Part 15

"Näyttää kuin olisi kohtalon sormi tässä mukana", hän virkkoi lopetettuani. "Aina se olet sinä, joka henkemme pelastat, ja luuletko sinä, että me ehdolla millään sallimme sinun joutuvan surman suuhun? Se olisi huono palkinto, poikani. Sinä keksit salaliiton; sinä löysit Ben Gunnin -- paras löytö mitä koskaan olet tehnyt tai tulet tekemään, vaikka kymmeniä yhdeksän eläisit. Ah, kautta Jupiterin -- Ben Gunnista muistuu muutenkin mieleeni! Siinä se yllätys on ilmielävänä! Silver", hän huusi, "Silver! -- Minä annan teille pienen neuvon", jatkoi hän, kun kokki oli tullut lähemmäksi; "älkää pitäkö liian kiirettä sen aarteen suhteen."

"Ymmärrän, sir; teen voitavani, mikä ei ole paljon", Silver vastasi. "Luvallanne sanoen minä voin pelastaa omani ja pojan hengen vain aarretta etsimällä, pitäkää se mielessänne."

"Vai niin, Silver", tohtori virkkoi, "jos niin on asian laita, niin annan vielä yhden neuvon: huutakaa, kun sen löydätte!"

"Näin meidän kesken sanoen, sir", Silver vastasi, "tuo on liian paljon ja liian vähän sanottu. Mitä teillä on mielessä, miksi te jätitte hirsimajan, miksi te annoitte minulle sen kartan -- tästä kaikesta minulla ei ole aavistustakaan; ja kuitenkin olen minä noudattanut määräyksiänne silmät ummessa ja saamatta sanaakaan toivon elvyttämiseksi! Mutta tämä ei käy, tämä on jo liiaksi. Jos te tahdotte sanoa suoraan, mikä teillä on mielessä, niin sanokaa se. Minä jätän silloin peräsimen."

"En sano", tohtori myhäillen virkkoi, "minulla ei ole oikeutta sanoa enempää. Se ei ole minun salaisuuteni, nähkääs Silver; muuten minä, totta puhuen sanoisin kaikki. Mutta minä menen teidän suhteenne niin kauas kuin uskallan mennä, ja vielä hiukan kauemmaksikin, sillä jos kapteeni ei minua siitä höyhennä, niin silloin minä pahasti erehdyn! Ensiksi minä annan teille vähän toivoa: Silver, jos me molemmat pääsemme hengissä tästä sudenkuopasta, niin teen minä parhaani pelastaakseni teidät väärää valaa tekemättä."

Silverin kasvot loistivat ilosta.

"Totisesti te ette voisi puhua koreammin, herrani, vaikka olisitte oma äitini", hän huudahti.

"Se on ensimmäinen myönnytykseni", tohtori jatkoi. "Toinen on neuvova: Pitäkää poika aina vieressänne, ja kun apua tarvitsette, niin huutakaa. Minä menen nyt sitä teille etsimään, ja apuni on itse osoittava, etten turhia puhu. Hyvästi, Jim."

Tohtori Livesey puristi kättäni paalujen lomitse, nyökäytti päätään Silverille ja poistui nopein askelin metsään.

31 Luku.

Aarretta etsimässä -- Flintin osviitta.

"Jim", Silver virkkoi heti kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin sinun henkesi, niin pelastit sinä minun, ja sitä minä en unhota. Minä näin tohtorin kehoittavan sinua karkaamaan -- toisella silmäni nurkalla sen näin; ja minä näin sinun kieltäytyvän, näin sen yhtä selvään kuin olisin sen kuullut. Jim, siinä on yksi ansiosi. Nyt on minulle vilahtanut ensimmäinen toivon kipinä aina siitä saakka kuin hyökkäyksemme meni myttyyn; ja se on myös sinun ansiotasi. Ja nyt, Jim, meidän on lähdettävä sitä aarretta etsimään, vielä suljetuin määräyksin, mistä minä en pidä. Meidän on pysyttävä tiukasti yhdessä, selkä selkää vasten; siten pelastamme kumpikin kaulamme, vaikka itse hitto olisi irti."

Samassa muuan miehistä huusi meille nuotiolta ilmoittaen, että aamiainen oli valmis, ja pian istuimme kaikki hietikolle laivakorppujen ja kärvennetyn silavan kimpussa. Miehet olivat laittaneet nuotion, jolla olisi paistanut vähintäin härän, ja nyt se kuumensi niin tavattomasti, ettei sitä voinut lähestyä muualta kuin tuulen yläpuolelta ja sieltäkin vain varovaisesti. Samaan tuhlaavaan tapaan he olivat ruokansakin valmistaneet, luullakseni ainakin kolme kertaa enemmän kuin jaksoimme syödä, ja aterian jäännöksen heitti muuan miehistä nauraa hohottaen tuleen, joka tästä tavattomasta polttoaineesta räiskähti hulmuaviin liekkeihin. En ollut vielä ennen nähnyt miehiä, jotka olisivat vähemmän huomisesta huolehtineet. Kädet suuhun, siten parhaiten kuvaan heidän menettelyänsä. Ruoan tuhlauksen nähtyäni ja nukkuvia vartioita muistaen minä huomasin heidät pitempiaikaiseen taisteluun kerrassaan mahdottomiksi, vaikka he yksityisissä otteluissa olivatkin pelottomia.

Ei edes Silver, istuessaan siinä murkinoimassa Kapteeni Flint olkapäällään, lausunut ainoatakaan moitteen sanaa heidän ajattelemattomuudestaan. Ja tämä kummastutti minua sitäkin enemmän, kun hän mielestäni oli juuri osoittanut entistä suurempaa älykkäisyyttä.

"Nähkääs, toverit", hän puhui, "te voitte kiittää onneanne, että teillä on täällä Barbecue ajattelemassa puolestanne tällä pääkopallansa. Minä sain kuin sainkin selville sen mitä halusin. Laiva on heidän hallussaan, se on varmaa. Minne he sen ovat piiloittaneet, sitä en vielä tiedä; mutta kun ensin olemme löytäneet aarteen, niin lähdemme kiertomatkalle ja etsimme sen käsiimme. Ja silloin, toverit, kun meillä on laiva, niin lienee meillä myös sananvalta."

Näin hän jutteli, suu täynnä silavaa, ja kohotti siten toisten toivoa ja luottamusta sekä samalla, luullakseni, rohkaisi itseään.

"Mitä lunnaaseemme tulee", hän jatkoi, "niin oli tuo hänen viimeinen pakinansa niiden kanssa, joita hän niin rakkaina pitää. Minä olen saanut tarvitsemani tiedot, kiitos siitä hänelle, mutta nyt olemmekin kuitit. Minä kuljetan häntä nuorassa mukanani, kun lähdemme aarretta etsimään, sillä meidän täytyy toistaiseksi säilyttää häntä kaikkien mahdollisuuksien varalta tarkasti kuin kultamunia. Kun sitten sekä aarre että laiva ovat käsissämme ja me kynnämme laineita kuin iloiset veikot konsanaan, niin sitten me puhelemme Hawkinsista, ja annamme hänelle osansa kaikesta hänen ystävällisyydestään."

Ei ollut ihmeellistä, että miehet olivat hyvällä tuulella. Minä puolestani olin aivan masennettu. Jos tuo suunnitelma, jonka hän nyt oli esittänyt, olisi toteutettavissa, niin Silver, joka jo oli kaksinkertainen petturi, aivan varmaan ei empisi panna sitä täytäntöön. Hänellä oli vielä jalka kummassakin leirissä; eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän mieluummin valitsisi rikkauksia ja vapautta merirosvojen parissa kuin hirsipuusta pelastumista, joka meidän tahollamme oli hänellä ainoana toivona.

Ja vaikkapa asiat niin kääntyisivätkin, että hänen täytyisi pysyä tohtori Liveseylle antamassaan lupauksessa, niin mitkä vaarat meitä silloin uhkasivat! Mikähän meitä odotti silloin kun hänen toveriensa epäilykset toteutuivat ja hänen ja minun täytyy ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta -- hänen raajarikkoisen, ja minun, poikasen --viittä väkevää ja häikäilemätöntä merimiestä vastaan!

Lisätkää näihin huoliini vielä tuo salaperäisyys, joka yhä verhosi ystävieni menettelyä; heidän selittämätöntä poistumistaan hirsimajasta, käsittämätöntä menettelyään kartan suhteen ja tohtorin vielä ihmeellisempää varoitusta Silverille: "Huutakaa kun sen löydätte" --niin helposti ymmärrätte, ettei aamiainen minulle maistunut ja etten vallan rauhallisena lähtenyt seuraamaan miehiä aarteen etsintään.

Perin kummalliselta matkueelta me olisimme näyttäneet, jos olisi joku ollut meitä näkemässä: kaikki likaisissa merimiesvaatteissa ja, minua lukuunottamatta, hampaisiin asti asestettuina. Silverillä oli kaksi kivääriä -- toinen selässä, toinen rinnalla -- ja lisäksi suuri lyömämiekka kupeella ja pistooli kummassakin leveäliepeisen kauhtanansa taskussa. Tämän omituisen ulkoasun täydennyksenä istui Kapteeni Flint vielä hänen olkapäällään ja lasketteli merimiesten tavallisia voimasanoja loppumattomiin. Minulle oli köysi sidottu vyötäisiin, ja kuuliaisena seurasin kokkia, joka piteli köyden toisesta päästä milloin vapaalla kädellään milloin taas tukevilla hampaillaan. Minua kuljetetaan totta tosiaan aivan kuin tanssivaa karhunpenikkaa.

Toisilla miehillä oli taakkana mitä milläkin, muutamat kantoivat kuokkia ja lapioita -- sillä ne olivat miehet kaikkein ensiksi tuoneen maihin _Hispaniolasta_ -- toiset taas silavaa, leipää ja viinaa päivällisvaroiksi. Minä huomasin, että kaikki ruoka-aineet olivat peruisin meidän varastostamme, ja käsitin samalla miten totta Silver oli eilisiltana puhunut. Ellei hän olisi tehnyt sopimusta tohtorin kanssa, niin olisi hänen tovereineen täytynyt, laivan menetettyään, tulla toimeen vedellä ja sillä metsänriistalla, jonka he itse saivat hankituksi. Vesi ei olisi ollut herkkua heille; merimies on tavallisesti huono pyssymies; ja sitäpaitsi päättelin, että koska heillä ruokavarat olivat niin vähissä, niin ei heillä lienee ollut liiaksi ruutivarojakaan.

Näin varustettuina läksimme nyt kaikki liikkeelle -- yksinpä käärepäinen mieskin, jonka totta tosiaan olisi pitänyt pysyä varjossa -- ja taivalsimme peräkanaa purolle, jossa laivaveneet olivat. Näihinkin olivat rosvot juovuspäissään lyöneet leimansa. Toisesta oli tuhdot rikottu ja molemmat olivat savessa ja muutenkin kurjassa kunnossa. Varmuuden vuoksi otettiin kumpikin vene mukaan, ja jakautuen tasaväkisesti molempiin me jatkoimme matkaa sataman tyyntä pintaa pitkin.

Soutaessa oli kartta keskustelun aiheena. Punainen risti oli luonnollisesti aivan liian suuri ohjeeksemme, ja kartan takapuolella oleva määrittely ei myöskään ollut semmoisenaan selvästi käsitettävissä. Se kuului, kuten lukija muistanee, seuraavasti:

"Suuri puu, Tähystäjän ulkonemalla, yksi aste pohjoiseen pohjoiskoillisesta.

"Luurankosaari itäkaakosta itään.

"Kymmenen jalkaa."

Suuri puu oli siis pääasiallinen merkki. Edessämme rajoitti satamaa parin kolmen sadan jalan korkuinen tasanko, joka pohjoisessa yhtyi Tähystäjän loivaan eteläiseen rinteeseen. Etelään käsin tasanko taas nousi vähitellen tuoksi louhikkoiseksi kukkulaksi, jota nimitettiin Mesaanimastoksi. Tasangon yläosassa kasvoi runsaasti erikokoisia mäntyjä. Siellä täällä joku erityinen puu kohosi neljä- tai viisikymmentä jalkaa naapureitaan korkeammalle, ja mikä näistä nyt oli tuo kapteeni Flintin "suuri puu", se voitiin saada selville vasta paikalle tultua kompassin avulla.

Tästä huolimatta oli joka mies valinnut nimikkonsa ennenkuin oltiin edes puolimatkassa rantaan. Silver yksin kohautti vain olkapäitään ja kehoitti miehiä odottamaan siksi kunnes perille päästiin.

Silverin määräyksen mukaisesti soutelimme hiljakseen välttääksemme ennenaikuista rasittumista, ja kotvan kuluikin ennenkuin pääsimme maihin tuon toisen puron suussa, joka juoksi metsäistä rotkoa pitkin Tähystäjän rinteeltä satamaan. Sieltä me vasemmalle kallistuen läksimme nousemaan rinnettä ylös tasangolle.

Pehmyt, liejuinen maaperä ja sankka suokasvullisuus hidastutti alussa kulkuamme, mutta vähitellen alkoi rinne käydä jyrkemmäksi, maaperä kivisemmäksi ja metsä muuttua laadultaan toisenlaiseksi ja kasvultaan harvemmaksi. Me lähestyimmekin saaren hauskinta osaa. Väkevätuoksuinen kanerva ja monenlaiset kukkivat pensaskasvit olivat melkein kokonaan tunkeneet ruohon tieltään. Vihreitä muskottipähkinäpensastoja kasvoi siellä täällä punertavien mäntyjen varjossa, ja edellisten voimakas maustehaju sekoittui viimemainittujen terveelliseen pihkan tuoksuun. Ilma täällä sitäpaitsi oli raikas ja virkistävä ja vaikutti meihin kohtisuorien auringonsäteitten lämmittämänä erittäin elähyttävästi.

Seurue hajaantui kaarevaan ketjuun, huudellen ja juosten edestakaisin. Ketjun keskipaikoilla ja hyvän joukon toisia jäljempänä etenimme me Silverin kanssa -- minä köytettynä ja hän huohottaen ja penkoen peräänantavaa sorokkoa sauvallaan. Tuontuostakin minun suorastaan täytyi häntä tukea estääkseni häntä tuupertumasta päistikkaa alas rinteeltä.

Olimme taivaltaneet puolen mailin verran ja lähestyimme tasangon reunaa, kun kauimpana vasemmalla kulkenut mies alkoi huutaa aivan kuin jotain pahasti pelästyneenä. Hän päästi huudon toisensa perästä ja toiset alkoivat juosta häntä kohti.

"Ei kai hän vaan ole aarretta löytänyt", Morgan virkkoi kiiruhtaessaan ohitsemme, "sillä eihän siellä honkia ole."

Kokonaan toista laatua hänen löytönsä olikin, kuten me perille päästyämme näimme. Kookkaan männyn juurella, vihreän köynnöskasvin ympäröimänä, makasi maassa ihmisen luuranko ja vieressä muutamia kankaan siekaleita. Luullakseni tunsi joka mies kylmien väreiden karmivan selkäpiitään.

"Hän oli merimies", virkkoi George Merry, joka muita rohkeampana oli lähestynyt löytöä ja tutki kankaan jätteitä. "Ainakin on tämä hyvää siniverkaa."

"Niinpä vain", Silver virkkoi, "sangen luultavaa; et kai luullut piispaa täältä löytäväsi. Mutta mikä ihmeellinen asento tuolla luurangolla on? Se ei ole luonnollinen."

Uudelleen luurankoon katsahtaessa ei sen asentoa todellakaan voinut pitää luonnollisena. Huomioonottamatta muutamia pieniä eroavaisuuksia (jotka ehkä johtuivat haaskalintujen käsittelystä, taikka hitaasti kasvavan köynnöskasvin vaikutuksesta) makasi mies aivan suorassa --jalat yhtäänne ja suoraan pään yläpuolelle käännetyt kädet päinvastaiseen suuntaan.

"Minäpä olen saanut erään ajatuksen tähän vanhaan aivokoppaani", Silver virkkoi. "Tässä on kompassi -- tuolla pistää Luurankosaaren korkein kohta selvänä esiin. Katsokaapas nyt, missä suunnassa luuranko makaa!"

Suunta määrättiin. Ruumis osoitti suoraan saarta kohti ja kompassi näytti tarkalleen itäkaakosta itään.

"Arvasinhan minä sen", kokki huudahti. "Tämä tässä on osviitta. Suoraan tuonne pitää meidän kurssimme iloisten dollarien luo. Mutta hitto vieköön! Selkäpiitänihän karmii tuota Flintiä ajatellessani. Tämä on varmasti yksi _hänen_ kujeitaan. Hän oli täällä yksin kuuden miehen seurassa; hän surmasi jok'ikisen ja yhden heistä hän sitten kuljetti tänne ja asetti kompassin avulla tähän asentoon! Luusto on ollut pitkän miehen ja tukka on ollut kellertävä. Saattaisi olla Allardyce. Muistathan sinä kai Allardycen, Tom Morgan?"

"Kyllä hyvinkin hänet muistan", Morgan vastasi. "Hän oli velassa minulle ja puukkoni hän otti mukaansa maihin."

"Puukoista puhuessamme", muuan virkkoi -- "miksi ei tässä näy hänen puukkoansa? Flint ei ollut niitä miehiä, jotka kopeloivat merimiesten taskuja; ja lintujenkin luulisin sen jättävän aloilleen."

"Tuhat tulimmaista, sinä olet oikeassa!" Silver huudahti.

"Täällä ei ole tavaraa minkäänlaista", virkkoi Merry, joka yhä tutkisteli luita, "ei kuparikolikkoa eikä tupakkamassia. Tämä ei minusta ole luonnollista."

"Ei totta totisesti tämä ole luonnollista", myönsi Silver; "ei luonnollista eikä hauskaakaan, sanot sinä. Tuli ja leimaus, toverit! Jos Flint olisi elossa, niin tämä olisi kuuma paikka sekä teille että minulle. Kuusi oli heitä ja kuusi on meitä; ja nyt heistä on vain luut jälellä."

"Minä näin hänen kuolleena aivan näillä valoaukoillani", Morgan puhui. "Billy vei minut sisään. Siellä hän makasi kuparirahat silmien päällä."

"Kuolleena -- niin kylläkin, kuollut hän on ja kuopattu", käärepäinen mies virkkoi; "mutta jos konsaan vainajat kummittelevat, niin kummittelisi Flint. Siunatkoon sentään -- hän kuoli pahan kuoleman, se Flint!"

"Pahan kylläkin", toinen lisäsi; "toisinaan hän raivosi, toisinaan huusi ja välillä lauloi. 'Viistoista miestä' oli hänen ainoa laulunsa, toverit; ja minä sanon teille, etten enää koskaan senjälkeen ole oikein pitänyt siitä viisusta. Oli hirveän kuuma päivä, ikkuna oli auki, ja minä kuulin sen laulun kaikuvan niin selvänä, niin -- ja mies jo korahteli kuoleman kielissä."

"Riittää jo", Silver virkkoi, "lopettakaa moinen puhe. Hän on kuollut eikä kummittele, sen minä tiedän; ainakaan ei hän päivällä kummittele se on varmaa. Pelko vie mieheltä tarmon. Eteenpäin nyt vaan kultakolikolta hakemaan!"

Me läksimme kyllä liikkeelle, mutta kirkkaasta päivänpaisteesta huolimatta miehet eivät enää juoksennelleet hoilaten kukin tahollansa, vaan pysyttelivät yhdessä ja puhelivat hiljaisella äänellä. Kuolleen merirosvon kammo oli heidän mielensä vallannut.

32 Luku.

Aarretta etsimässä. -- Ääni metsästä.

Osaksi äskeisen pelästyksen herpaisevasta vaikutuksesta, osaksi Silverin ja sairaiden miesten lepuuttamiseksi koko seurue istahti hetkiseksi heti kun oli päästy tasangolle.

Tasanko kun jonkun verran aleni länteen käsin, oli meillä lepopaikaltamme laaja näköala. Edessämme näimme puiden latvojen ylitse rantatyrskyjen ympäröimän Metsäniemen. Takanamme näkyi satama ja Luurankosaari ja idässä -- niemekkeen ja suomaiden ylitse -- avara meren ulappa. Tähystäjä kohosi jyrkkänä yläpuolellamme, paikoittain yksinäisten mäntyjen kirjaamana, paikoittain taas äkkijyrkänteiden tummentamana. Ei kuulunut ääntä minkäänlaista muuta kuin kuohujen kohina rannoilta ja lukemattomien hyönteisten surina pensastoista. Meren ulapalla ei näkynyt alusta ei purjetta. Näköalan avaruus sinänsä lisäsi meissä yksinäisyyden tunnetta.

Silver määräsi siinä istuessaan kompassin avulla muutamia suuntia.

"Tuolla on ne kolme 'isoa puuta'", hän virkkoi, "kutakuinkin oikeassa linjassa Luurankosaaresta. 'Tähystäjän ulkonemaksi' arvelisin tuota matalampaa nyppylää tuolla. Tavaran löytäminen on nyt leikin tekoa. Minua melkein haluttaisi murkinoida ensin."

"Minulle ei ruoka maistu", Morgan murisi. "Ajatellessani Flintiä --tuntuu minusta aivankuin -- se olisi minulle tapahtunut."

"Kas niin, poikaseni; kiitä onneasi, että hän on kuollut", Silver virkkoi.

"Hän oli itse ilkeä piru", muuan miehistä huudahti väristen. "Naamassakin sillä oli sellainen sininen väri!"

"Sellaisen se rommi hänestä teki", Merry lisäsi. "Sininen, totta totisesti, siinä sanoit sanan. Sininen hän oli!"

Aina siitä alkaen kuin he olivat luurangon löytäneet ja vaipuneet nykyisiin ajatuksiinsa, olivat he ruvenneet puhelemaan yhä hiljaisemmalla äänellä. Nyt heidän puhelunsa oli vaimennut melkein kuiskaukseksi, joka tuskin häiritsi metsän hiljaisuutta. Äkkiä edessämme metsän syvyydessä heikko, kimakka, vapiseva ääni aloitti tuon tutun laulun:

"Viistoista miestä arkulla vainaan -- Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

En vielä ole koskaan nähnyt ihmisten kamalammin säikähtävän kuin rosvojen silloin. Kaikkien kasvoilta pakeni veri kuin loihdittuna; toiset karahtivat pystyyn, toiset tarttuivat kiinni naapureihinsa; Morgan painoi kasvonsa maahan.

"Se on Flint, kautta...!" Merry parahti.

Laulu oli loppunut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin -- katkennut keskellä säveltä, aivan kuin joku olisi kädellään tukkinut laulajan suun. Kaikuen niin kaukaa kirkkaassa aurinkoisessa ilmassa vihannoitsevien puiden lomitse, oli se minusta kuulunut kauniilta ja lempeältä. Sen vaikutus seuralaisiini oli minusta senvuoksi sitäkin kummallisempi.

"Ei", Silver sai tuhkanharmaiden huuliensa välitse sanotuksi, "tämä ei käy laatuun. Valmiit kääntämään! Tämä on ihmeellinen retki! Äänelle en kykene nimeä antamaan, mutta joku siellä on kujehtimassa ylimmillä ristipuilla -- joku, joka on lihaa ja verta, siitä olen varma!"

Hänen rohkeutensa oli palannut hänen puhuessaan ja kasvotkin saivat jo vähän väriä. Toisetkin alkoivat jo kallistaa korvaansa hänen rohkaiseville sanoilleen ja tointua pelästyksestään, kun sama ääni uudelleen kajahti -- tällä kertaa ei lauluun, vaan heikkoihin, kaukaisiin huudahduksiin, jotka entistään heikompina kaikuivat Tähystäjän onkaloissa.

"Darby M'Graw!" se ulisi -- se sana parhaiten kuvaa ääntä -- "Darby M'Graw! Darby M'Graw!" yhä uudelleen, ja sitten vähän kovemmin ja karkeasti kiroten: "Tuo perältä rommia, Darby!"

Rosvot seisoivat kuin maahan naulittuina, silmät suurina. Kotvan äänen vaiettuakin he vielä tuijottivat äänettöminä eteensä.

"Tuo varmentaa asian", eräs sai sanotuksi. "Lähdetään pois!"

"Ne olivat hänen viimeiset sanansa tässä maailmassa."

Dick oli saanut esiin raamattunsa ja rukoili kiihkeästi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ennen merille lähtöään, mutta joutunut sitten huonoon seuraan.

Mutta Silver oli yhä voittamaton. Minä kuulin hampaiden kalisevan hänen suussaan, mutta vielä hän ei ollut lannistunut.

"Ei kukaan tällä saarella ole kuullut Darbysta", hän mutisi, "ei kukaan, meitä tässä lukuunottamatta." Sitten hän rajusti ponnistaen voimiaan jatkoi: "Toverit, minä olen tullut tänne noutamaan ne kolikot, enkä minä salli en ihmisten enkä paholaisten itseäni siinä estävän. En koskaan pelännyt Flintiä hänen eläessään, enkä, tuhat tulimmaista, aio väistyä häntä vainajanakaan. Tuolla on seitsemänsataatuhatta puntaa vajaan neljännesmailin päässä. Onko kukaan onnenpoika kääntänyt selkäänsä edes samalle määrälle dollareita muutaman koppavan sininaamaisen merimiesrääsyn vuoksi -- joka lisäksi vielä on vainaja!"

Mutta hänen tovereissaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä palaavasta rohkeudesta; paremminkin näytti heidän kammonsa päinvastoin lisääntyvän hänen halveksivien sanojensa johdosta.

"Hillitse kieltäsi, John!" Merry varoitteli. "Älä suututa aaveita."

Muut olivat liian kauhuissaan saadakseen sanaa suustaan. Kukin heistä olisi mielellään pötkinyt pakoon jos olisi uskaltanut; mutta pelko piti heitä yhdessä joukossa, piti heitä Johnin ympärillä ikäänkuin hänen uskalluksensa olisi heitä turvannut. John puolestaan oli melkein täydelleen vapautunut säikähdyksestään.

"Aaveita? Vaikkapa niinkin", hän puhui. "Mutta yksi seikka minulle on epäselvä. Minä kuulin kaiun. Ei kukaan liene nähnyt aaveita, jotka synnyttävät varjon; mitähän niillä silloin olisi kaiun kanssa tekemistä? Se totisesti ei ole aivan kohdallaan."

Tämä perustelu tuntui minusta perin heikolta. Mutta vaikea on arvata, mikä taikaluuloisiin vaikuttaa, ja ihmeekseni George Merry huomattavasti rauhoittui. "Niin se onkin", hän puhui. "On sinulla päätä ja älyä sittenkin, John. Päin tuuleen, toverit. Luulenpa melkein, että tämä laivue on väärällä hangalla. Kun nyt ajattelen asiaa, niin muistutti se Flintin ääntä, sen myönnän, mutta ei se sittenkään ollut aivan samanlainen. Se muistutti enemmän jonkun toisen ääntä, -- se muistutti --"

"Tuhat tulimmaista, Ben Gunnia!" huudahti Silver.

"Aivan niin", Morgan huudahti polvilleen kohoutuen. "Ben Gunnin ääni se olikin!"

"Vaikuttaakos se sitten mitään asiaan?" Dick kysäsi. "Ben Gunn ei ole täällä elävänä enempää kuin Flintkään."

Mutta toiset vain halveksivasti hymähtivät hänen huomautukselleen.

"Eihän toki kukaan välitä Ben Gunnista", Merry virkkoi, "olipa hän kuollut tai elävä."

Vallan ihmeellistä oli, miten pian heidän rohkeutensa palasi ja kasvot samalla saivat jälleen väriä. Tuossa tuokiossa he juttelivat jo keskenään, väliin kuitenkin vaieten kuuntelemaan; mutta kun ei mitään erityistä enää kuulunut, he pian heittivät työaseet hartioilleen ja läksivät jatkamaan matkaansa. Ensimmäisenä kulki Merry pitäen Silverin kompassin avulla huolta oikeasta suunnasta. Hän oli lausunut kaikkien mielipiteen: Ben Gunnista ei kukaan välittänyt, olipa hän elävä tai kuollut.

Dick yksin vielä hypisteli raamattuansa ja pälyili pelokkaana ympärilleen; mutta kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, ja näkipä Silver hyväksi häntä vähän ivaillakin.

"Johan minä sanoin sinulle", hän sanoa tokaisi -- "johan sanoin, että sinä pilasit raamattusi. Jos se ei kerran kelpaa valan välineeksi, niin mitäpä kummitukset siitä piittaisivat! Ei tuon vertaa!" ja hän näpsäytti sormiaan pysähtyen hetkeksi sauvansa varaan.

Mutta Dick ei siitä tyyntynyt; ja pian minulle selvisi, että mies parka oli sairas; kuumuuden, rasituksen ja äskeisen säikähdyksen vaikutuksesta tohtori Liveseyn ennustama kuume kehittyi silmin nähtävästi pitkin askelin.

Täällä ylhäällä tasangolla käveli mielikseen; kuljimme alamäkeä, sillä tasanko, kuten olen maininnut, laskeutui loivasti länteen käsin. Männyt, niin suuret kuin pienetkin, kasvoivat harvassa ja muskottipähkinä- ja azaleapensaikkojen välissä esiintyi avaroita, aurinkoisia aukeamia. Kun kulkusuuntamme yli saaren oli jotenkin suoraan luoteiseen, jouduimme me yhä lähemmäksi Tähystäjän rinteitä ja samalla saimme yhä avaramman näköalan yli läntisen lahdenpoukaman, jolla minä kerran olin korakelissani keinunut.