Part 4

-- Mutta tänne ei tuoda pitkin päivää loikomaan.

-- Eikö lattiallakaan saa?

-- Ei saa.

-- Minkätähden ei...

-- Ei saa, kuulittehan. Sänky ylös vaan.

Aaron täytyi totella. Mutta kun siinä oli päässyt alkuun, teki mieli niin vastustamattomasti pitkälleen. Asfalttilattialle heittäytyi Aaro selälleen ja pisti päänsä alle kätensä ristiin. Jos kuulisi vartijan tulevan, hyppäisi kohta ylös.

Kohta se ramuuttikin taasen avaimiaan ja Aaro kimmahti pystyyn.

-- Täällä ei saa loikoa, sanoi vartija jäykästi, virallisesti.

-- Enhän minä...

Vartia painoi vaan oven kiini.

Mistähän ihmeestä se mokoma tiesi, että hän oli pitkällään. Kashan vaan! Oveen oli laitettu pieni pyöreä reikä, jossa oli lasi. Ulkopuolella näkyi olevan edessä vaskinen läplä, ettei pyöreästä ikkunasta nähnyt pitkään käytävään. Tottapa se vartija aukasi läplän, kun katsoi sisään. Kaikkiakin kiusankappaleita ne keksivät... Muuten näkyi olevan ovi rautalevyllä vuorattu.

No, piti sitten istua, koska eivät antaneet pitkällään kelletellä.

Pöydällä oli kolme kirjaa, ja Aaro pöydän eteen istuttuaan rupesi niitä silmäilemään. Virsikirja oli niin liijan tuttu, että Aaro sen ulkomuodon nähtyään antoi mokoman levätä liikuttamatta. Eikä hän välittänyt Uudesta Testamentistakaan. Alimmainen oli saarnakirja erikoisesti vankeja varten. Sen Aaro avasi ja koetti tavailla: -- Sinä viheliäinen vanki... Aaro unehtui miettimään noita ensiksi eteen avautuneita kirjan sanoja. Olikohan hän nyt niin viheliäinen. Paljo pahempiakin kaiketi täällä on ja olihan täällä ollut papin poikakin! Mahtaneekohan olla yhtään murhamiestä...

Ja toisekseen, varastivathan monet muutkin, mutta miksi ei heitä viety linnaan. Isäkin oli pitänyt löytämänsä harjuvenäläisen naskalikäärön, ja varkautta kaiketi se oli sekin. Vapi Husso oli varastanut vasaran. Eivät tainneet ne olla niin suuria kuin hänen varkautensa, koska eivät linnaan vieneet.

Mutta kamplasihan Aapon Tiina syksykaudet ihmisten perunakuopissa! Monta kertaa olivat kotikyläläiset häntä ahdistelleet, mutta miksi eivät toimittaneet linnaan? Mutta hän, Aaro, oli nyt täällä...

Erri oli sanonut kerran, kun hän oli sitä vähän muserrellut, että häntä ei haudattaisi vankilan limpun syömätönnä. Nyt hän oli täällä, vaikka oli silloin suuttunut Errin puheesta.

Kun olisi jättänyt ottamatta sen takin siitä tyhjän sängyn päästä... mutta mistäpä hänet arvasi, että siitä juuri joutuu kiikkiin.

Mutta miksi sitten kuitenkaan ei panna linnaan kaikkia niitä, jotka varastavat! Se ajatus tuli uudestaan mieleen.

Miksi ei hänen isänsä ollut talon isäntä, ettei olisi tarvinnut lähteä maailmaan? Silloin olisi ollut itsellä naurishalmekin, ettei olisi tarvinnut mennä muiden halmeeseen, kun mieli teki. Ja silloin olisi saanut olla muiden talollisten lasten parissa, eikä olisi tarvinnut yksin metsissä maleksia. Ja sitten eivät ihmiset olisi ensinkään pitäneet pahana, jos ei tehnyt työtäkään...

Ovella ramahtelivat avaimet. Eivät avanneetkaan ovea, vaan ainoastaan ovessa olevan luukun.

-- Ruokaa! sanoi vartija.

Aaro meni ottamaan. Kaksi kuppia antoivat, toisessa puuroa ja toisessa maitoa, leipäkyörikän ja lusikan. Tuommoinen valkoinen posliinikuppi. Kotona oli vaan yksi savinen ja muut vuoltuja koivun pahkasta. Eikä koko kotikylällä ollut kellään tuommoisia kuppeja.

Aaro alkoi syödä, mutta samassa aukeni luukku uudestaan.

-- Tuli lamppuun.

Aaro ei tahtonut osata panna lasia paikoilleen, mutta sattui se kuitenkin. Kylläpä tuli huone kirkkaaksi -- kotimökkiin verraten.

-- Milloinka sitä saa ruveta nukkumaan?

-- Kyllä sanotaan.

Syötyään alkoi Aaro kävellä edestakaisin lattialla. Hän huomasi sen sitten vasta, kun oli jo hetkisen toikkaroinut, ja silloin häntä vähän nauratti. Aivanhan hän marssi kuin kotikylän räätäli-Taneli, joka humalassa ollessaan lattialla edestakaisin kävellä köykytellen kertoi mitenkä sitä ennen vanhaan ruotusotamiehenä ollessa elettiin. Aaro muisti niin elävästi mitenkä Taneli aina sanoi "tuta tuta" kielensä kammerrellessa, ja mitenkä he lapset olivat aina Tanelia apinoineet.

Kyllä siinä olikin aikaa miettiä ja tuumailla jos mitä. Aina vähän väliä ajatuksen juoksu katkesi silmätessä eikö jo ovi aukeneisi ja tultaisi käskemään nukkumaan.

Aivan alkoi tuntua ijankaikkisuudelta yksi ainoa ilta. Aaro istui pöydän ääreen ja rupesi lukemaan Testamentista Johanneksen ilmestystä. Sehän näemmä oli kuin satua.

Vihdoin lukko romahti.

-- Sänky alas ja lamppu sammuksiin.

X.

-- Sänky ylös ja kasvojen pesulle.

Aaro kimposi ylös säikähtäen ja sukasi sängyn säppiinsä seinälle. Sitten meni seisomaan ovelle, jonka vartija oli jättänyt auki.

-- Käykää pesemään kasvojanne.

-- Tarvitseekos ne...

-- Täällä täytyy pestä, kuulittehan.

Aaro meni pesemään, vaikka se hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä. Eihän hän muulloinkaan kasvojaan pessyt eikä kaltannut, niin eivätkö ne nyt täällä kelpaisi.

Takaisin tullessaan hän seisottui katsomaan, mitä hänen huoneensa oven päällisessä taulussa oli kirjoitettuna.

-- V-a-r-var-k...

Aaro arvasi lapun.

Samoin näkyi olevan viereisissäkin tauluissa. Päivemmällä romahti taasen lukko.

-- Kirkkoon.

-- Onkos nyt pyhä?

-- On.

Aaro meni ovelle ja jäi odottamaan minne päin vartija neuvoo menemään. Vartija aukoi ovia ja äännähti kunkin avattuaan:

-- Kirkkoon.

Sieltä vetäytyi monen näköistä juurikkata esille. Aaro meni muiden mukana ja sieltä se löytyikin pimeän käytävän sokkelon perältä huone, jossa jumalanpalvelusta pidettiin.

Miehet painautuivat istumaan. Tuskin yksikään painoi päätänsä kumarruksiin, kuten Aaro oli nähnyt kotipitäjäänsä kirkossa tehtävän.

Monen näköistä oli siinä miestä! Siinä vanhaa, siinä nuorta, siinä keskinkertamaista, ja kaikki samallaisissa rannukkaissa puvuissa. Kuitenkaan ei näkynyt olevan ketään Aaron nuoruista.

Tuossa oli karkeakasvoinen ja parroittunut mies, mies vahva kuin karhu, ja suuri arpi paistoi parran lävitsekin toisesta poskesta. Hän "hymyili" niin halveksivan ivallisesti kirkon penkkiin istuessaan, että Aarosta näyttivät oikein kamaloilta nuo raaistuneet kasvot. Mies kaiketi tahtoi toisille näyttää, ettei hän ole semmoinen kirkkomies, joka taivaasta vähääkään välittäisi.

Pappi alotti saarnan.

Virallisella ja ankaralla äänellä hän teroitti mitenkä ihmisraukoilla yleensäkin on voimattomuus kaikkeen hyvään ja halu kaikkeen pahaan. Mutta nämä onnettomat vangit olivat uponneet kaikkein syvimmälle turmeluksen saastaiseen lammikkoon, olivat alentuneet eläinten tasalle. Esivallan oli heidät jo täytynyt ottaa rangaistakseen. Heidän oli nöyrryttävä Jumalan edessä paljon enemmän kuin muiden ihmisten. Heidän, jos kenen, on kuin Jobin hyljättävä kaikki lihalliset ja pyydettävä Herralta armoa tomussa ja tuhkassa.

Pitkä oli saarna ja läpikäyvänä tarkoituksena oli saada selitetyksi, mitenkä alhaalle oli kuulijakunta vajonnut. Mitkään omat pyrinnöt, omat harrastukset eivät heitä enää voisi auttaa, vaan on heidän polvistuttava Golgatan ristille, Kristuksen veren kautta pyydettävä Jumalalta armoa.

Pastori tahtoi kerralla murskata kuulijakuntansa kivikovat sydämmet.

Mutta arpikasvoinen mies ja pari muutakin näyttivät julkista tyytymättömyyttään toisille kuulijoille salaisin puolin ivallisesti irvistelemällä.

Useat muista katselivat heitä.

Loppupuolla saarnaa eivät arpikasvoinen ja ne toiset jaksaneet irvistellä, vaan koettivat etsiä mukavinta asentoa. Useat torkkuivat, torkkuivat sen verran kuin arvelivat tohtivansa, sillä oven molemmin puolin istuivat vartijat pitäen kuulijakuntaa silmällä, ja vartijoilla olivat sapelit vyöllä...

Saarnan loputtua marssitettiin miehet kammioihinsa. Arpikasvoinen sanoi vartijalle käytävässä:

-- Sietäisipä olla hyvä rokka puoliseksi semmoisen löylyn siedettyään.

Vartija nauraa kyhäytti.

Mutta Aaron mielen olivat papin saarnaa kuunnellessa täyttäneet synkät ajatukset. Hän taisi todellakin jo olla mahdoton ihmisiksi elämään, koska papin poika ja pappi olivat niin vakuuttaneet.

Tuota ajatusta hän jatkoi huoneessa yksin ollessaan. Ja miten ollakaan, vihdoin siitä muodostui kokonainen elämän suunnitelma.

Hän tekisi oikein suuren varkauden. Jos ei onnistuisi, pääsisi tänne kentiesi elinajakseen. Mutta jos onnistuisi, rupeisi sitte elämään oikein herroiksi ja matkustaisi tuntemattomille seuduille.

Suunnitelma täytti mielen kokonaan ja selvisi eläväksi yksityiskohtiaan myöten. Aaro käveli tuohtuneena edestakaisin lattialla ja mietti tulevaisuuden kuvaansa. Äskeisestä saarnasta tuntui korvissa humisevan jotakin semmoista, että "ainoastaan Jumalan avulla voipi se olla mahdollista". Ja illan pimetessä tapasi Aaro itsensä hartaana ojentamassa käsiään ylöspäin huoaten:

-- Annathan sen onnistua!

Mutta lukko rämähti, oven luukku aukeni ja vartija äännähti:

-- Ruokaa.

XI.

Lukko rämähti.

Se oli maanantaina, aamupäivällä. Aaro kääntyi uteliaana katsomaan, että mitä ne tähän aikaan tulevat, sillä aamiainenkin oli jo annettu.

-- Kouluun.

-- Minnekä?

Aaro kuuli kyllä, mutta ei tahtonut uskoa korviaan.

-- Kouluun, kuulittehan.

-- Mihin kouluun?

-- Tuosta.

Ja vartija viittasi pitkin pitkää käytävää, oveen, josta näkyi muutamia miehiä parhaallaan menevän sisälle.

Täälläkö on koulukin... ja hänkinkö kouluun... Aaro oli melkein kuin puusta pudonnut. Minkähänlainen koulu tuo...

Aaro meni muiden perästä. Siellä oli opettaja, nuori mies, vastassa ja niin ystävällisesti viittaili istumapaikkoja koululapsille. Aaro huomasi, että opettaja katsoi häneen kauvemmin kuin muihin, katsoi niin lämpimästi ja säälivästi. Kun kaikki koululapset asettuivat istumaan, tuli opettaja Aaron luo.

-- Milloinkas se tämä nuorin mies on tänne saapunut?

-- Lauvantaina.

-- Mikäs teidän on nimenne?

-- Aaro.

-- Entäs sukunimenne?

-- Mali.

Opettaja antoi Aarolle kirjan, "Oppikirjan luonnontieteessä" ja meni sitten kaikkien luokse samallaisia kirjoja jakamaan.

Aaron katse ei eronnut tuosta miehestä sen perästä kuin hän oli huoneeseen astunut. Hänen kasvoissaan oli semmoista hehkua, joka Aaron aivan lumosi ja veti väkisinkin silmät puoleensa. Ja silloin katsoessaan Aaro tunsi sydämmessään niin suloista arkuutta ja arkaa nöyryyden halua.

Kun opettaja oli jakanut kirjat, meni hän oppilaitten eteen pöydän viereen seisomaan ja puheli niin yksinkertaisella ja ystävällisellä äänellä. Ja hänen silmissään oli niin kaunista kiiltoa, kun hän puhui valistuksen arvosta, että jokainen sana herätti harrasta kasvamisen halua kuin poudan kiduttamaan nurmikkoon pudonneet sadepisarat.

Lopummalla lausui hän:

-- Meillä on niin paljon kaunista ja hyvää ympärillämme, että sieltä voisimme jokaisena päivänä oppia, kun vaan saisimme silmämme niin näkeviksi, että voisimme kaiken tuon kauneuden käsittää. Ja jos me sen opimme oikein käsittämään, saamme me vastustamattoman halun pyrkimään sen perään, joka on hyvää ja kaunista. Silloin on toivoa meissä itsessämmekin asuvan kauneuden kirkastumisesta, silloin me tunnemme halua liittyä tämän kaiken kauniin hyvään Luojaan ja Hänen edessään nöyristyä. Silloin, ainoastaan silloin meillä on voimaa tulla hyväksi ja taistella pahaa vastaan.

Vielä hän puhui niin kauniisti kaikista Luojan luomista, nurmen kukkasista ja tähdistä avaruudessa, että Aaro tahtoi jokaisen sanan kätkeä muistoonsa.

Sitten ruvettiin lukemaan kirjaa, "josta luontoa ja sen suurta järjestystä opitaan tuntemaan", kuten opettaja sanoi. Hartaasti jokainen kirjaansa katsoi, koettaen seurata mukana toisten sanoja kokoon tavatessa.

Eivät ne olleet kaikkein parhaimpia lukumiehiä nuo suuret koululapset. Kankeasti ja haparoiden kävi lukeminen useimmalta ja vähänväliä täytyi panna tavaamalla. Mutta vilkaisematta oikealle tai vasemmalle oppilaat kirjaansa tähtäsivät ja aivan hiessä otsin koettivat kirjaimia tavuiksi ja tavuja sanoiksi kokoilla.

Aaro oli kaikista hartaimpia.

Kyllä siinä kirjassa olikin niin ihmeellisiä asioita, ettei Aaro ollut osannut aavistaakaan, kun oli nähnyt samannimisen kirjan Anttilan tuvan pöydällä käydessään piennä poikana kirkolla. Mitenkähän ne ovat saaneetkaan noin tarkat tiedot tähdistä, niiden etäisyyksistä ja muista niitä koskevista seikoista. Ja ettäkö maakin näyttäisi vain pieneltä tähdeltä, jos sitä mentäisiin toisista samallaisista tähdistä katsomaan!

Mutta ivallinen "hymyily" väikkyi arpikasvoisen miehen huulilla.

Luettua kolmatta sivua ruvettiin kirjoittamaan. Opettaja kysyi Aarolta:

-- Osaattekos te kirjoittaa?

-- Osaan nimeni.

-- Ettekö muuta?

-- En.

Aaro koetti puhella yhtä pehmeällä äänellä kuin opettajakin sekä katsoa häntä kasvoihin, vaikka hänen silmänsä tahtoivat väkisinkin kääntyä lattiaan.

Opettaja jakoi oppilailleen kiviset taulut, teki kirjaimia mustalle puutaululle, ja luokka alkoi "kirjoittaa", koettaen kukin tehdä tauluilleen samannäköisiä koukeroita kuin opettaja suurelle taululle. Voimakkaiden käsien kuljettamina karahtelivat rihvelit kivisissä tauluissa, että olisi luullut huoneessa kivikkopaloa kynnettävän.

Vielä luettiin maantietoa kirjoittamisen jälestä. Ja sitten opettaja antoi läksyt huomiseksi.

Mutta muiden mentyä pidätti opettaja Aaron kahdenkesken luokseen. Hän kyseli niin osanottavasti Aaron vanhemmista, lapsuusajasta ja maailmalla olosta, että Aaro aivan lämpeni ja kertoili avomielisesti.

Kun he erosivat, antoi opettaja Aarolle mukaan vihkon, jossa oli kirjainten malleja ja kivitaulun. Paitsi sinä päivänä koulussa käytettyjä kirjoja, antoi opettaja vielä pari muutakin.

Kun Aaro meni huoneeseensa, valtasi hänen mielensä niin herkkä haikeus, että täytyi aivan itkeä. Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmistään kirjan lehtiä silmäillessään, ja se tuntui tekevän niin hyvää rinnalle.

Opettaja ei ollut häntä sanallakaan nuhdellut, mutta sittenkin tuntui hänellä olevan niin harras halu tulla oikein hyväksi -- opettajan tähden.

Eikä Aarolla ollut yksinäisessä asunnossaan sen jälestä ollenkaan ikävä.

XII.

Muutamien päivien perästä oli Aaro oikeuden edessä syytettävänä varkaudesta.

Tuomion tekoa lykättiin kuukausi eteenpäin, että ennätettäisiin hankkia syytetyn mainetodistus asianomaiselta kirkkoherralta. Syytetty passitettiin lääninvankilaan tuomiopäivää odottamaan.

Saman päivän iltapuolella kävivät vankilan saarnaaja ja opettaja vankeja katselemassa. Pastori seisottui totisen ja synkän näköisenä kynnyksen ulkopuolelle.

-- Hyvää päivää, Aaro! sanoi opettaja sisään astuessaan ja kyseli mitenkä oikeudessa oli käynyt.

Opettaja näytti olevan iloinen, kun nuorukainen tuli niin kauvan vankilassa viipymään.

Oven ulkopuolella ollessaan oli pastori silmännyt Aaron oven päälliseen tauluun ja opettajan takaisin tultua virkahti hän melkein kauhulla:

-- Varkaudesta! Noin nuori poika ja niin paatunut!

-- Paatunut hän ei suinkaan ole, virkkoi opettaja. Poloinen vaan on saanut jäädä sisällöttömäksi ja ponnettomaksi kasvatuksen puutteessa, ja maailmasta saanut semmoista sisältöä, joka taudin tavalla on henkeä kuihduttanut.

-- Niin, niin, huokaili pastori. Syntiä on täynnä tämä maailma, ja päivä päivältä se tuomiotaan lähenee. Vähän voivat vankilatkaan noita paatuneita nöyryyttää. Useimmat heistä ovat hyvinkin tyytyväisiä, kun pääsevät tänne näinkään hyviin oloihin. Ankara on Jumala niille, jotka hänen käskynsä rikkovat, kostaen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta ihmiset synnillisen säälin vuoksi eivät ymmärrä niitä, jotka Jumalan ovat, eivätkä käytä oikein hänen aseitaan. Siksi täytyy Hänen ankarasti rangaista kaikkia kansoja.

Opettaja ja pastori olivat olleet vähän eri mieltä tästä asiasta ja siksi pastori taasen tahtoi tuoda vakaumuksensa esille. Pastorin mielestä opettaja kohteli liijan lievästi noita paatuneita.

Opettaja ei tällä kertaa ruvennut jatkamaan entistä väittelyä. Hän oli jo itsekin ruvennut osiksi epäilemään uskoaan, uskoa, että rakkaus yksin voi riittää pahaa vastustamaan. Hän oli nähnyt vuosikauden pituisella vankilan opettajana olo-ajallaan, etteivät muutamat kaikkein hellimmästäkään kohtelusta lämmenneet, vaan voivat ivallisesti nauraa vasten kasvoja sillekin, joka niin täydestä sydämmestään olisi suonut heille ainoastaan hyvää. Mutta ehkäpä hän ei _oikein_ rakastanutkaan tai ehkei hänellä ollut voimia...

-- Kun saataisiin koko kansa valistetuksi, jokainen nukkuva henki hereille, niin jospa ne sitten vankilat alkaisivat olla vähemmän tarpeellisia, lausui opettaja.

-- Tai kun saataisiin jokaiseen sydämmeen kipinä rakkautta, jatkoi hän vähän ajan perästä.

Pastori kuului puhuvan jotakin vastaukseksi. --

Opettaja piti koko kuukauden ajan Aarosta erityistä huolta. Vankilan kirjastosta ja kotoaan puuhasi hän kirjoja, ettei Aarolta koskaan puuttunut lukemista. Ja usein he istuivat kahden kesken Aaron vankihuoneessa, jolloin opettaja kertoi mitä hänellä oli parhainta kertomista, ja Aaro kuunteli.

Aaro tunsi sillä kuukaudella itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen ja kiitollinen rakkaus liitti hänet opettajaansa. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut eksyksissä ja nyt löytänyt kotinsa vankilasta.

Kuukausi kului kuin siivillä, ja kuukauden perästä tuomittiin Aaro kahdeksaksi vuorokaudeksi vesileipävankeuteen.

Aaron vankilasta lähtiessä antoi opettaja hänelle puolikymmentä kirjaa mukaan, puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja toivotti onnea. Aaron silmistä herahtelivat kirkkaat kyyneleet.

Mutta hänen rintansa täytti sulorunsas riemu, kun hän vankilan portista ulos astuttuaan taasen vapaudessa ilmaa hengitti. Ja syksyisessä luonnossakin tuntui vallitsevan voimakas juhlatunnelma. --

Mutta Aaro ei tietänyt minnekä hän menisi. Vankilan saarnaajalla kuului olevan talo lähellä kaupunkia. Ehkäpä hän ottaisi työhön... Aaro meni sinne ja tapasi pastorin pellolla ojankaivajien töitä katselemassa. Hän pyrki niin nöyrästi, vaikkapa vaan ruokapalkoilleen, sillä hänellä ei ollut missään mitään turvaa. Pastori sanoi, ettei hän tarvitse. Mutta kun Aaro vielä uudestaan rukoili, pikastui pastori ja tiuskasi:

-- Häpeä toki, rosvo, pyrkiessäsikin!

Aaro vavahti, ja masentuneena hän mateli tiehensä.

Hänet valtasi niin kammottava tunne. Tuntui kuin hän olisi ollut vangin rannukkaisissa vaatteissa ja kuin hänellä olisi ollut leveä, musta viiva otsassaan.

Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne, jotka vankilasta palanneina ja ihmisten hylkiminä hautaansa kohden hoippuivat. Ja sitten ajatteli hän hyvää opettajaa siellä uudessa kodissa, josta hänet äsken oli ulos sysätty, ja hän tahtoi päästä jälleen sinne.

Ja täällä ulkona oli syksyinen päivä niin harmaa ja sumuinen. Auringosta ei näkynyt haamuakaan.