Part 14

Miehet olivat neuvotelleet jonkun aikaa, kun muuan heistä palasi takaisin majaan, ja tehden entiseen tapaan kunniaa, vaikka minun mielestäni nyt vähän ivallisesti, pyysi saada hetkeksi lainata soihtua. Silver lupasi, ja lähettiläs poistui jälleen jättäen meidät kahden kesken.

"Sieltä tulee tuulta, Jim", virkkoi Silver, joka nyt puheli minulle perin ystävällisesti ja tuttavallisesti.

Minä käännyin likimmälle ampumareiälle ja katsoin ulos. Suuren nuotion jätteet olivat jo palaneet niin lopuilleen ja valaisivat niin himmeästi, että minä käsitin, miksi liittolaiset soihtua tarvitsivat. He olivat asettuneet puolitiehen aukeata rinnettä yhteen ryhmään; muuan piteli soihtua ja toinen oli polvillaan joukon keskessä. Viimeksimainitun kädessä näin puukon välähtelevän monivärisenä kuun ja soihdun valossa. Kaikki muut istuivat hiukan kumarassa aivan kuin seuraten hänen puuhiaan. Samalla huomasin, että hänellä oli paitsi puukkoa, myöskin kirja käsissään. Siinä vielä ihmetellessäni, miten näissä oloissa niin omituinen esine oli heidän käsiinsä joutunut, polvistunut mies nousi jälleen pystyyn ja koko seurue läksi yhdessä tulemaan majaa kohti.

"Siellä ne nyt tulevat", minä virkoin ja vetäydyin entiseen asentooni, sillä en katsonut arvolleni sopivaksi, että he majaan palatessaan tapaisivat minut heitä tarkastelemasta.

"Anna heidän vain tulla -- anna vain tulla", Silver keveästi vastasi. "Minulla on vielä yksi pommi heitä varten säilössäni."

Ovi aukeni ja kaikki viisi miestä seisahtuivat ensin oven suuhun kuin pelästyneet lampaat ja tyrkkäsivät sitten yhden joukostaan esiin. Toisissa olosuhteissa olisi ollut perin hassunkurista katsella miten hän hitaasti eteni, empien jokaisella askeleella, mutta pitäen aina nyrkkiin puristettua oikeata kättään edessään.

"Marssi päälle, mies", Silver huudahti. "En minä sinua elävältä syö. Anna tänne se, nahjus. Minä tunnen säännöt, lähettiin en koske."

Näistä sanoista rohkaistuneena mies sai vauhtia askeleihinsa ja annettuaan kädestä käteen jotain Silverille, luikki vielä nopeammin takaisin toveriensa luo.

Kokki katsahti esineeseen, jonka oli saanut.

"Musta merkki! Arvasinhan sen", hän virkkoi. "Mistä te olette paperia saaneet? Hoh -- halloo! kas niin -- tämä ei onnea tuota! Te olette ottaneet ja leikanneet tämän raamatusta. Kuka hullu on raamattunsa repinyt?"

"Siinä sen nyt kuulette!" Morgan puhui -- "siinä sen kuulette! Enkös jo sanonut? Enkös sanonut, ettei siitä hyvä seuraa."

"Kas niin, kylläpä te nyt olette kohtalonne sangen varmaan naulinneet", Silver jatkoi. "Luulenpa totisesti teidän nyt hirteen menevän. Kuka maitosuu se raamattua viljelee?"

"Dick se oli", muuan virkkoi.

"Vai Dick! Silloin on Dickin parasta turvautua rukouksiin", Silver puhui. "Hän on onnensa turmellut, on kuin onkin."

Mutta nyt se talisilmäinen miehenroikale puuttui puheeseen.

"Säästä lorusi, John Silver", hän virkkoi. "Tämä miehistö on antanut sinulle mustan merkin vakavassa tarkoituksessa aivan sääntöjen mukaan; käännä nyt vain sen toinen puoli, kuten säännöissä sanotaan, ja katso mitä siihen on kirjoitettu. Sitten voit puhua."

"Kiitos, George", kokki vastasi, "sinä olet aina ollut rivakka toimissasi, ja säännöt sinulla on selvillä kuin kämmenelle kirjoitettuina, George. No niin, katsotaanpa mitä tässä sanotaan! Ahaa! 'Erotettu' -- niinhän tässä on, vai mitä? Ja oikein koreasti kirjoitettuna, aivan kuin präntättynä, totta totisesti! Sinunko koukeroitasi, George? Niinpä vain, sinä olit pääsemässä aivan tämän miehistön päsmäriksi. Pian sinusta kai tulee kapteeni, luulen mä. Mutta oleppa hyvä ja ojenna tuota soihtua tänne päin. Tämä piippu ei ota palaakseen."

"Hillitse kielesi", George virkkoi, "et sinä enää tätä miehistöä nenästä vedä. Sinä olet sukkela mies, ainakin olet olevinasi, mutta nyt on aikasi ohi ja sinä tahdot ehkä nyt laskeutua alas tuolta tynnyriltä ja ottaa osaa vaaliin."

"Etkös sinä sanonut tuntevasi sääntöjä", Silver nuhtelevaisesti vastasi. "Jos sinä et tunne niitä, niin tunnen ainakin minä. Minä odotan tässä --muista näet, että olen vieläkin kapteeninne -- siksi kuin olette syynne selittäneet ja sitten minä vastaan. Sitä ennen ei musta merkkisi ole laivakorpunkaan arvoinen. Sen jälkeen -- sittenpähän näemme."

"Oho!" George vastasi. "Ei sinun tarvitse ollenkaan olla epätietoinen; _me_ olemme kaikki selvillä asiasta. Ensiksi, sinä olet ajanut koko tämän matkamme kantoon -- olet perin paksuniskainen mies, jos sen uskallat kieltää. Toiseksi sinä päästit vihollisemme syyttä pakotta vapaaksi tästä satimesta. Miksi he halusivat pois täältä? Minä en syytä tiedä, mutta selvää on vain, että he halusivat pois. Kolmanneksi, sinä et sallinut meidän hyökätä heidän kimppuunsa kun he poistuivat. Kas niin, me ymmärrämme yskäsi, John Silver; sinä tahdot pelata kaksinkertaista peliä, siinä sinun kieroutesi on. Ja sitten neljänneksi, tuossa on tuo poika."

"Siinäkö kaikki?" Silver rauhallisesti kysäsi.

"Se riittäneekin", George vastasi. "Me joudumme kaikki nuoran jatkoksi sinun hutiloimisesi vuoksi."

"No, kuule sitten, minä vastaan kaikkiin noihin neljään syytökseen, kuhunkin erikseen minä vastaan. Vai ajoin minä matkamme kantoon? Tehän kaikki tiedätte mitä minä tahdoin; ja te kaikki tiedätte, että jos niin olisi tehty, niin olisimme me kaikki olleet _Hispaniolassa_ tuona yönä, jok'ikinen sorkka ilmielävänä ja iloisina ja vatsat pullollaan sulia herkkuja ja aarre laivan uumenissa! Mutta kuka asettui tielleni? Kuka pidätti kättäni, joka oli laillisen kapteenin käsi? Kuka työnsi minulle mustan merkin samana päivänä kuin maihin nousimme, ja alkoi tämän tanssin? Ah, kaunista tanssia tämä onkin -- siinä olen yhtä mieltä teidän kanssanne -- aivankuin rakkopillin tanssia köyden päässä tuomiopihassa Lontoon kaupungissa! Mutta kuka tämän kaiken on aikaan saanut? Eikö se ollut Anderson ja Hands ja sinä, George Merry! Ja sinä olet viimeinen hengissä oleva tuosta rähisevästä koplasta; ja sinulla on otsaa asettua kapteeniksi minun yläpuolelleni -- sinulla, joka koko laivueen karille ajoit! Kautta vuoressa istuvan -- tämä jo vie mahdin luisevimmaltakin kädeltä!"

Silver vaikeni, ja Georgen ja hänen toveriensa naamoista näin, etteivät nämä sanat jääneet vaille vaikutusta.

"Siinä vastausta ensimmäiseen pykälään", Silver jatkoi pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän näet oli puhunut voimalla, joka pani koko mökin tutisemaan. "Totta totisesti, sydäntäni vallan etoo, kun teille täytyy puhua. Teillä ei ole järkeä eikä muistia, ja minä ihmettelen mitä teidän mammanne ajattelevat, kun sallivat teidän merelle lähteä. Merelle! Onnenpoikia! Kraatareiksi teitä luulisi!"

"Jatka, John", Morgan virkkoi. "Mitäs muihin pykäliin sanot?"

"Vai muihin pykäliin!" John vastasi. "Mokomatkin pykälät! Te sanotte, että matkamme on hutiloitu. Tuhat tulimmaista, kunpa käsittäisittekin, _miten_ pahasti se on hutiloitu, niin avautuisivat silmänne! Me olemme niin lähellä hirsipuuta, että niskani vallan jäykistyy, kun sitä ajattelen. Olettehan niitä nähneet: riimussa roikkuvat, lintuja ympärillä, merimiehet sormellaan osoittelevat, kun vuoksen mukana ohi kulkevat. 'Kuka tuo on?' muuan kysyy. 'Tuoko? Sehän on John Silver. Tunsin miehen hyvinkin', toinen vastaa. Ja sinä kuulet vielä riimun kalisevan, kun jatkat matkaasi ja joudut toisen pojan luo. Siinä nyt ollaan joka sorkka, kiitos siitä hänelle ja Handsille ja Andersonille ja teille muille aaseille. Ja jos nyt tahdotte kuulla vastaukseni neljänteen pykälään, tuosta pojasta, niin kautta puukoipieni, eikö hän ole lunnaamme? Pitäisikö meidän lunnaamme tuhota? Ei miehet, en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi meidän vihoviimeinen pelastuksemme. Tappaako tuo poika? En minä ainakaan, toverit! Ja kolmas pykälä.

"Ehkä te ette panekaan siihen mitään arvoa, että oikea oppinut tohtori käy teitä katsomassa joka päivä -- sinua, John, muserrettuine kalloinesi -- ja sinua, George Merry, jota vielä muutama tunti kuume kouristeli, ja jonka silmät vielä tänä hetkenä ovat kuin talinapit. Ja ehkäpä ette sitäkään tiedä, että tulossa on avustusretkikunta? Mutta tulossa se on eikä kauan viivykään, ja sittenpähän näemme kuka on mielissään, kun on lunnaat tarjottavana. Ja mitä tulee toiseen pykälään, eli siihen, minkä vuoksi minä sopimuksen tein, niin -- tehän itse polvillanne ryömien pyysitte minua sen tekemään -- polvillanne ryömien te luokseni tulitte, niin pelästyneitä olitte -- ja te olisittekin nälkään kuolleet, ellen olisi sopimusta tehnyt -- mutta sehän on pikku seikka! Katsokaa tuota --siinä on selitys!"

Ja hän heitti lattialle paperin, jonka heti tunsin -- saman, keltaiselle paperille piirretyn, kolmella punaisella ristillä varustetun kartan, jonka olin löytänyt öljykangaskääröstä kapteenin arkun pohjalta. Miksi tohtori sen oli Silverille antanut, sitä en kyennyt itselleni selittämään.

Mutta jos se oli minulle selittämätön, niin näytti kartan ilmestyminen olevan miehille aivan uskomaton ilmiö. He hyökkäsivät sen kimppuun kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen, ja päättäen niistä voimasanoista ja huudahduksista ja lapsellisesta naurun rähäkästä, jolla he sen tutkimista säestivät, niin olisi voinut luulla, etteivät he ainoastaan itse aarretta hypistelleet, vaan myöskin olivat jo aarteineen turvassa merellä.

"Katsokaa", muuan puhui, "tuo on Flintin käsialaa, totta totisesti. J.F. ja koukero alla ja viiva koukeron poikki, aivan niin kuin hän aina piirsi."

"Kovin hauskaa tuo kaikki", George virkkoi, "mutta miten me aarteen pois kuljetamme, kun ei ole laivaa?"

Silver hypähti nopeasti seisaalleen ja tukien kättänsä seinään huudahti:

"Nyt minä sinua varoitan, George! Vielä sanakin lorujasi, niin joudut minun kanssani tekemisiin. Mitenkö? Tietäisinkö minä! Sinun pitäisi se tietää -- sinun ja niiden toisten, jotka asioihin sekaantumalla hävititte minulta kuunarin, senkin vietävät! Mutta te ette kykene neuvoa keksimään, sillä teillä ei ole älyä enempää kuin torakoilla. Mutta kohteliaasti sinä osaat puhua, ja sinun täytyy, George Merry; paina se mieleesi!"

"Se on selvää", ukko Morgan virkkoi.

"Selvää! Luulisinpä todellakin!" kokki jatkoi. "Te hävititte kuunarin; minä löysin aarteen. Kummalla on siinä ansiot puolellaan? Ja nyt minä, hitto vieköön, eroan! Valitkaa nyt kapteeniksenne kenen haluatte; minä olen saanut siitä jo tarpeekseni!"

"Silver!" miehet huusivat. "Barbecue aina ja alati! Barbecue kapteeniksi!"

"Vai sellainen on ääni kellossa?" kokki huudahti, "George, luulenpa, että sinun täytyy odottaa toista tilaisuutta, toveri; ja kiitä onneasi, etten ole kostonhimoinen. Mutta se ei ole tapaistani. Ja nyt, toverit, mitä tällä mustalla merkillä nyt tehdään. Sillä ei ole nyt paljon virkaa, vai mitä? Dick on turmellut onnensa ja repinyt raamattunsa, siihen taitaa kaikki supistua."

"Kyllä kai se sentään suudeltavaksi kelpaa, vai mitä?" mutisi Dick, joka nähtävästi oli levoton kirouksesta, jonka teollaan oli ansainnut.

"Revitty raamattu!" Silver vastasi ivallisesti. "Vielä mitä. Sillä ei ole virkaa enempää kuin arkkiveisulla."

"Eiköhän sentään?" Dick huudahti melkeinpä ilostuneena. "No niin, parempihan sekin on kuin ei mitään."

"Tuossa, Jim, sinulle harvinaisuus", Silver virkkoi antaen lapun minulle.

Se oli muodoltaan ympyriäinen. Toinen sivu oli painamaton, lappu kun oli viimeisestä lehdestä; toisella puolen oli värssy tai pari Ilmestyskirjasta -- muiden muassa seuraavat sanat, jotka erityisesti muistiini painuivat: "Ulkopuolella ovat koirat ja murhaajat." Painettu puoli oli mustattu noella, joka jo alkoi karista pois ja noeta sormiani. Toiselle puolen oli samalla aineella kirjoitettu yksi ainoa sana: "Erotettu." Tuo harvinaisesine on nyt edessäni, mutta kirjoituksesta ei paperissa enää näy minkäänlaista muuta jälkeä kuin pieni naarmu, joka on kuin kynnellä vedetty.

Siihen loppuivat sen yön seikkailut. Kukin sai kulauksen viinaa, ja pian olimme kaikki asettuneet jälleen levolle. Silverin kosto rajoittui siihen, että pani George Merryn vahdiksi ja uhkasi häntä kuolemalla, jollei hän velvollisuuttaan täyttäisi.

Kesti kotvan ennenkuin minä uneen vaivuin, ja taivas tietää, että minulla olikin riittävästi ajattelemisen aihetta miehestä, jonka olin surmannut, perin vaarallisesta asemastani ja ennen kaikkea siitä merkillisestä pelistä, johon Silverin näin antautuneen. Hänhän piti toisella kädellään kapinallisia koossa ja toisella tavoitteli kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja hieroakseen sovintoa ja pelastaakseen kurjan henkensä. Hän nukkui nyt rauhallisesti, kuorsaten äänekkäästi; mutta niin kelvoton mies kuin hän olikin, tunsin sääliä häntä kohtaan ajatellessani niitä peloittavia vaaroja, jotka häntä ympäröivät, ja häpeällistä hirsipuuta, joka häntä odotti.

30 Luku.

Kunniasanalla.

Minut herätti -- tai oikeastaan meidät kaikki herätti, sillä minä näin yksin vahdinkin hierovan silmiään -- sointuisa, ystävällinen ääni, jonka kuulimme huutavan meille metsän reunasta.

"Hirsimaja, o-hoi! Täällä on tohtori!"

Ja tohtori siellä olikin. Vaikka äänen kuuleminen minua ilostuttikin, niin ei iloni ollut vallan sekoittamatonta. Levottomana muistelin sopimatonta ja salakähmäistä menettelyäni; ja kun nyt näin, mihin se minut oli vienyt -- minkälaisten toverien pariin ja minkälaisiin vaaroihin -- niin minua hävetti katsoa häntä kasvoihin.

Hän oli nähtävästi lähtenyt jo liikkeelle pimeän aikaan, sillä päivä oli juuri valjennut; ja kun katsahdin ulos ampumareiästä, niin näin hänen, kuten Silverin kerran ennen, seisovan puolisääreen sumussa.

"Tekö, tohtori! Koreinta -- huomenta teille, sir!" Silver huudahti vastaan, silmänräpäyksessä virkeänä ja hyvää tuulta loistavana. "Aina virkku ja varhainen, mutta niinpä sanotaankin, että aamuhetki kullan kallis. George, heilutapa koipiasi, poikaseni ja juokse auttamaan tohtori Livesey yli aidan. Kaikki voivat komeasti, nämä teidän potilaanne -- kaikki ovat terveitä ja iloisia."

Niin hän puhui, seisten kummun laella, sauva kainalossa ja toisella kädellään majan seinään nojaten -- kiireestä kantapäähän entinen John, tapoineen ja puheineen.

"Meillä on täällä teille eräs yllätyskin, sir", hän jatkoi. "Muuan vieras -- he, he! Uusi asukas ja täyshoitolainen, terhakka kuin kissanpentu; nukkui kuin lastauspäällysmies, aivan Johnin rinnalla --perä perää vasten, koko yön!"

Tohtori Livesey oli päässyt aitauksen yli ja lähelle majaa, joten minä selvästi kuulin muutoksen hänen äänessään, kun hän kysäsi:

"Eihän vain Jim?"

"Jim juuri, ihka elävänä", Silver vastasi.

Tohtori pysähtyi sanaakaan virkkamatta ja kului kotvan, ennenkuin hän näytti saavan takaisin liikuntakykynsä.

"Vai niin, vai niin", hän viimein virkkoi. "Työ ensin, sitten huvi, kuten te itsekin sanoisitte, Silver. Katsastakaamme potilaitanne."

Hetken perästä hän saapui majaan, ja nyökäyttäen välinpitämättömästi päätään minulle, hän ryhtyi sairaita vaalimaan. Hän ei näyttänyt vähintäkään levottomalta, vaikka hän epäilemättä tiesi, että hänen henkensä näiden salakavalien roistojen parissa riippui hiuskarvasta. Hän jutteli potilailleen aivan kuin olisi ollut tavallisella sairaskäynnillä rauhallisessa perheessä. Hänen käytöksensä epäilemättä vaikutti miehiinkin, sillä he käyttäytyivät hänen seurassaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut -- aivan kuin hän yhä olisi ollut laivan lääkäri ja he uskollisia merimiehiä.

"Te edistytte erinomaisesti, ystäväiseni", puhui hän miehelle, jolla oli pää kääreissä, "ja jos kenellä on pelastuminen ollut täpärällä, niin oli se teillä. Teidän kallonne taitaa olla vähintäin raudasta. No George, kuinkas teidän laitanne on? Naama on toden totta komea; teidän maksanne, mies kulta, on nähtävästi aivan ylösalaisin. Otitteko sitä lääkettä? Ottiko hän lääkettä, miehet?"

"Otti, otti, aivan varmaan", Morgan vastasi.

"Näettekös, miehet; kun minä nyt kerran olen kapinallisten tohtori, taikka vankien tohtori, kuten minä mieluummin sanon", Livesey puhui kaikkein herttaisimmalla tavallaan, "niin pidän aivan kunnia-asianani saada jokainoa mies säästetyksi Yrjö kuninkaalle -- Jumala häntä siunatkoon -- ja hirsipuulle."

Rosvot katsahtivat toisiinsa ja nielivät vaieten tuon kirpeän pistopuheen.

"Dick ei voi oikein hyvin, sir", muuan virkkoi.

"Vai ei!" tohtori vastasi. "Tulepa tänne, Dick, ja näytä kieltäsi. Siinä se, en ihmettelekään, ettei hän voi hyvin! Miehen kieli säikäyttäisi ranskalaisenkin. Yksi kuumesairas entisten lisäksi!"

"Kas niin", Morgan virkkoi, "sen nyt sai, kun raamattunsa pilasi."

"Sen se nyt sai -- teidän sanaanne -- kun oli oikea aasi", tohtori vastasi; "ja kun ei ollut älyä sen vertaa, että olisi kyennyt erottamaan puhtaan ilman myrkystä ja kuivan maan haisevasta ruttorämeestä. Minä pidän aivan varmana -- vaikka se luonnollisesti onkin vain olettamus --että te kaikki saatte veronne maksaa, ennenkuin saatte malarian ruumiistanne. Laittaapa leirinsä rämeeseen! Silver, te aivan lyötte minut hämmästyksellä. Te olette muita vähän viisaampi hullu; mutta ei teillä näytä olevan aavistusta edes terveyssääntöjen alkuperusteistakaan."

"Kas niin", hän lisäsi kun oli kaikkia hoidellut ja miehet olivat kuunnelleet hänen määräyksiään niin hassunkurisen nöyrinä, kuin olisivat he olleet köyhäinkoululaisia eikä verivelkaisia kapinoitsijoita ja merirosvoja -- "kas niin, nyt riittää täksi päiväksi. Ja nyt minä tahtoisin vaihtaa sanan pari tuon pojan kanssa, jos sallitte."

Hän nyökkäsi huolimattomasti päätään minuun päin.

George Merry seisoi ovella syleksien ja noituen jotain pahan makuista lääkettä; mutta kuultuaan ensimmäiset tohtorin sanat hän tulipunaiseksi karahtaen pyörähti ympäri ja karjasi kiroten: "Ei!"

Silver iski kämmenensä tynnyriin.

"Vaiti!" hän ärjäsi ja loi mieheen leimuavan katseen. "Tohtori", hän jatkoi tavalliseen ääneensä, "minä ajattelin tässä samaa asiaa, kun tiesin miten paljon te pojasta piditte. Me olemme kaikki täällä kiitollisia teille ystävyydestänne ja luotamme teihin, juoden rohtojanne kuin mitäkin rommia. Ja minä luulen keksineeni menettelytavan, joka kaikkia tyydyttää. Hawkins, lupaatko minulle kunniasanallasi aatelismiehenä -- sillä aatelismies sinä olet, vaikka köyhänä syntynyt -- lupaatko kunniasanallasi, ettet pötki pakoon?"

Minä annoin mielelläni pyydetyn lupauksen.

"Nyt, tohtori", Silver puhui, "te kapuatte aitauksen tuolle puolen ja sinne päästyänne minä tuon pojan sisäpuolelle. Luulisin teidän voivan pakista paalujen lomitse. Hyvästi, sir, ja parhaimmat tervehdyksemme junkkarille ja kapteeni Smollettille."

Tyytymättömyys, jonka vain Silverin hurjat silmäniskut olivat saaneet tukahdutetuksi, puhkesi ilmiliekkiin heti kun tohtori oli poistunut majasta. Silveriä syytettiin kaksinkertaisesta pelistä -- yrityksistä hankkia itselleen yksityistä suosiota -- kanssarikollistensa etujen syrjäyttämisestä -- sanalla sanoen juuri niistä juonista, joita hän parhaillaan sommitteli. Asema näytti minusta niin päivän selvältä, etten uskonut hänen kykenevän myrskyä asettamaan. Mutta hän oli toisia kaksin verroin voimakkaampi, ja hänen viimeöinen voittonsa oli hankkinut hänelle tavattoman vaikutusvallan miesten mieliin. Hän nimitteli heitä aaseiksi ja pässinpäiksi, selitteli miten tärkeätä oli antaa minun puhutella tohtoria, heilutteli karttaa heidän nenänsä edessä ja kysyi, oliko heillä varaa rikkoa sopimus juuri samana päivänä kun heidän piti lähteä aarretta etsimään.

"Ei, tuhat kertaa ei!" hän huusi, "me kyllä sopimuksen rikomme, kun aika tulee, mutta sitä odotellessa minun täytyy petkuttaa tuota tohtoria, vaikka olisi minun hänen saappaitaan viinalla voideltava."

Sitten hän käski heitä sytyttämään nuotion ja kompuroi sauvoineen olkapäähäni nojaten ulos majasta, jättäen miehet vallan hämilleen. Hän oli pikemmin saanut heidät puhetulvallaan vaikenemaan kuin itse asiasta vakuutetuksi.

"Hitaasti, poika, hitaasti", hän kuiskasi. "He voivat tuossa tuokiossa juosta niskaamme, jos näkevät meidän kiirehtivän."

Hyvin hitaasti me nyt kahlasimme hietikossa tohtoria kohti, joka odotti meitä paaluaidan toisella puolen, ja heti kun olimme hyvän kuulomatkan päässä, Silver pysähtyi.

"Panettehan tämänkin muistiin, tohtori", hän puhui; "ja poika kertoo teille, miten minä hänen henkensä pelastin ja jouduin senvuoksi virkaheitoksikin, uskokaa se! Kuulkaas, tohtori, kun mies laskee niin liki tuulta kuin minä nyt, ja panee alttiiksi ruumispahansa viimeisenkin jäntereen -- niin ettehän pitäne liikana, jos puhutte jonkun hyvän sanan puolestani! Pitäkää ystävällisesti mielessänne, että nyt ei ole kysymys vain minun hengestäni -- tämän pojan henki on kysymyksessä kaupan päälliseksi. Sanottehan minulle jonkun hyvän sanan, tohtori, ja annatte minulle sääliväisyyden nimessä rohkeutta jatkaa tätä peliä?"

Silver oli kuin toinen mies, heti kun hän oli ulkona ovesta ja selin tovereihinsa ja hirsimajaan. Hänen poskensa näyttivät painuneen kuopalle ja ääni vapisi.

"Mitäs nyt, John! Ettehän ole peloissanne?" tohtori Livesey kysäsi.

"Tohtori, minä en ole mikään pelkuri -- en tuon vertaa!" vastasi hän sormiaan näpsäyttäen. "Ja vaikka olisinkin, niin en sanoisi. Mutta minä tunnustan koristelematta: hirsipuu minua pöyristyttää. Te olette hyvä mies, ja rehti mies; parempaa miestä en ole tavannut! Ette varmaankaan unhota, mitä hyvää minä olen tehnyt, ette unhota sitä enemmän kuin pahoja tekojanikaan. Nyt minä vetäydyn syrjään -- kas näin -- ja jätän teidät Jimin kanssa kahden kesken. Panettehan senkin muistiin, vai mitä, sillä tilini on pitkä, totisesti!"

Näin sanoen hän perääntyi sen verran, ettei kuulisi puheluamme, istuutui kannolle ja rupesi viheltelemään. Tuon tuostakin hän vähän käännähti kannoillaan nähdäkseen milloin meitä milloin taas levottomia tovereitaan, jotka kulkivat edestakaisin nuotion ja majan väliä, sytytellen nuotiota ja kantaen majasta silavaa ja leipää aamiaiseksi.

"Vai täällä sinä, Jim, nyt olet", tohtori alakuloisesti puhui. "Mitä olet kylvänyt, sitä sinun on niitettävä. Taivas tietäköön, ettei sydämeni salli minun sinua moittia. Mutta sen verran minä sinulle sanon, olipa se hyvästi tai pahasti: kun kapteeni Smollett oli terve, niin et olisi uskaltanut poistua; ja kun hän oli sairas, eikä voinut sitä estää, niin -- kautta pyhän Yrjön, se oli surkean pelkurimaista!"

Minä tunnustan, että siinä minulta pääsi itku. "Tohtori", sopersin, "säästäkää minua. Olen jo tarpeeksi itseäni soimannut; elämäni on joka tapauksessa mennyttä, ja jo aikoja sitten olisin surmani saanut, jollei Silver olisi minua suojellut. Ja uskokaa minua, tohtori, minä uskallan kuolla -- ja myönnän sen ansainneenikin -- mutta kidutusta minä pelkään. Jos he rupeavat minua kiduttamaan..."

"Jim", tohtori keskeytti, äänessään aivan toinen sävy, "Jim, tätä minä en voi sallia. Hyppää ylös, niin juoksemme henkemme edestä."

"Tohtori", vastasin, "minä annoin sanani."

"Tiedän, tiedän", hän huudahti. "Sitä emme enää voi muuksi muuttaa. Minä otan kaikki syykseni, torat ja porut, häpeät ja häväistykset -- mutta tänne en voi sallia sinun jäävän, Jim! Hyppää! Yksi ainoa hyppäys, niin me olemme tiessämme ja juoksemme kuin kauriit."

"Ei, tohtori", minä vastasin; "te tiedätte vallan hyvin, ettette te itse tekisi, ette te, ei junkkari, eikä kapteeni; enkä minäkään tahdo sitä tehdä. Silver luotti minuun, minä annoin sanani, ja takaisin minä menen. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun, tohtori. Jos he rupeavat minua kiduttamaan, niin saattaisi tapahtua, että tulisin ilmaisseeksi missä kuunari on, sillä minä sain kuunarin käsiini, osaksi onnenkaupalla, ja se on nyt Pohjoissatamassa, sen etelärannalla aivan nousuveden rajassa. Veden puoliväliin laskeuduttua se on aivan kuivalla maalla."

"Kuunariko!" tohtori huudahti.

Minä kerroin hänelle nopeasti seikkailuni ja hän kuunteli minua vaieten.