Part 16

Saavutimme sitten ensimmäisen niistä kolmesta isosta puusta, mutta kompassi osoitti meidän erehtyneen siitä. Samoin oli toisenkin laita. Kolmas kohosi parisensataa jalkaa korkealle ympärillä kasvavasta matalasta metsiköstä. Se oli oikea metsäin jättiläinen, punertava runko ympärimitaltaan hyvän mökin veroinen, ja varjo niin avara, että komppania sotamiehiä olisi sen siimeksessä voinut harjoituksiaan pitää. Se näkyi kauas merelle sekä itään että länteen, ja sen olisi voinut empimättä piirtää kartalle purjehdusmerkiksi.

Mutta seuralaisiini ei sen mahtava suuruus nyt vaikuttanut, vaan ainoastaan tieto siitä, että seitsemänsataatuhatta puntaa kullassa oli kätkössä jossain sen siimeksessä. Kullan himo tukahdutti heissä viimeisenkin pelon tunteen puuta lähestyessämme. Heidän silmänsä paloivat, askeleet kävivät joutuisammiksi ja keveämmiksi, koko heidän sielunsa oli kiintynyt tuohon aarteeseen ja niihin mielinmääräisiin huvituksiin ja nautinnoihin, jotka heitä sen mukana odottivat.

Silver penkoi möristen maata sauvallansa; hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät; hän sadatteli aivan mielettömästi, kun kärpäset ahdistivat hänen hikistä ja punoittavaa naamaansa; hän kiskoi nuoraa, jossa hän talutti minua, ja tuon tuostakin heitti hän minuun tuikean katseen. Hän ei tosiaankaan enää salannut tunteitaan ja minä luin ne kuin kirjasta. Kullan välittömässä läheisyydessä oli kaikki muu unhotettu; hänen lupauksensa ja tohtorin varoitukset kuuluivat kaikki menneisyyteen, eikä minulla ollut pienintäkään epäilystä siitä, että hän toivoi saavansa aarteen käsiinsä, löytävänsä ja valloittavansa _Hispaniolan_ yön varjossa, ja surmattuaan jokaisen rehellisen ihmisen saarella, pääsevänsä alkuperäisen suunnitelmansa mukaan purjehtimaan matkaansa rikoksineen ja rikkauksineen.

Ei ollut kumma, etten tällaisten synkkien ajatusten rasittamana oikein kyennyt seuraamaan nopsajalkaisia aarteenhakijoita. Vähän väliä minä kompastuin, ja juuri silloin Silver niin säälimättömästi riuhtoi kytkyttäni ja heitti minuun nuo kiehuvaa vihaa kertovat katseensa. Dick, joka oli jäänyt meidän jälkeemme ja kulki siten matkueen viimeisenä, höpisi yhä ankarammaksi käyneen kuumeen kourissa itsekseen rukouksia ja sadatuksia. Tämä vielä lisäksi pahensi onnetonta tilaani ja loppujen lopuksi kiusasivat minua mielikuvat siitä murhenäytelmästä, joka tällä tasangolla oli näytelty silloin kuin tuo sininaamainen jumalaton merirosvo -- sama, joka oli kuollut Havannassa laulaen ja rommia huutaen -- oli täällä omin käsin surmannut kaikki kuusi toveriansa. Tässä metsikössä, joka nyt oli niin rauhallinen, lienevät tuskanhuudot silloin kaikuneet; ja minä olin ne nyt selvästi kuulevinani, kun näytelmää mielessäni kuvittelin.

Me olimme nyt metsikön reunassa.

"Hurraa, toverit, kaikki tänne!" Merry huudahti ja matkueen ensimmäiset miehet karkasivat juoksuun.

Mutta äkkiä näimme heidän pysähtyvän. Kuului hiljaisia huudahduksia. Silver lisäsi vauhtiansa kaksinkertaisesti heiluttaen sauvaansa kuin paholaisen ajamana, ja seuraavassa tuokiossa mekin pysähdyimme kuin ukkosen lyöminä.

Edessämme oli suuri kuoppa, ei aivan eilispäiväinen, koska ruohoa kasvoi pohjalla. Kuopassa näkyi katkennut kuokka ja hajalleen heitettyjä laatikkojen lautoja. Muutamassa näistä laudoista näin poltinraudalla painetun nimen _Walrus_ -- Flintin laivan nimen.

Kaikki oli päivän selvää. Kätkö oli keksitty ja ryöstetty -- ne seitsemänsataatuhatta puntaa olivat sen tiessään!

33 Luku.

Päällikkö kukistuu.

Ällistystä suurempaa ei voi kuvitella. Miehet seisoivat kuin ukkosen iskeminä. Mutta Silver tointui iskusta melkein silmänräpäyksessä. Koko hänen sielunsa oli jännittynyt tuon yhden ainoan päämäärän, aarteen saavuttamiseen; yhdellä iskulla oli kaikki mennyttä; mutta sittenkin hän ei joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti rohkeutensa ja muutti suunnitelmansa, ennenkuin toiset olivat ennättäneet edes täysin tajuta pettymyksensä koko laajuuden.

"Jim", hän kuiskasi, "ota tämä ja ole valmis otteluun."

Ja hän pisti käteeni kaksipiippuisen pistoolin.

Samassa hän astui muutamia askeleita pohjoiseen muuttaen asentoamme niin, että kuoppa jäi meidän ja toisten miesten välille. Sitten hän katsahti minuun ja nyökäytti päätänsä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Tässä on nyt meillä tiukka paikka läpäistävänä", mitä minäkin juuri ajattelin. Hänen katseensa oli nyt perin ystävällinen, ja minua nämä alituiset muutokset niin hämmästyttivät, etten voinut olla hänelle kuiskaamatta: "Vai olet taas puoluetta muuttanut."

Hänelle ei jäänyt aikaa vastaamiseen. Miehet alkoivat huudahdellen ja sadatellen toinen toisensa perästä hyppiä kuoppaan ja penkoa sen pohjaa käsillään heitellen lautoja syrjään. Morgan löysi kultarahan. Hän kohotti sen näppiensä välissä korkealle ja herkesi kauheasti sadattelemaan. Se oli kahden guinean raha ja kulki nyt miesten tunnusteltavana kädestä käteen.

"Kaksi guineaa!" karjahti Merry heristäen rahaa Silveriä kohti. "Siinäkö sinun seitsemänsataa tuhatta puntaasi ovat, hä? Sinähän olet miesten miehiä kaupan teossa, vai mitä? Sinähän olet se, jota ei koskaan ole nenästä vedetty, mokoma aasinratsastaja!"

"Penkokaa pojat", Silver virkkoi pilkallisen kylmästi, "ehkä te löydätte jonkun multasienen."

"Multasienenkö?" Merry karjahti. "Toverit, kuuletteko, mitä hän sanoo? Minä sanon teille, että tuo mies on tiennyt tämän koko ajan. Katsokaa hänen naamaansa niin uskotte."

"Kas vain, Merry", Silver virkkoi, "joko taas olet kapteeni olevasi? Sinä olet toden totta kova poika."

Mutta tällä kertaa jokainen asettui Merryn puolelle. He alkoivat kavuta ylös kuopasta heitellen hurjia silmäyksiä Silveriin. Yhden, meille edullisen seikan minä huomasin: he kapusivat kaikin päinvastaiselle puolelle kuoppaa.

Siinä nyt seisoimme, kaksi yhdellä ja viisi toisella puolen kuoppaa, eikä kukaan ollut vielä halukas heittämään ensimmäistä kiveä. Silver ei hievahtanutkaan; hän seisoi suorana sauvansa varassa ja tarkasteli miehiä järkähtämättömän tyynenä. Sillä miehellä oli päätä!

Viimein Merry näytti arvelevan, että pieni puhe ehkä auttaisi asiassa.

"Toverit", hän virkkoi, "tuossa he seisovat kahden; toinen on raajarikko ukko, joka meidät hankki tänne ja veti meitä nenästä aina tähän asti; toinen taas on tuo nulikka, jonka verta minä himoitsen. Nyt, toverit..."

Hän kohotti kätensä hyökkäyksen alkaakseen. Mutta samassa -- pang! pang! pang! -- kolme laukausta pamahti pensaikosta. Merry horjahti suin päin kuoppaan, käärepäinen mies teki kuperkeikan ja kaatui maahan kuolleena, ja muut kolme pyörähtivät pakoon, minkä jalat kannattivat.

Silmänräpäyksessä Pitkä John laukasi pistoolinsa molemmat piiput kuopassa kieriskelevään Merryyn, ja kun tämä viimeisessä kuolonkamppailussaan käänsi katseensa häneen, virkkoi hän: "Taisin tehdä lopputilin kanssasi, George."

Samassa tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat pyssyt kädessä ilmestyivät pensaikosta vierellemme.

"Eteenpäin!" tohtori komensi. "Pian, pojat. Meidän täytyy ennättää ennen heitä venheille."

Ja me läksimme juoksemaan hyvää kyytiä, tunkeutuen toisinaan läpi pensaikkojen, jotka ulottuivat meille rintaan asti.

Minä vakuutan, että Silver pani parhaansa pysyäkseen meidän kintereillämme. Ne ponnistukset, jotka hän kesti hyppiessään sauvallansa niin että olisi luullut rintalihasten repeytyvän, olivat voimannäyte, jota täyskuntoinenkaan mies tuskin olisi suorittanut; se on myöskin tohtorin mielipide. Saapuessamme ylängön reunalle hän kuitenkin oli kolmisenkymmentä metriä meistä jäljessä ja aivan menehtymäisillään.

"Tohtori!" hän huusi, "katsokaas tuonne! Ei ole kiirettä!"

Eipä tosiaankaan meillä näkynyt olevan kiirettä. Muutamalla ylängön aukeamalla näimme henkiin jääneiden miesten yhä juoksevan samaan suuntaan, johon alussa pakenivat, s.o. suoraan Perämastokukkulaa kohti. Me neljä istuuduimme senvuoksi huoahtamaan ja pitkä John linkutti, hikeä kasvoiltaan pyyhkien, luoksemme.

"Suuret kiitokset, tohtori", hän virkkoi, "Te saavuitte luullakseni aivan viime hetkessä minun ja Hawkinsin avuksi. Kas, sinäkö se oletkin, Ben Gunn!" lisäsi hän.

"Oletpa sinä, totta vie, hieno mies!"

"Ben Gunn olenkin", erakko vastasi hämillään ruumistaan väännellen, "Ja", lisäsi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, -- "kuinkas voitte, mr Silver? -- Oikein hyvin, kiitos, vastaatte kai."

"Ben, Ben", Silver mutisi, "mitä kaikkea sinä olet minulle tehnytkään!"

Tohtori lähetti Grayn takaisin kuopalle noutamaan kuokkaa, jonka rosvot paetessaan olivat unohtaneet, ja laskeutuessamme sitten hiljakseen alas rinnettä venheitten luo, tohtori lyhyesti kertoi meille asiain kulusta. Se oli kertomus, joka tavattomassa määrässä kiinnitti Silverin mieltä, ja Ben Gunn, tuo puolihullu erakko, oli siinä sankarina alusta loppuun.

Ben oli, yksinään saarta risteillessään, löytänyt luurangon -- hän se oli sen rosvonnutkin; hän oli keksinyt aarteen; hän oli kaivanut sen esiin (hänen kuokkansa varsi se oli, jonka näimme kuopassa katkenneena); hän oli kuljettanut aarteen selässään, tehden lukemattomat vaivalloiset matkat suuren hongan juurelta kaksihuippuisella kummulla saaren koillis-kulmassa olevaan luolaansa ja siellä se oli ollut turvassa jo pari kuukautta ennen _Hispaniolan_ tuloa.

Kun tohtori oli rynnäkön jälkeisenä iltana saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa ja seuraavana päivänä huomannut laivamme kadonneen, niin oli hän mennyt Silveriä tapaamaan, antanut tälle nyt hyödyttömäksi käyneen kartan, luovuttanut ruokavarastomme -- sillä Ben Gunnin luolassa oli runsaasti erakon itsensä suolaamaa vuohenlihaa -- antanut sanalla sanoen kaikki, päästäkseen tovereineen turvassa muuttamaan paaluvarustuksesta Ben Gunnin luolaan malarialta turvaan ja aarretta vartioimaan.

"Mitä sinuun tulee, Jim", hän virkkoi, "niin kävit sinä säälikseni, mutta minä tein niin kuin parhaaksi näin niihin nähden, jotka olivat uskollisina pysyneet. Kenen oli syy siihen, ettet ollut heidän joukossaan?"

Kun hän ennen kerrottuna aamuna oli huomannut, että minäkin joutuisin osalliseksi siihen kauheaan pettymykseen, jonka hän rosvoille oli valmistanut, niin oli hän juossut koko matkan hirsimökiltä luolalle, ja jätettyään junkkarin kapteenin turvaksi, ottavat Grayn ja Ben Gunnin seurakseen ja juossut halki saaren kuopalle ollakseen siellä tarvittaessa läsnä. Pian hän kuitenkin oli huomannut, että meidän seurueemme oli edellä. Silloin hän oli lähettänyt Ben Gunnin, joka oli tavattoman nopea juoksija, edeltäpäin paikalle koettamaan yksin tehdä mitä tehtävissä oli. Tälle oli silloin pälkähtänyt päähän käyttää hyväkseen entisten laivatoveriensa taikauskoisuutta ja siinä hän onnistuikin niin hyvin, että Gray ja tohtori ehtivät paikalle ja piiloon pensaikkoon, ennenkuin aarteenkaivajat saapuivat.

"Saanko siis kiittää onneani", Silver virkkoi, "että Hawkins oli mukanani. Te olisitte jättänyt John-vanhuksen palasiksi revittäväksi, sen enempää asiasta piittaamatta, tohtori."

"Vallan varmasti", tohtori Livesey vastasi naurahtaen.

Olimme nyt saapuneet venheille. Tohtori tuhosi niistä toisen kuokallaan, ja sitten nousimme me kaikki toiseen venheeseen lähtien soutamalla kiertämään Pohjoislahdelle.

Matkaa oli kahdeksan tai yhdeksän mailia. Silver pantiin muiden kera soutamaan, vaikka hän olikin lopen väsynyt, ja pian kiidimme hyvää kyytiä pitkin tyyntä satamanpintaa. Tuokion kuluttua olimme päässeet läpi salmien ja sivuuttaneet saaren kaakkoisniemen, jonka ympäri neljä päivää sitten olimme hinanneet _Hispaniolan_ satamaan.

Soutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan aukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli junkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä, joihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.

Kolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me tapasimme _Hispaniolan_ -- ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli kohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta vuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme olisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti maihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain turmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta Ben Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheellä _Hispaniolaan_, jonne hän jäi yövahdiksi.

Lahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari meitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja karkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä kiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen kasvoilleen.

"John Silver", hän virkkoi, "te olette inhoittava roisto ja petturi --katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä hirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne, herraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne."

"Suuret kiitokset, herra", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.

"Minä kiellän teitä kiittämästä minua", junkkari karjasi. "Myönnytykseni on paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!"

Sitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni, sanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa. Suuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä nurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja kultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota me niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut seitsemäntoista _Hispaniolan_ miehen hengen. Kuinka monen hengen sen kokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen upotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli vaatinut -- sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme miestä -- Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn -- jotka kaikki olivat osallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä saaliista osalle.

"Käy sisään, Jim", kapteeni virkkoi. "Sinä olet hyvä poika laatuasi, Jim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle. Sinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni. Sinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?"

"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni", Silver vastasi.

"Ahaa!" oli kapteenin ainoa vastaus.

Minkälaisen illallisen sitten nautinkaan, ympärilläni kaikki toverini ja ruokana Ben Gunnin suolaamaa vuohenlihaa ja _Hispaniolasta_ tuotuja herkkuja sekä pullo viiniä! Olen vakuutettu, ettei iloisempia ja onnellisempia ihmisiä ollut maailmassa. Siellä istui Silverkin, tosin syrjässä ja melkein pimeässä, mutta syöden hänkin erinomaisella ruokahalulla ja aina valmiina palvelukseen, kun jotain tarvittiin, ja toisinaan yhtyen meidän nauruummekin -- tuo entinen sileänaamainen, kohtelias ja kuuliainen merimies omassa persoonassaan.

34 Luku.

Loppu.

Seuraavana aamuna me ryhdyimme aikaiseen työhön, sillä tuon suuren kultamäärän kuljettaminen ensin mailin verran maitse lahden rantaan ja sieltä kolme mailia veneellä _Hispaniolaan_ ei ollut varsin helppo tehtävä niin vähille miehille. Saarta vielä samoilevista kolmesta merirosvosta emme paljon välittäneet; yksi vartija kummun laella mielestämme riitti turvaamaan meidät äkillisestä yllätyksestä, ja arvelimme sitäpaitsi heidän jo saaneen tarpeeksensa taisteluista.

Me sen vuoksi työskentelimme herkeämättä. Gray ja Ben Gunn sousivat edestakaisin laivan ja rannan väliä ja muut kantoivat aarretta rannalle. Kahdesta kultakangesta oli taakkaa tarpeeksi aikuiselle miehelle --taakka, jota kantaja mielellään hitaasti kuljetti. Koska kantajana en kyennyt paljon auttamaan, sain viettää päiväni luolassa sullomassa rahaksi lyötyä kultaa leipäsäkkeihin.

Se oli perin omituinen kokoelma, eri rahalajeihin nähden yhtä monipuolinen kuin Billy Bonesin kassa, mutta monta vertaa runsaampi ja arvokkaampi, ja tuskinpa minulla lienee koskaan ollut mieluisampaa työtä kuin sen lajitteleminen. Englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, louisdoreja, dubloneja, guineoita, moidoreja ja sekiinejä, kaikkien viime vuosisadan aikuisten Euroopan hallitsijoiden kuvia, ihmeellisiä itämaisia rahoja, joissa leimakuvio oli kuin mikäkin ruohokimppu tai palanen hämähäkin verkkoa, pyöreitä ja neliskulmaisia kolikoita ja rahoja, joissa oli reikä keskellä kuin kaulaan ripustamista varten -- melkein jokainen maailman rahalaji oli luullakseni edustettuna siinä kokoelmassa. Ja mitä niiden lukumäärään tuli, oli niitä yhtä runsaasti kuin lehtiä syksyllä, ja niin paljon, että selkäni kipeytyi kumarassa asennossani ja sormeni niiden lajittelemisessa.

Päivä päivältä jatkui työmme; joka ilta oli kokonainen omaisuus lastattu laivaan, mutta uudet rikkaudet jäivät odottamaan seuraavaa aamua. Koko tänä aikana emme kuulleet mitään kolmesta vihollisestamme.

Viimein -- luullakseni se on kolmantena iltana -- kun tohtori ja minä kävelimme kummun rinteellä suon puolella toi tuuli korviimme notkon pimeydestä ääniä, jotka kuulostivat yhtä paljon karjunnalta kuin laululta.

"Taivas heitä armahtakoon", tohtori virkkoi; "siellä ovat rosvot."

"Kaikki päissään, tohtori", selitti Silver, joka kulki meidän perässämme.

Silver nautti meidän seurassamme täydellistä vapautta, ja huolimatta alituisista ivasanoista, joita hän sai osakseen, hän näytti jälleen pitävän itseään erioikeutettuna ja suosittuna palvelijanamme. Oli vallan ihmeellistä, miten tyynesti hän kesti ylenkatseemme ja miten väsymättömällä kohteliaisuudella hän koetti päästä jokaisen suosioon. Häntä ei kukaan kohdellut koiraa paremmin, ellei ota huomioon Ben Gunnia, joka yhä pelkäsi entistä päällysmiestään, sekä minua, joka todella olin hänelle jossain kiitollisuuden velassa -- vaikka oikeastaan minulla luullakseni oli syytä inhota häntä enemmän kuin muut, sillä minä olin nähnyt hänen ylängöllä suunnittelevan uutta petosta. Tohtori senvuoksi vastasi sangen äreästi hänen huomautukseensa.

"Päissään tai houreissaan."

"Aivan oikein, sir", Silver vastasi, "ja aivan samantekevä se on teille ja minulle."

"Minä oletan, ettette toivo minun pitävän teitä inhimillisenä olentona", tohtori ivallisesti vastasi, "ja tunteeni teitä senvuoksi ehkä kummastuttavat, mestari Silver. Mutta jos minä olisin varma siitä, että he hourailevat -- yhtä varma kuin siitä että ainakin yksi heistä on kuumeen kourissa -- niin minä jättäisin tämän leirin ja, uhkaisipa minua hengenvaara miten suuri hyvänsä, koettaisin auttaa heitä parhaan taitoni mukaan."

"Luvallanne sanoen, tohtori, siinä tekisitte perin väärin", Silver puhui, "Te menettäisitte kalliin henkenne, uskokaa se. Minä olen nyt teidän puolellanne, kokonaan teidän mies, enkä sallisi joukkomme pienenevän siten että jättäisin teidät omiin hoteihinne, sillä minä ymmärrän miten suuressa kiitollisuuden velassa teille olen. Mutta nuo miehet tuolla, ne eivät voisi pysyä sanassaan -- ei vaikka tahtoisivatkin; ja mikä pahinta, he eivät voisi luottaa niin kuin te voitte."

"Niin kylläkin", tohtori vastasi. "Te olette mies, joka pysyy sanassaan, sen me tiedämme."

Sen jälkeen emme roistoista paljon kuulleet. Vain kerran kuulimme kaukaa pyssyn laukauksen ja arvelimme, että miehet olivat metsästyspuuhissa. Neuvottelu pidettiin ja päätökseksi tuli, että meidän täytyi jättää heidät saarelle -- mitä päätöstä Ben Gunn riemulla tervehti ja Graykin pontevasti puolusti. Me jätimme heitä varten suuren varaston ruutia ja luoteja, joukon vuohen lihaa, vähän lääkkeitä ja muutamia tarveaineita, työaseita, vaatteita, ylimääräisen purjeen, sylen pari köyttä sekä tohtorin erityisestä toivomuksesta sievän annoksen tupakkaa.

Tämä oli viimeisiä puuhiamme saarella. Sitä ennen olimme saaneet aarteen laivaan lastatuksi ja varustaneet riittävästi vettä sekä kuljettaneet, mahdollisen tarpeen varalta loput vuohenlihasta alukseemme. Viimein eräänä kauniina aamuna nostimme ankkurin, mikä kysyikin kaikki meidän voimamme, ja laskimme ulos Pohjoissatamasta, mastossa sama lippu, jonka kapteeni oli hirsimajalla nostanut liehumaan ja jonka alla olimme siellä taistelleet.

Saareen jätetyt miehet olivat nähtävästi pitäneet meitä silmällä tarkemmin kuin aavistimmekaan. Kun salmen läpi kulkiessamme olimme pakoitetut laskemaan eteläisen niemekkeen lähitse, näimme näet heidät kaikki kolme hietarannalla polvillaan ja kädet rukoilevasti meitä kohden ojennettuina. Luullakseni säälitti meitä kaikkia jättää heidät sinne niin kurjan kohtalon omiksi, mutta uuden kapinan vaaraan emme voineet antautua ja perin julmaa hyväntekeväisyyttä taas olisi ollut viedä heidät kotiin hirsipuuhun. Tohtori huusi heille ilmoittaen, mitä heitä varten olimme saarelle jättäneet ja mistä he varaston löytäisivät. Mutta he vain jatkoivat rukouksiaan huudellen meitä nimeltä ja pyysivät meitä Jumalan nimessä olemaan armeliaita eikä jättämään heitä surman suuhun sellaiseen paikkaan.

Kun he näkivät että aluksemme yhä ohjasi samaan suuntaan ja poistui nopeasti kuulomatkasta, niin muuan heistä -- en tiedä ken se oli --hypähti karjahtaen pystyyn, lennätti musketin poskelleen ja laukasi. Kuula lensi Silverin pään ylitse ja lävisti isonpurjeen.

Sen perästä me pysyttelimme kaiteen suojassa ja kun seuraavan kerran katsahdin saareen päin, näin heidän hävinneen niemekkeeltä ja itse niemekkeen, välimatkan pidetessä, häipyneen melkein kokonaan näkyvistä. Siihen vihdoinkin loppuivat seikkailumme, ja ennen puolta päivää oli Aarresaaren korkein huippu sanomattomaksi ilokseni vajonnut meren sinisen kaaren taakse. Meitä oli laivassa niin vähän miehiä, että jokainen täytyi olla työssä -- lukuunottamatta kapteenia, joka makasi patjalla peräkannella ja jakeli sieltä käskyjä. Vaikka hän olikin jo ihastuttavasti parantunut, tarvitsi hän kuitenkin vielä vähän lepoa. Ohjasimme laivamme Espanjan Amerikan lähintä satamaa kohti, sillä ilman lisäväkeä emme uskaltaneet lähteä suoraan kotia, ja ennenkuin satamaan pääsimme, olimmekin, epävakaisia tuulia koettuamme ja pari navakkaa myrskyä kestettyämme, aivan lopen väsyneitä.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun heitimme ankkurin mitä kauneimpaan, maan suojaamaan satamaan, ja tuossa tuokiossa kihisi ympärillämme venheitä täynnä neekereitä ja meksikolaisia intiaaneja ja puoliverisiä valkoihoisia, jotka kaupittelivat hedelmiä ja vihanneksia ja tarjoutuivat kuparikolikosta sukeltamaan. Nuo monet hyväntuuliset kasvot, troopilliset hedelmät ja etenkin kaupungista yhä runsaammin tuikkivat tulet olivat mitä miellyttävin vastakohta meidän synkkämuistoiselle ja veriselle saarella oleskelullemme, ja tohtori ja junkkari läksivät, ottaen minut mukaansa, viettämään iltaa kaupungissa. Siellä he tapasivat erään englantilaisen sotalaivan kapteenin, joutuivat hänen kanssa juttusille, menivät hänen laivallensa ja lyhyesti sanoen pitivät niin hauskaa, että päivä jo sarasti ennenkuin venheemme laski _Hispaniolan_ viereen.

Ben Gunn oli yksin kannella, ja heti kuin pääsimme ylös, hän rupesi kummallisin elein tekemään meille tunnustusta. Silver oli tiessään. Erakko oli sallinut hänen paeta muutamassa rannikkolaisten venheessä ja vakuutti nyt, että hän oli sen tehnyt vain pelastaakseen meidän henkemme, jotka varmasti olisivat olleet mennyttä kalua, "jos se yksijalkainen mies olisi jäänyt laivaan." Mutta siinä ei ollut kaikki. Kokki ei ollut poistunut tyhjin käsin. Hän oli huomaamatta murtautunut ruumaan, ottanut yhden, noin kolmen neljän sadan guinean arvoisen rahasäkin vastaisten vaellustensa varoiksi.

Luullakseni me kaikki olimme mielissämme, kun pääsimme hänestä niin vähällä.

No niin -- lopettaakseni lyhyesti kertomukseni mainitsen vain, että saimme tarpeelliset miehet laivaamme, suoritimme onnellisesti kotimatkan ja _Hispaniola_ saapui Bristoliin juuri kun Blandly rupesi puuhailemaan avustusretkikuntaansa. Vain viisi niistä, jotka olivat matkalle lähteneet, saapui takaisin kotia. Totisesti: "Viina ja hiisi vei miehet hautaan", vaikka meidän laitamme ei ollutkaan niin hullusti kuin sen laivan, josta laulettiin:

"Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi, Nyt elossa heitä on enää vain yksi."