Part 3

Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot, että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle ja nukkui päivänkoittoon saakka.

Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.

Päällikkö, joka oli puhutellut häntä matkalla ja jota Jack oli kuullut sanottavan Aconoasta'ksi, lähti miehineen viemään häntä kuusi penikulmaa etempänä olevaan pääkaupunkiin. Siellä asui tuo kuuluisa päällikkö Kiitävä Kanootti, joka ei milloinkaan säästänyt raja-asukkaita, sillä hän oli valkoisen miehen katkera vihollinen. Jackin onnettomuudeksi sattui hän olemaan kotona, sillä hän oli edellisenä päivänä palannut onnistumattomalta Carolinaan tekemältään ryöstöretkeltä. Tämä seikka ei ollut parantanut hänen kiivasta luontoaan, ja kuultuaan, että hänen kaupunkiinsa oli tuotu eräs vihattu valkonaama, kiiruhti hän neuvottelutalolle katsomaan vankia ja purkamaan kiukkuansa häneen.

»Ugh!» huudahti hän nähdessään nuoren vangin tulevan sisään vahtien välissä. »Tässäkö kaikki, mitä olette tuoneet? — Tuommoinen sileänaamainen nulikka! Ah, hänestä ei ole kenellekään hupia, hän on akka ja pyörtyy heti kidutuksen alkaessa.»

Päällikkö sanoi tämän englannin kielellä vankinsa mielenylennykseksi, mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota noihin ivallisiin sanoihin. Hän tiesi, että hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli pysyä kylmäverisenä ja jotenkin heikontaa intiaanein valppautta. Vaikka hän oli nuori iältään, ei hän olisi säikähtänyt koettamasta voimiaan kenen häntä ympäröivän miehen kanssa tahansa. Ollen pitkä ja jäntevä ja lapsuudesta asti harjaantunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin, oli hän oikein mestari painissa, nyrkkeilyssä, hypyissä ja juoksussa. Mutta tällä kertaa sopi hyvin hänen tarkoituksiinsa näytellä osaa, jonka päällikön sanat olivat johtaneet hänen mieleensä. Hänen vartalonsa kaunis sopusuhtaisuus, joka suuressa määrin salasi hänen vahvoja lihaksiansa, auttoi häntä aikeessaan.

»Veljeni on väärässä. Nuori valkonaama on suuri soturi», vastasi Aconoasta rauhallisesti.

Hän oli nähnyt Jack'in rohkean yrityksen murtautua piiritysketjun läpi Watangan luona, ja hän ihaili vilpittömästi nuorukaista sen johdosta.

Mutta Kiitävä Kanootti ei ollut sillä tuulella, että hän olisi sietänyt vastaväitteitä. Suvaitsematta ollenkaan vastata, käski hän kärsimättömällä kädenliikkeellä sulkea vangin sisään keskipäivään saakka, jolloin häntä kidutettaisiin ja hänet poltettaisiin kidutuspaalussa.

Onneksi ei Jack ymmärtänyt näiden päällikön sanojen sisällystä, sillä ne sanottiin cherokeesien kielellä, mutta siitä hyväksyvästä mutinasta, jolla joukko niitä tervehti, ja siitä kostonhaluisesta katseesta, jolla tuo hirmuvaltias häntä katseli, kun hänet vietiin pois, päätteli Jack, etteivät hänen tulevaisuuden toiveensa olleet ollenkaan valoisat.

V.

ONNETTOMUUSTOVERI.

Alleynen mietelmät eivät olleet kadehdittavia hänen maatessaan siinä pitkällään ahtaan hirsimökin lattialla, johon hänen vahtinsa olivat työntäneet hänet. Hän saattoi kuulla heidän syvät kurkkuäänensä oven ulkopuolelta, jossa he todennäköisesti keskustelivat hänen kohtalostaan, mutta hän ei ajatellut heitä eikä itseään niin paljoa kuin noita apua toivovia uudisasukas-raukkoja siellä piiritetyssä kylässä. Apua ei hän enää milloinkaan voinut heille hankkia. Erittäinkin muisteli hän tuota suloista ja kaunista ruskeasilmäistä salon tyttöä, jolle hän oli vannonut uskollisuutta ja joka nyt oli säälimättömien intiaanien saartamana, nälkäkuoleman partaalla ja ehkä vielä pahemmankin kohtalon uhkaamana.

Ajatus sai hänet raivoihinsa, ja hypäten ylös aikoi hän raivata itselleen tien vapauteen kaiken uhallakin, kun merkillinen melu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli kuin vihastuneen ihmisjoukon kohinaa, ja se toi hänen mieleensä tapauksen hänen kotikaupungistaan, jossa kerran sotaväen oli täytynyt tulla hillitsemään kokoontunutta roskaväkeä.

Melu tuli kovemmaksi ja lähemmäksi, kunnes kuulosti aivan siltä kuin olisi cherokeesien koko heimo vaimoineen, lapsineen ja koirineen ollut hänen vankilansa ympärillä. Mitähän se mahtoi merkitä?

»Ah, minuahan ne ovat tulleet hakemaan ja tappamaan», ajatteli Jack parka, kylmän hien kihotessa otsalle hänen odottaessaan siinä pyöveleitään. Hän päätti myydä henkensä kalliisti.

Minuuttia myöhemmin paiskattiin ovi auki ja roskajoukon huutojen ja haukkumisien saattamana työnnettiin toinen vanki kursailematta majaan.

»Haukkukaa nyt, te pelkurikoirat, kun kerran saitte minut!» huudahti vastatullut uhmailevasti.

Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies vaaleine, kiharoine tukkineen, isoine kyömynenineen ja vahvoine ulkonevine leukoineen. Ilme hänen suunsa ympärillä ja yleensä koko hänen olentonsa ilmaisivat ystävällisyyttä ja uljuutta sekä pelotonta rohkeutta. Hän oli puettu uudisasukasten ja metsästäjien tavalliseen tapaan, karvalakkiin, ripsutettuun metsästystakkiin, pukinnahkaisiin säärystimiin ja mokkasiineihin, mutta hänen vyössään ei ollut sotatapparaa eikä päänahkapuukkoa, kuten tavallisesti. Nämä sekä hänen uskollinen luodikkonsa oli otettu pois häneltä ja hänen kätensä oli lujasti sidottu selän taakse.

Alleynellä oli aikaa tehdä nämä huomiot sillä aikaa kuin tämä merkillinen mies selin häneen ivallisesti katseli vainoojiaan ilmeisesti huomaamatta nuoren englantilaisen läsnäoloa.

Vaikka hän oli aseeton ja sidottu, näyttivät intiaanit kuitenkin pelkäävän hänen katsettaan, ja paiskaten oven kiinni hiipivät he tiehensä kiusaamatta vankejaan sen enempää tällä kertaa. Nämä katselivat toisiaan molemmin puolisella mielenkiinnolla ja hämmästyksellä, ennenkuin Alleyne sai sanotuksi:

»Näyttää siltä kuin olisimme onnettomuustovereita.»

Metsästäjä katseli häntä kiireestä kantapäähän jonkun hetken, ennenkuin hän vastasi:

»Luulenpa, että olette englantilainen, nuori mies! Mitä täällä teette?»

Ensin Jack vähän hämmästyi vastauksen töykeyttä, mutta sitten hän arvasi, mitä metsästäjä hänestä ajatteli. Cherokeesit ja muut intiaaniheimot olivat englantilaisten liittolaisia, ja vastatullut piti ilmeisesti Alleynea jonakin englantilaisen hallituksen lähettinä.

»Olen kyllä todellakin englantilainen», vastasi Jack katsoen rohkeasti metsästäjää silmiin, »mutta kumminkaan en ole täällä vapaaehtoisesti Olen joutunut vangiksi, kuten tekin ja kenties yhtä kunniakkaasti.»

»Sitten pyydän anteeksi, herra englantilainen», vastasi tuo pitkä mies hymyillen ja silmäili samalla pikaisesti majaa.

Hänen tutkimuksensa ei näyttänyt juuri tyydyttävän häntä päättäen siitä synkästä varjosta, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen, mutta nopeasti saavutti hän entisen tyyneytensä ja jatkoi:

»Joka tapauksessa olette onnellinen, koska kätenne ovat vapaat, ja sananne voitte parhaiten todistaa vapauttamalla minunkin käteni.»

Jack karahti punaiseksi sanoissa piilevän epäluulon tähden, mutta hilliten itseänsä vastasi hän ystävällisesti: »Teen sen mielihyvällä, jos sanotte minulle kuinka se käy päinsä.»

»No hyvä», vastasi metsästäjä aivan muuttuneella äänensävyllä, »se on pian tehty.»

Ja kumartuen tutki hän hetken aikaa majan lattiaa Alleynen katsellessa kummastuneena.

»Kas tässä, nuori mies!» huudahti hän työntäen jotakin esinettä mokkasiininsa kärjellä. »Ottakaa tuo ja leikatkaa poikki siteeni.»

Alleyne totteli ja huomasi esineen teräväsärmäiseksi piikiveksi, jotka olivat hyvin yleisiä näillä seuduin, ja aikaa tuhlaamatta alkoi hän sahata poikki raa'asta nahasta leikattuja hihnoja, joilla hänen kumppaninsa kädet oli sidottu. Hihnat olivat niin kireällä, että ne olivat hanganneet nahan melkein rikki aiheuttaen miesraukalle kovia tuskia.

Nahkahihna oli hyvin sitkeää, mutta työskenneltyään piikivineen muutaman hetken sai Jack katkaistuksi kaikki siteet. Kun viimeinen niistä heltisi, huokaisi metsästäjä syvään helpotuksesta, ja sitten Jack'in hieroessa hänen ajettuneita ranteitaan kertoivat he toisilleen seikkailunsa oikein juurta jaksain ja keitä he olivat.

Metsästäjä osoittautui olevan tuo rajaseuduilla niin hyvin tunnettu Simon Kenton, taitava metsästäjä ja peloton uudisasutusten raivaaja. Hän kertoi, että hän oli erään toverinsa kanssa ollut matkalla vuorten yli Tennesseehen, kun he joutuivat väijytykseen. Hänen toverinsa tapettiin ja itse joutui hän vangiksi.

Kun Alleyne puolestaan oli kertonut, kuinka hän oli joutunut vangiksi, näytti Kenton sangen levottomalta.

»Tunnen joitakin Watangan miehiä», lausui hän, »ja jos vain voin auttaa jotenkin, niin heidät on pelastettava. He osoittivat minulle suurta ystävällisyyttä, kun viime keväänä uupuneena ja pahoin haavoittuneena hain turvaa heidän kylästään.»

Metsästäjä nousi ja asteli ajatuksiin vaipuneena vähän aikaa edestakaisin. Lopulta pysähtyi hän äkkiä ja huudahti iloisesti Jackille:

»Olette englantilainen, ymmärrän sen nyt, ja teidän isänne on korkeassa virassa Virginian kuvernöörin luona?»

»Niin, mutta mitä se meitä nyt hyödyttää?» kysyi Jack,

»No hyvänen aika! Jos vain saamme intiaanit uskomaan sen, on kaikki hyvin. He eivät tahdo kiduttaa omaa liittolaistaan.»

»Mitä te tarkoitatte?» tiuskasi Jack ja hänen kasvonsa punehtuivat kovasti.

»Ei suututa, nuori mies», vastasi metsästäjä puolustavasti; »minä vain oletan teidän tietävän, että englantilaiset ovat yllyttäneet cherokeesit, creekit ja choctawit sotaan uudisasukkaita vastaan.»

»Ei milloinkaan, en voi uskoa sitä!» huudahti Jack vihaisesti. »He ovat voineet lähettää sanansaattajia hankkiakseen varmuuden intiaanein puolueettomuudesta tässä uhkaavassa sodassa, mutta ei yllyttääkseen näitä taisteluun. Isäni on sanonut minulle usein, että hän tulee aina voimakkaasti vastustamaan sitä, että intiaaneja yllytetään taisteluun valkoisia vastaan.»

»Niinpä kyllä, ja siten uskon jokaisen ajattelevan, joka pitää kunnianaan olla englantilainen ja joka hiukankin tuntee intiaanein sodankäyntitapoja, mutta minä arvaan, että olette velvollisia toimeenpanemaan kaikki määräykset, joita saatte Englannista, olivatpa ne sitten minkälaisia hyvänsä.»

»Totta on», vastasi Alleyne miettivästi, »mutta jos joskus pääsen täältä, niin tahdon kaikin voimin tehdä asian todellisen laidan maanmiehilleni tunnetuksi ja lopettaa tämän julman ja häpeällisen politiikan!»

»Hyvin puhuttu, nuori mies! Mutta joka tapauksessa on meidän ennen kaikkea koetettava vapauttaa Watangan asukkaat.»

Alleynen hämmästynyt katse ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta, ja tämä tulkitsi hänen ajatuksensa aivan oikein.

»Ajattelette meillä olevan tarpeeksi tekemistä siinäkin, kun vapautamme itsemme.»

»Niin juuri, sillä todellakaan en tajua, onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia siihen. Olen kumminkin halukas ja kiihkeä koettamaan», vastasi Jack. »Tosiaankin», jatkoi hän, »olin juuri aikeissa murtautua ulos, kun te saavuitte. Olin tulla hulluksi, kun ajattelin noita intiaanein saartamia ihmisparkoja, jotka, nyt saavat turhaan toivoa apua, jota minun piti heille hakea.»

Kun Alleyne lopetti puheensa, kuului jälleen kaukaista melua.

»Meidän on pidettävä silmämme auki voidaksemme pelastaa henkemme ja sitten auttaa ystäviämme», sanoi Kenton painaen korvansa erääseen seinän rakoon.

»Äänestän, että teemme hyökkäyksen heti, kun ovi avataan», ehdotti Alleyne. »Me voimme murtautua vartiojoukon läpi, ennenkuin he kerkiävät kohottaa aseitaan meitä vastaan.»

»Niin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olisi koko roskajoukko kintereillämme. Ei niin», jatkoi metsästäjä, »minulla on parempi suunnitelma», ja kumartuen poimi hän maasta nahkahihnat, joilla hän oli ollut sidottu.

»Nyt», sanoi hän, »saatte kietoa nämä jälleen ranteitteni ympärille, mutta sitokaa ne niin höllästi, että voin vapauttaa käteni milloin vain haluan! »

Jack teki nopeasti kuten häntä oli neuvottu, ja pian olivat Kentonin kädet sidotut taakse kuten ennenkin. Nyt voi hän kumminkin heikolla tempauksella vapauttaa ne milloin vain halusi.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt täytyy teidän näytellä englantilaista upseeria, ja minä selitän heille, kuinka suuren erehdyksen he ovat tehneet vangitessaan teidät ollessanne matkalla Virginiaan kuvernöörin käskystä.»

Ensin pani Jack ankarasti vastaan, että hän esiintyisi noiden verenhimoisten cherokeesien liittolaisena, mutta muistaessaan Johanna Harrod'in ja tuon saarretun kylän muut avuttomat naiset ja lapset haihtui hänen epäröintinsä, varsinkin kun hän todellakin oli matkustanut Watangaan valtiollisissa asioissa.

»Eikö teillä ole mukananne mitään, joka voisi todistaa teidän olevan Englannin palveluksessa?» kysyi Kenton. »Mitä nuo messinkiset koristeet vyössänne ja patruunakotelossanne ovat?»

»Ah, sehän on totta! Siinä on Englannin vaakuna ja nämä ovat osia sotilaspuvustani.»

»Hyvä! Nyt hiljaa, shakaalit tulevat!»

Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi raskas ovi auki, ja Aconoasta syöksyi sisään vartiojoukon etunenässä. Pysähtyen aivan kynnyksen viereen katsahti päällikkö nopeasti ja tutkivasti ympärilleen. Sitten antoi hän ihmettelevän ja tyytyväisen näköisenä määräyksen viedä vangit neuvottelutalolle päin.

»Hän hämmästyi nähdessään siteeni paikoillaan», kuiskasi Kenton kumppanilleen, kun he yhdessä lähtivät majasta. »Hän ei tiedä meidän kuuluvan eri puolueisiin, näettekös.»

Noilla kahdella ei ollut enää tilaisuutta enempiin keskusteluihin, mutta tämä viimeinen vihjaus riitti muistuttamaan Jack'ia osasta, jota hänen piti esittää. Muutamissa minuuteissa tulivat he sille pitkälle ja suoralle tielle tahi kadulle, jota myöten päästiin kylän keskellä olevalle aukeamalle. Se oli täynnä kaiken ikäisiä intiaaneja, miehiä, naisia ja lapsia. Mutta erittäinkin veti Jackin huomion puoleensa kaksi pahaaennustavan näköistä paalua, joiden ympärille oli koottu kuivia oksia ja muuta polttopuuta.

Hän oli usein kuullut kerrottavan miehistä, jotka jouduttuaan intiaanien vangeiksi oli poltettu paaluun sidottuina, ja nyt näytti häntä odottavan sama kohtalo. Oliko siis ihmeellistä, että hän tunsi itsensä heikoksi ja melkein horjui paikalle, johon hänen kumppaninsa oli jo pysähtynyt kokoontuneiden päälliköiden eteen! Ainoastaan suurella tahdon voimalla pysyi hän seisoallaan.

Mutta Kentonin esimerkki teki häneen valtavan vaikutuksen. Pahoinvointi meni pian ohi, ja rohkaisten mielensä seisoi hän suorana ja tyynenä intiaanijoukon keskellä. Kentonissa ei voitu huomata pelon merkkiäkään. Huolettomasti nojaten toista paalua vasten silmäili hän ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin olisi hän ollut vain katselija eikä onneton, kidutusta ja kuolemaa odottava vanki. Tästä huolimatta tiesi Jack, sillä niin paljon tunsi hän jo tätä miestä, että tämän näennäisen välinpitämättömyyden alla piili luja päätös taistella kuolemaan saakka, ennenkuin alistua enempään kiusaamiseen ja kidutukseen, ja että hän odotti ainoastaan sopivaa tilaisuutta tehdäkseen jonkun hurjan pakoyrityksen.

Jack päätti seurata esimerkkiä.

VI.

VAPAUS TAIKKA KUOLEMA

Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.

»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti silmiin.

Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa vastausta, tuli Kenton väliin.

»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?» huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota. Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa vihollistansa pakenemaan?»

Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.

»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.

»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin rehellisin, sinisin silmin.

»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?» kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.

»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla, kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.

»Hm!»

Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:

»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että valkoinen mies puhuu totta?»

»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen Englannin kuninkaan palveluksessa.»

Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.

»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»

Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.

Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.

Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla. Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.

Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden leppymätöntä vihollista.

»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa riippui lukematon joukko päänahkoja.

»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat kiinnittää häntä paaluun.

Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi. Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.

On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun, ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen takana olevalle aukealle.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että Alleyne oli hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää, sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.

Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse. Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.