Part 1

AARNIOMETSÄN TYTÄR

Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta

Nuorisolle kertonut

CH. R. KENYON

Englannin kielestä suomentanut

O.E.N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

I. Salon tyttö. II. Katsaus taaksepäin. III. Sankaripoika. IV. Matkalla. V. Onnettomuustoveri. VI. Vapaus taikka kuolema. VII. Turha toivo. VIII. Merkillinen kohtaus. IX. Kuuluisia uudisasukkaita. X. Urhoollinen Jack. XI. Ellinipsico maksaa velkansa. XII. Shawneen kosto. XIII. Erään hirvijahdin surullinen loppu. XIV. Raivoisa taistelu. XV. Kadoksissa ja löydetty. XVI. Kentonin seikkailut. XVII. Yllätyksiä. XVIII. Watangassa. XIX. Länsi herää. XX. Yöllinen seikkailu. XXI. Ampukaa, pojat, ampukaa! XXII. Jännittävä hetki. XXIII. Ratkaiseva taistelu. XXIV. Vae victis — voi voitettuja. XXV. Hyökkäys. XXVI. Luolassa. XXVII. Hurja taistelu. XXVIII. Turmiollinen viivytys. XXIX. Rohkea hyppäys. XXX. Epäilyttävä merkki. XXXI. Sankari ja sankaritar.

I.

SALON TYTTÖ.

Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.

Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.

Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa, kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän sopusuhtaisina ja kauniina.

Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut kasvot.

Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän paaluaitauksen luokse.

Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä, mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi ampuma-aukoille.

Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu veistetyistä hirsistä.

Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori, Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.

Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä. Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu. Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.

Kuula osui paikalleen kaataen intiaanin maahan, samalla kun laukaus herätti tytön huomion. Nähdessään portin olevan kiinni kääntyi hän ampuma-aukkoon päin, josta vielä savuava pyssynpiippu näkyi. Juuri tällä hetkellä näki hänen auttajansa hämmästyen ja ihmetellen tytön suloiset kasvot ja kauniin vartalon ja päätti henkensäkin uhalla pelastaa tytön.

»Tulen avuksenne!» huusi hän, ja heittäen tyhjän pyssynsä kouristaan kahmaisi hän käteensä kirveen, jolla aikoinaan oli veistelty paalutuksen hirsiä.

Mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, oli Johanna jo päässyt aitauksen juurelle ja hyppäämällä saanut tartutuksi paalutuksen harjaan. Ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella veti tyttö itsensä ylös ja vaipui uupuneena ja melkein tiedotonna tuon nuoren englantilaisen syliin, joka oli kiiruhtanut häntä vastaanottamaan.

Eikä voida ihmetellä, että Alleyne, laskiessaan tytön hiljaa jaloilleen, hetkeksi unhotti intiaanien ulvonnan ja pyssyjen paukkeen. Eikä voida kummastella sitäkään, että hänen mielessään taistelun melusta ja sekasorrosta huolimatta oli vain yksi ainoa ajatus — puolustaa tyttöä kuolemaan saakka, sillä heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja heistä tuntui kuin olisi ihmeellinen vetovoima vetänyt heidän sydämiänsä toisiinsa ja kahlehtinut yhteen heidän tulevat kohtalonsa.

»Kestäkää, miehet, ja pysykää lujina!» huusi samassa eräs kirkas ja päättäväinen ääni Jackin lähellä.

Nämä sanat palauttivat nuorukaisen mieleen hänen paikkansa taistelussa, ja siepaten pyssynsä alkoi hän mahdollisimman nopeasti ladata sitä. Mutta siihen aikaan oli tämä toimitus paljon monimutkaisempi kuin meidän päivinämme. Ensiksi kaadettiin pyssyn piippuun ruutia, jonka päälle latasimella painettiin rasvattuun vaatetilkkuun kääritty kuula, ja viimeksi pudistettiin ruuti piilukon sytytinreikään. Sillä aikaa kuin kaikki tämä oli tapahtunut, oli myös hyökkäys torjuttu, sillä kaikeksi onneksi olivat uudisasukkaat tienneet hiukan valmistautua sen varalta. Eräs intiaanivaimo oli tuonut sanan, että cherokeesit suunnittelivat sotaretkeä heitä vastaan.

Kokeneet metsästäjät ja erämiehet, jotka olivat puolustajien enemmistönä, säästivät tulensa siihen saakka, kunnes hyökkääjät olivat vain muutaman askeleen päässä paalutuksesta, jolloin he ampuivat tuhoisan yhteislaukauksen. Tätä eivät intiaanit voineet kestää, vaan peräytyivät tuntuvin tappioin.

Tämä erään Aconoasta-nimisen päällikön johtama suurilukuinen intiaanijoukko kuului cherokeesien heimoon. Tekemättä toista hyökkäystä kylää vastaan ryhtyi hän jonkun viikon kestävään piiritykseen, jonka kuluessa kylän asukkaat joutuivat nälkäkuoleman rajoille, sillä heillä oli vain paahdettua maissia syötävänä. Asiain näin ollen menetti moni uhkarohkeimmista niin kärsivällisyytensä, että uskalsi lähteä kylästä etsimään jotakin metsän riistaa, ja ympäristössä väijyvät intiaanit tappoivat heistä monta. Erään pahoin haavoittuneen metsästäjän, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahankin, onnistui kuitenkin päästä ryömien takaisin kylään, sillä intiaanit olivat jättäneet hänet paikoilleen makaamaan luullen häntä kuolleeksi.

Ainoat tuon piiritetyn kylän asukkaista, joista tämä rajoitettu vapaus ja puolittain nälkäännääntyminen ei tuntunut ollenkaan sietämättömältä, olivat ehkä Johanna Harrod ja Jack Alleyne. Pakollinen sulkeutuminen pieneen kylälinnoitukseen yhdisti sen asukkaat ahtaaseen piiriin, jossa oli sopiva tilaisuus kehittää edelleen sitä molemminpuolista kunnioituksen ja rakkauden tunnetta, joka oli niin romanttisesti syttynyt amerikkalaistytön ja hänen ritarillisen pelastajansa sydämissä.

Näihin aikoihin oli kuitenkin katkera mieliala englantilaisia kohtaan alkanut saada sijaa salolaisten keskuudessa, ja se johtui edellisten asiamiesten menettelytavoista. Nämä olivat joko omasta aloitteesta tai esimiestensä käskystä kiihoittaneet intiaaneja hyökkäykseen uudisasutuksia vastaan arvellen epäilemättä, että aikaansaatu häiriö koituisi englantilaispuolueen eduksi. Siirtokunnat olivat julistautuneet itsenäisiksi ja vapautussota oli todenteolla alkanut. Taistelevat olivat valmiit menemään omaksumansa asian puolesta kuinka pitkälle hyvänsä. Intiaanit olivat luonnollisesti vihamielisiä uudisasukkaille, joita he pitivät vain tunkeilijoina ja metsästysmaiden anastajina. Moni heimo olikin hyvin tyytyväinen voidessaan jollakin syyllä rikkoa sopimukset ja hyökätä rajan yli hävittämään tulella ja sotatapparalla.

Cherokeesien hyökkäys Watangan uudisasutusta vastaan oli valkoisten miesten yllytyksen ensimmäinen hedelmä. Verenhimoisten villien ärsyttäminen omien ristiveljien kimppuun oli mitä katalin teko, vaikka sota olikin julistettu. Tämän onnettoman sodan alkuun saakka oli täällä syrjäisellä raja-alueella elelty jokseenkin samoin kuin tavallisesti. Näillä sivistyksen urheilla uranuurtajilla oli omat vaikeutensa voitettavinaan, ja heidän oli tultava toimeen omin neuvoin melkein kaikissa elämän tilanteissa. Ravinto hankittiin pääasiallisesti metsästyksellä ja puvut valmistettiin hirven nahkoista, puhvelin karvoista ja myöskin nokkosen kuiduista j.n.e. Heidän suurimman koettelemuksensa, intiaanisodan, alkusyinä olivat ehkä monen heidän oman yhteiskuntansa jäsenen väkivaltaisuus ja roistomaisuus. Murhamiehet, hevosvarkaat, keinottelijat ja muut sen tapaiset piilottelivat täällä takalistosaloilla rangaistusta välttääkseen, ja lainkuuliaisten uudisasukasten oma turvallisuus vaati, että sellaiset konnat karkoitettiin joukosta pois.

Tällainen oli tilanne, kun Alleyne joutui erääseen etäisimmistä raja-asutuksista, oikein alkuperäisten amerikkalaisten uudisasukasten keskuuteen. Kun hän joitakin päiviä sitten oli lähtenyt kotoansa Virginiasta, ei kukaan tiennyt Lännen olojen todella häiriintyneen, joskin idässä merenrannikolla olot olivat sangen kärjistyneet ja verisiä yhteen törmäyksiä sattui alituiseen englantilaisten ja siirtokuntain joukkojen välillä.

Joskin suurin osa Lännen miehistä seurasi myötätunnolla maanmiestensä taistelua itsenäisyytensä puolesta, niin eivät he aluksi pitäneet lainkaan kiirettä ottaakseen mieskohtaisesti osaa taisteluun Englannin viranomaisia vastaan, sillä näissä oli monta, joita kunnioitettiin ja pidettiin kunnollisina ja taitavina vallanpitäjinä. Mutta se julma ja ajattelematon teko, että intiaanit ärsytettiin uudisasukasten kimppuun, sai aikaan täydellisen muutoksen tähän puolueettomuuteen ja englantilaisia alettiin vihata niin syvästi ja katkerasti, ettei vielä sadankaan vuoden kuluttua tuo viha ole kokonaan hälvennyt. Niin kovin valitettavaa kuin tämä syvälle juurtunut ja pysyvä katkeruus onkin, niin sitä tuskin voidaan ihmetellä, kun otetaan huomioon, mitä intiaanisota oikein merkitsi. — Se merkitsi murhaa ja hävitystä, kaikenlaisten hirmutöiden harjoitusta jokaista kohtaan ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Intiaanien säälimättömät partiojoukot hävittivät ja ahdistivat uudisasutuksia. Cherokeesit, shawneet, wyandotit, mingot, irokeesit, ottawat, pottawatomiet ja chippewait on kaikki lukuun otettava vapautussodasta puhuttaessa. Erittäinkin Kentucky-alueesta oli tuleva paikka, jota intiaanit sittemmin nimittivät kauhun ja kuoleman seuduksi, verensekaisten virtojen maaksi.

Kuitenkaan ei syy ole ainoastaan intiaanien. Moni heidän päällikkönsä toivoi vilpittömästi rauhaa, mutta valkoisten miesten jatkuvien anastuksien uhka ja monen uudisasukkaan hillitön ja julma käytös aiheuttivat sen, ettei mahtavinkaan päällikkö jaksanut pidättää nuorempia sotureitaan väkivallan töistä. Uudisasukkaat eivät myöskään tienneet, että useimpien tärkeimpien heimojen enemmistö eleli aivan rauhallisesti. Punanahkoja ammuttiin missä heitä vain nähtiin ja uudisasukkaita surmattiin metsästysretkillä tahi työpaikalla jollakin raiviolla metsässä, samalla kun naisia ja lapsia joutui väijyvien intiaanien saaliiksi aivan kylien vallituksien luona.

II.

KATSAUS TAAKSEPÄIN.

Suunnilleen vuotta tahi paria ennen cherokeesien hyökkäystä voitettiin pohjoiset intiaanit, muiden muassa heidän johtajansa mahtava shawnee-heimo, Ison-Kanawhan taistelussa, jota Lännen aikakirjat pitävät yhtenä tärkeimpänä ja ratkaisevimpana taisteluna. Se pysyikin pitkät ajat keskustelujen pääasiallisena aiheena rajakylissä, ja mukana olleitten kertomukset ja muistelmat riittivät monen pitkän hetken ratoksi Watangan piirityksen aikana.

Alleyne itsekin, ollen nuorempi upseeri Virginian nostoväessä, oli ollut hiukan mukana tällä retkellä, tahi lordi Dunmoren sodassa, kuten sitä myöhemmin alettiin nimittää, jonka tämä taistelu onnellisesti lopetti. Hän oli ollut lordi Dunmoren pääjoukossa Ohio-joen pohjoispuolella, eikä niin ollen voinut ottaa osaa tähän taisteluun, jonka voitti lordin sotajoukon toinen divisiona kenraali Andrew Lewisin johdolla.

Kuten tavallista aiheutti tämänkin sodan intiaanien ja uudisasukasten molemminpuoliset väkivaltaisuudet. Huippuunsa kärjisti tilanteen eräs kamala verilöyly, jolloin eräs luonteeltaan hyvin raukkamainen Greathouse-niminen roisto kumppaneineen petollisesti murhasi kokonaisen intiaaniperheen. Nämä onnettomat uhrit olivat mingojen kuuluisan päällikön Logan'in ainoat elossa olevat sukulaiset. Hän oli syntyperältään irokeesi, vaikka olikin liittynyt mingojen heimoon. Huolimatta siitä, että valkoiset miehet olivat jo ennenkin murhanneet useita hänen sukulaisiaan, oli hän aina koettanut elää parhaassa sovussa raja-asukasten kanssa.

Mutta tämä viimeinen konnantyö näkyi herättäneen kaikki hänen villit perinnäisvaistonsa. Hänen luonteensa näytti muuttuneen täydellisesti, ja oltuaan tähän asti valkoisen miehen uskollinen ystävä tuli hänestä nyt tämän verisin vihollinen ja leppymättömin vainolainen. Tyydyttääkseen kiihkeätä kostonhimoaan karkasi hän mukanaan muutamia seuralaisia sotatapparoineen ja skalppipuukkoineen raja-asutuksien kimppuun tappaen kaikki, jotka hän yllätti, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Nautittuaan tarpeeksi kostostaan antautui hän lopulta niin täydellisesti tuliliemen orjaksi, että hän vietti päivänsä yhtämittaisessa humalassa.

Mutta tällä irokeesisotilaalla oli ominaisuuksia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat taanneet hänelle pysyväisen kunnioituksen ja rakkauden niiden puolelta, jotka tunsivat hänet. Roosevelt, jolla on ollut käytettävänään parhaat lähteet ja joka on Suuren lännen olojen luotettavimpia tuntijoita, kirjoittaa Loganista: »Hän oli ulkomuodoltaan hämmästyttävän komea, pituudeltaan yli kuusi jalkaa ja ryhdiltään suora kuin keihään varsi. Kasvojen ilme oli yhtä kaunis kuin hän oli mieleltään rohkea ja jalo, mutta kärsityt vääryydet painoivat siihen myöhemmin synkän ja julman leiman. Hän oli aina pyrkinyt valkoisen miehen ystäväksi, ja hänen hyvyytensä ja lempeytensä lapsia kohtaan oli erikoisesti tunnettu.»

Hän oli taitava ampuja ja tarmokas metsämies. Ollen ylhäisessä asemassa kohteli hän kaikkia arvokkaalla kohteliaisuudella vaatien, että häntä kohdeltiin samalla tavalla. Hänestä pitivät ja häntä kunnioittivat kaikki valkoiset metsästäjät ja rajaseudun asukkaat, joiden ystävyys oli kallisarvoinen. Häntä ihailtiin hänen taitavuutensa ja urhoollisuutensa vuoksi, ja häntä rakastettiin hänen vilpittömän rehellisyytensä ja ylevän uskollisuutensa tähden ystäviään kohtaan. Eräs vanha metsästäjä on merkinnyt muistiin sen ajan tapahtumia, ja hän arvostelee Logania näin: »Hänen jaloutensa paras ilmaus oli tapa, jolla hän kaikkia kohteli, niin hyvin valkoisia miehiä kuin intiaaneja.» Tällainen oli mies, josta vääryys ja väkivalta tekivät leppymättömän, verenhimoisen ja juoppouteen vajonneen raakalaisen.

Mutta meille on kerrottu, että viimeiseen saakka sai hänen parempi luontonsa joskus lyhyeksi ajaksi voiton, ja useamman kuin yhden kerran pelasti hän oman henkensä uhalla kidutuspaaluun tuomitun vangin hengen.

Valkoisten miesten tekemistä tuhotöistä on erittäinkin mainittava se, jonka tekijä oli eräs äkkipikainen Cresap-niminen raja-asukas. Hän oli erään seikkailijajoukon päällikkö ja nautti jonkunlaista arvoa rajaseudulla. Kostoksi siitä, että oli murhattu eräitä uudisasukasperheitä, tappoi hän joukon syyttömiä shawnee-intiaaneja, ja tämä konnantyö kiihoitti shawneita niin, että he äkkiä aloittivat sodan.

Virginian kuvernööri lordi Dunmore otti heidän sodanjulistuksensa vakavalta kannalta ja oli samassa valmis hyökkäämään heidän alueelleen pakottaakseen heidät kuuliaisuuteen. Noin tuhannen viidensadan miehen etunenässä, jotka oli koottu pääasiallisesti Virginiasta, aloitti hän marssinsa pohjoista kohti määräten Lewis'in eteläisen divisionansa kanssa yhtymään häneen Kanawha-joen suulla.

Lewis, joka oli arvossa pidetty aarniometsäin sotilas ja intiaanitaistelija, alkoi koota miehiään Greenbriarin luo, lähelle Augustia. Siinä oli todellinen aarniometsän armeija, joka oli koottu kaikista Alleghany-vuorten rinteillä ja Watangan ja Nolichuckyn laaksoissa olevista rajakylistä ja erämiesten majoista. Kaikilla oli tavallinen metsästäjän puku ja aseina rihlapyssyt ja sotatapparat.

Työlään samoamisen jälkeen raivaamattomien metsien halki saapuivat metsästäjät sovitulle paikalle lokakuun alussa.

Täällä oli kuitenkin heitä vastassa eräs lordi Dunmoren lähetti, joka ilmoitti Lewisille suunnitelman muutoksesta ja määräsi tämän jatkamaan marssiaan intiaanikyliä vastaan Pickaway-tasangon toiselle puolelle.

Sillä välin ei shawnee-heimon suuri päällikkö Cornstalk ollut toimetonna pääkaupungissaan Chillicothe'ssa. Omaten synnynnäisen sotapäällikkökyvyn hän suunnitteli ja sukkelaan toimeenpani rohkean vastaiskun. Samoten soturiensa etunenässä johdatti hän heidät nopeasti metsien halki Ohio-joen äyräille. Kenraali Lewis valmistautui hajoittamaan leirinsä juuri samana yönä kuin Cornstalk meni joen poikki kiireesti kyhätyillä lautoilla. Vain varhainen aamunkoitto oli näkijänä, kun tämä tumma vihollisjoukko äänettömästi hiipien lähestyi pahaa aavistamattomien ja nukkuvien metsästäjien ja uudisasukasten leiriä. Oli kuin kohtalon ivaa, että nämä saivat pelastuksestaan kiittää joukkonsa höllää järjestystä ja kurittomuutta, sillä pääasiallisesti siitä johtui, ettei heitä kokonaan tuhottu.

Kenraali Lewisin ja toisten päällikköjen määräyksistä huolimatta oli useampia joukkueita lähtenyt leiristä ennen päivänkoittoa tänä vaiherikkaana aamuna hakemaan jotakin metsänriistaa. Kaksi tällaista metsästäjää kohtasi äkkiä suuren intiaanijoukon. Toinen miehistä ammuttiin, mutta toisen onnistui päästä pakoon ja hälyyttää muut. Melkein samaan aikaan näki myös pari Watangan miestä etenevät intiaanit, ja juostuaan takaisin leiriin vahvistivat he äskeisen yllättävän uutisen.

Sattui niin, että toinen näistä miehistä oli juuri Watangan uudisasutuksen uusi päällikkö Robertson. Ja eräänä iltana sai Alleyne hänet taivutetuksi kertomaan seikkaperäisesti taistelun vaiheista.

»Siinä olikin liikuttava sukkelasti», aloitti tuo vanha metsästäjä kertomuksensa, »kun juoksimme leiriin ja vahvistimme ilmoituksen intiaanien lähestymisestä todeksi. Metsästäjät hyppäsivät ylös makuusijoiltaan kuullessaan rummun hälyyttävän aseisiin, ja siepaten pyssynsä oli jokainen pian paikallaan omassa komppaniassaan.

Kenraali määräsi kaksi komppaniaa hyökkäystä torjumaan. Kuljettuaan noin puoli penikulmaa joutuivat nämä ankaraan taisteluun, jonka kuumuudessa, varsinkin alussa, hurjalla raivolla käytiin komppanian kimppuun, jota komensi eräs kokenut ja rohkea upseeri eversti Charles Lewis. Onnettomuudeksi haavoittui eversti rohkaistessaan miehiään. Vaikka hän olikin kuolettavasti haavoittunut, jäi hän kumminkin paikalleen, kunnes ketju oli muodostettu, ja pääsi sitten vielä omin voimin takaisin leiriin. Toisen komppanian päällikkö oli myös kaatunut ja metsästäjien rivit alkoivat horjua pitkin linjaa, kun kaikeksi onneksi eversti Field tuli avuksi kahdensadan levänneen miehen kera ja pysähdytti uhkaavan hurjan paon. Lisävoimia myöskin kiiruhti apuun, mikäli hyökkäyksen ankaruus milloinkin vaati.

Kenraali Lewis ymmärsi vaaran täydellisesti ja huomattuaan leirinsä aivan suojattomaksi alkoi hän heti korjata näitä puutteita. Luonnollinen asema oli mahdollisimman hyvä Kanawha- ja Ohio-jokien yhtymäkohdassa olevan niemen kärjessä. Tarvittiin vain puunrungoista laitettu rintavarustus niemen poikki.

Valitettavasti oli tämä kaikki lyöty niin laimin aivan siihen saakka, kunnes hyökkäys jo oli alkanut, ettei Lewis itse eivätkä monet muutkaan voineet ottaa osaa taisteluun. Kuitenkin näyttivät metsästäjät voivan selviytyä yllätyksestä, ja urhoollisen eversti Fieldin johdolla pakottivat he vähitellen intiaanit peräytymään. Se oli todellinen aarniometsän taistelu. Kaikki, niin valkoiset miehet kuin intiaanitkin, hakivat suojaa puiden takaa tahi mistä hyvänsä sellaista vain voi löytää. Intiaanit, ollen mestareita tämän laatuisessa sodan käynnissä, selvisivät taistelusta pienemmillä tappioilla kuin valkoiset, huolimatta näiden suuremmasta taitavuudesta pyssyn käytössä.

Eversti Field joutui kumminkin pian punanahkojen viekkauden uhriksi. Seisoessaan muutaman suuren puun takana koetti hän ampua erästä intiaania, joka vasemmalta käsin pilkkasi ja herjasi häntä, kun samassa kaksi intiaania oikealta puolelta onnistui ampumaan häntä tappaen hänet paikalle.

Oli jo keskipäivä, ja liekö sitten syynä ollut metsän tiheys, jokien äyräiden jyrkkyys vai kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen paljous, mutta punanahkoja oli äärimmäisen vaikea saada karkoitetuiksi. Metsästäjät taistelivat kumminkin itsepintaisesti, piittaamatta niin monen päällikkönsä kuolemasta.

Intiaanit osoittivat puolestaan mitä suurinta taitoa ja rohkeutta niin hyökätessään kuin järjestyksessä peräytyessäänkin tuuma tuumalta joen rannalla oleviin lujiin asemiin, joissa he pitivät päättäväisesti puoliaan. Huomattuaan, etteivät he vihollisen sinne kerran päästyä voineet sille mitään, päättivät metsästäjät yhtämittaisella tulella omista varustuksistaan teljetä heidät sinne.

Shawneet, mingot, delawaret y.m. intiaaniheimot olivat edustettuina tässä taistelussa, joka oli kauttaaltaan ratkaisevaa laatua. Ja vaikka ketjut olivatkin yli penikulman pituiset, olivat välimatkat yleensä kahtakymmentä kyynärää lyhyemmät. Meteli oli hirvittävä. Luodikot paukkuivat taistelevien huutojen ja intiaanien ulvonnan säestyksellä, johon vielä yhtyi haavoittuneiden valitus ja voihkina.

»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä, miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme, ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'

Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta. Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät he hiljaa tiehensä.