Part 9

"Siinä sait, Taavi", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta teeskennellen. Mutta Mirandan selän takana hän iski silmää, ikäänkuin sanoakseen "elä ole milläsikään siitä, mitä hän sanoo, toista sydän ajattelee!" Siinä ei kuitenkaan ollut vähääkään perää. Jos Taavi olisi ollut niin ymmärtämätön, että olisi avoimesti kosinut, Mirandan tunteitten tällä kannalla ollessa, niin hän olisi saanut äkkilähdön.

Taavi tuli siksi ajoissa, että sai olla apuna lypsämässä, mikä toimi tuotti hänelle poikamaista iloa. Lehmät, joita oli viisi luvultaan, ammuivat jo veräjällä. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua. "Voit auttaa meitä, jos sinua haluttaa, Taavi", hän huudahti, mutta Miranda näytti kovin epäilevän, tokko niin kömpelö olento kykenisi lypsämisen hienoon taitoon. "Osaatko lypsää?" hän kysyi.

"Tietenkin minä osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa tilaisuutta harjotella", sanoi Taavi.

"Osaatko lypsää lehmän viottamatta sitä? Oletko varma siitä? Ja osaatko lypsää loppumaidon aivan tyhjäksi?" Miranda itsepintaisena ja ilmeisesti epäilevänä jatkoi.

"Annahan kun koetan", sanoi Taavi.

"Antaa hänen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkä hän saa sen lypsetyksi siinä kuin me muut", arveli Kirsti.

"Niin, miks'ei, kuka hyvänsä voi Kirjon lypsää", myönsi Miranda; ja Taavi itsekseen lupaili, että jos hänestä mihinkään oli, niin lypsäisi hän vanhan Kirjon, lypsäisi aivan tyhjäksi, lypsäisi sen mieliksi ennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimäisestäkään lehmästään selviytyneet. Hän silitti lehmän kylkeä, kyhni hiljaa sen mahaa ja näin aikaan sai ystävälliset välit, ennenkuin alkoi; ja hänen suuren kätensä joustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan Kirjon suuriin nisiin. Lehmä katsoi häneen suosiollisesti ja antoi maitoansa runsaasti. Kun täydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhä maitoisammin, niin Taavi tiesi, että kaikki kävi, niinkuin pitikin, ja hän joutui luomaan katseen kilpailijoihinsakin. Siinä Kroof hänen ihmeekseen seisoi takakynkillään aivan Mirandan vieressä, kapea punainen kieli roikkuen avoimien laiskojen leukojen välistä, ja suurella mielenkiinnolla katseli maitolähteitä.

Kirstin vielä painaessa punaliinaista päätään lypsettävän kylkeä vastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa loppumaitoa läkkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi. Hänen kiulunsa -- johon hän oli lypsänyt loppumaiden muun maidon sekaan, -- vaahtosi kermaisena reunoja myöden täynnään.

Taavi nousi seisomaan ja kehaisi itseään. "Jonain päivänä kun on liikaa aikaa", hän uhitteli, "minä opetan teitäkin lypsämään."

"Älä luulekaan, että se jo tuli kaikki tehtyä", vastasi Miranda ylös katsomatta. "Minä lypsän Kirjosta vielä korttelin, kunhan tästä pääsen."

Mutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. "Etpä, Miranda, -- et tällä kertaa", hän huudahti. "Taavi on meidät voittanut, ei siitä epäilemistä. Vanha Kirjo ei eläissään ole meille antanut täydempää kiulua. Taavi, sinä osaat lypsää. Käy ja lypsä Mikko, se mustan ja valkoisen kirjava, minun edestäni. Minä jätän sinut tänne Mirandan kanssa lypsyä lopettamaan, ellette rupea riitelemään; minä sillä välin menen ja laitan teille oikein tavallista paremman illallisen, ehkä sitten taas pian käyt luonamme. Minä tiedän, että teillä miehillä on sydän vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitä helpommin tavottaa. Mikähän meidät olisi perinytkään, ellei Luoja olisi opettanut meitä ruokaa laittamaan!"

Moinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, että Taavi oli suuresti hänen synkän äitinsä suosiossa, ja tämä vaikutti, että hänen teki mielensä olla vielä tavallistakin jäykempi tasapainoa yllä pitääkseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda vain vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyä kesti, ja pian saikin pojan alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen, -- ateriaan kuului verestä maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia kuumia maissipiiraita punaisen siirapin kerällä, tomaattien kerällä paistettuja munia ja hörkkää kerman keralla, ja kaikki mitä parhaiten valmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan suli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei hänen hyvä tuulensa tahtonutkaan enää palata. Hänen kielensä se nyt vain vastaili juu ja ei. Huomatessaan töykeytensä johtaneen semmoiseen tulokseen Miranda tunsi herkän sydämensä pehmenevän. Hän kääntyi tuolillaan pistääkseen vieressään istuvan Kroofin odottavaan suuhun suuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja puhui nyt Taaville äänellä, jonka sulo väreili pojassa aina sormenpäihin saakka. Keimailun vaisto, joka on synnynnäinen eikä piilevälle metsäkansallekaan vieras, alkoi liikahdella Mirandan kokemattomassa sydämessä.

"Lähden illalla järvelle, Taavi", hän sanoi, "ja lasken yöksi siimaa, ehkä saan taimenen. Kuu on täysi ja järveä kannattaa katsella. Etkö tahdo tulla meidän kanssamme?"

"Enkö tahdo? Enpä, Miranda, tiedä mitään hauskempaa!" vastasi Taavi innokkaasti.

"Lähdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi", sanoi impi. "Ja sinä voit meitä siinä auttaa -- vai mitä, äiti?"

"Tietenkin Taavi voi meitä auttaa", vastasi Kirsti, "jos sinulla on luontoa panna hänen kaltaistaan naisten työhön. Mutta minä ajattelen, etten minä lähdekään kanssanne yöksi järvelle. Kroof ja Taavi saavat pitää sinusta huolta."

"Taikka minä Taavista, niin se pikemminkin käy", huudahti Miranda harmistuneena, muistellen sekä Wapitia että pantteria. "Mutta mikä sinun on, äiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtä hauskaa, ellet sinä ole myötä."

"Minusta tuntuu, että minua tänä iltana vaivaa jonkinlainen väsymys, ja minun tekee mieleni jäädä kotiin ajattelemaan."

Miranda hyppäsi pöydän äärestä, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi ympäri äitinsä tuolin luo.

"Väsymystäkö, äiti!" hän huudahti, tutkien huolestuneena hänen sävyjään. "Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten voimallisten ja oikealla tavalla eläväin ihmisten puhuvan väsymyksestä? Minä pelkään, ettet voi hyvin, äiti; en kulje täältä askeltakaan."

"Kyllä, lapseni, kyllä sinun täytyy", vastasi äiti, eikä Miranda ollut vielä koskaan kapinoinut sitä lujaa sävyä vastaan, joka nyt oli Kirstin äänessä. "Minä tosiaan tahdon olla vähän yksinäni ja ajatella. Taavin käynti on herättänyt minussa paljon vanhoja ajatuksia ja minä tahdon vähän muistella niitä. Minä luulin niiden jo vuosia takaperin kuolleen ja jääneen unhotukseen!"

"Onko se varma, äiti, ettet ole sairas?" jatkoi Miranda, palaten epäröiden takaisin paikalleen.

"On, lapseni, en minä ole sairas. Mutta minä olen näinä viime päivinä aina silloin tällöin tuntenut väsymystä, vaikk'ei olisi ollut syytä. Minä alan tuntea, että tämä metsien suuri yksinäisyys minua jollain tavalla kuluttaa. Minä olen, Taavi, kaikkina näinä vuosina pysynyt sen suojassa pystyssä ja se on antanut minulle rauhaa ja voimia aikoina, jolloin minä, Jumala sen tietää, sitä kylläkin tarvitsin. Mutta minusta tuntuu, että se on minulle jollain tavalla liian paljon, ja se ajan pitkään musertaa minut. Mökkimme on minulle rakas, mutta en tahdo täällä päiviäni päättää."

"Äiti", huudahti Miranda, hypäten jälleen ylös tuoliltaan, "en eläissäni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettäkö sinä aiot hylätä mökkimme! Hylätä metsät! Minä en voisi elää, minä en suorastaan voisi elää missään muualla!"

"On niitä muitakin paikkoja, Miranda", mutisi Taavi. Mutta Kirsti jatkoi syittensä selitystä.

"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vähän toinen", hän sanoi miettiväisenä. "Sinä olet täällä kasvanut. Metsät ja taivas ovat sinut muodostaneet. Ne ovat sinun veressäsi. Sinä elät ja hengität niitä. Sinä olet kummallinen lapsi, enemmän keijukainen tai muu metsän olento kuin ihmislapsi, jo ennenkuin tänne metsän helmaan tulitkaan. Kaikki mitä metsässä elää, näyttää pitävän sinua kaltaisenaan; ja sinä näet semmoista, mitä muut ihmiset eivät näe, -- mitä metsän kansa ei itsekään näe. Niin niin! sinun laitasi, Miranda, on vähän toinen. Isäsi tapana oli katsella sinua ja sanoa, että sinusta tulisi naisfauni taikka metsän kuningatar, taikka että keijukaiset sinut veisivät. Tämä paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun oli tapana ajatella, että minä olin kyllin iso ja luja luonnoltani voidakseni kestää tätä koko loppuikäni. Mutta minä alan luulla, että se on minulle liikaa. Minä en tahdo kuolla täällä, Miranda!"

Miranda tuijotti häneen suuresti huolissaan.

"Sinä et saa kuolla, ennenkuin minäkin olen kyllin vanha kuollakseni, äiti", hän huudahti, "sillä minä en voisi elää päivääkään ilman sinua. Mutta", hän kiihkeästi lisäsi "minä tiedän, että minä kuolisin pian, suoraa päätä, jos minun täytyisi lähteä pois mökistämme! Minä tiedän, että niin kävisi!"

Miranda puhui sitä rajummalla varmuudella, kun hän juuri sitä sanoessaan tunsi epäilevänsä omia sanojaan. Hän väläykseltä näki itsensä vanhenevan täällä aavassa sydänmaassa kahden Kirstin kanssa ilman ketään muita likimaillakaan. Ja se henkilö, joka niin julmasti loisti poissaolollaan, oli hämärästi nuoren Taavin näköinen. Hän ei itseltään kysynyt, oliko mahdollista, että hän vielä kerran haluaisi hyljätä mökin, hiljaisuuden ja aarniometsän kaiken kansan, mutta jossain sydämensä sisälokerossa hän tunsi, että sekin oli mahdollista, ja se kipeästi kouristi hänen sydäntään. Hän juoksi ja kietaisi molemmat käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja pyyhkäsi salaisen kyynelen sen pörhöiseen turkkiin.

Taavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, että koko järvimatka ehkä menisi myttyyn, älysi keskustelun joutuneen vaaralliselle tolalle. Hän sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen ajatuksia maissipiiraista.

XIV LUKU.

Hirvien hirnunta kuutamolla.

Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja täydellä terällään mökin akkunasta, kun Miranda oli valmiina lähtöön. Hän otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vähäisiä kaloja täyiksi.

"Missä ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.

"Niitä pidän ontossa puussa järven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta älä ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" hän lisäsi terävästi, kun nuori mies tarttui rihlaansa.

Tämä laski sen sukkelasti taas luotaan.

"Mutta yöllä, Miranda!" hän koetti vastustella.

"Oletko varma siitä, ettei ole vaaraa?"

"Älä tule sitten, jos pelkäät!" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos valoon ja kylmään kirpeään ilmaan.

Taavi tuota pikaa oli hänen rinnallaan välittämättä sen enempää pilkasta, joka sopi häneen vähemmän kuin kehenkään muuhun mieheen. Mirandan toisella puolella tallusteli kömpelö Kroof, immen hyväilevä käsivarsi kaulallaan.

"Me emme viivy kauaa, äiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli tullut oveen.

Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda mitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä yöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko tuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän, Kroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä häntä tarvittiin.

"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista. Mutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti tallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.

"Jääköön sitten!" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili entistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen harmillinen.

"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi näyttääkään. "Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."

"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!" sanoi Miranda miettiväisenä. "Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta maan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun se tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä olen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun se oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään sen rinnalla; vai mitä?"

"Tietysti", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä kesystä karhusta -- sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista, -- jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin viisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä melkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä herätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän välillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.

Kun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo heitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat lauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi pakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti hänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä alussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen terävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä ja sileätä tietä.

Mutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan epämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi läpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa oli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi aarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia elettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut aistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin tuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun kasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen alta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi puuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen, hemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin untuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua astuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä kuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei virkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli niin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan mahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon alaiseksi.

"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda, sillä en enää pysy rinnallasi!" hän kuiskasi immen korvaan. Kun impi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki hänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta immestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen sangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi sitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei kiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän päätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä tarkottanut niin mitään.

Äkkiä he näkivät aivan edessään kaksi kalpeata hehkuvaa silmää, jotka olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua kättä merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikä Taavia sillä hetkellä haluttanut kaipailla mitään.

"Ilves!" hän kuiskasi immen korvaan.

"Ei, pantteri!" mutisi Miranda välinpitämättömästi suoraan eteenpäin astuen. Taavi ei, tämän pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin nähden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvä pimeässä kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmät vaipuivat salaperäisesti maata kohti ja peräytyivät Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.

"Millä ihmeellä sinä saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi melkein kammolla.

"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja tämä oli hänestä, vaikk'ei Taavista, aivan riittävä selitys.

Ei puhuttu sen enempää. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan henkeään pidätellen. He olivat kumpikin omituisen sähköisen tunteen ja odotuksen jännityksessä. Taavin sormet immen käsivarrella leväten väreilivät kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidän vierestään kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhäältä hehkui heitä kohti kaksi pientä valopistettä, jotka olivat aivan lähekkäin. Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivät, että se oli pesukarhu, eivätkä sanoneet mitään. Kauempana he äkkiä tapasivat aavemaisen hohtavan olennon, joka oli aivan heidän tiellään. Se oli melkein miehen mittainen. Tämä aavemainen valo kasvoi ja katosi heidän silmäinsä edessä. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitä hengeksi, joka oli lähetetty heitä varottamaan, että heittäisivät yrityksensä kesken. Mutta he tiesivät, että se vain oli laho koivupökkö, joka oli alkanut hehkua fosforivaloa. Heidän ohi kulkiessaan Taavi murti siitä palasen ja hienonsi sen, ja sen sinervä valo tarttui vähäksi aikaa hänen sormiinsa kuin haju.

Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etäämpää. "_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_", sen kolkko alakuloinen ääni kajahteli.

"Me olemme lähellä järveä", Miranda kuiskasi. "Minä tunnen Uah-huun; se asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillä." Sitten kimalteli valoa, rikkinäistä ja haaleata, kuutamon hopeoimasta etäisestä pinnasta. Pian tuntui kylmän henkäys, vaikka oli aivan tyyni. Ja sitten he tulivat järven avoimelle rannalle.

Miranda irrotti päättävällä liikkeellä käsivartensa Taavin kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkää oikealle päin kaartavaa hiekkarantaa.

"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."

"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettä?" kysyi Taavi.

"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isäsi teki minulle toissa kesänä haapion ja minä pidän sitä tuon nokan takana."

Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessä loistossa rannattoman aarniometsän yllä. Järvi oli tyyni kuin peili. Ranta oli sangen sileä ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista lovisena. Eräässä paikassa kasvoi kolme pajua yhdessä ryhmässä aivan lähellä veden reunaa, luoden läpikuultavan salaperäisen varjon. Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat tähän hohtavan hiekan keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkä täyteläs hirnunta. Se oli syvä, soinnukas ja kauas kantava ääni, se tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.

"Tuo vasta on minun mielestäni soitantoa!" sanoi Taavi.

Mutta ennenkuin Miranda ennätti sanoa mitään, vastasi aivan vierestä metsän pimeydestä jyrisevä karjuva hirnaus; alusmetsästä kuului raskasta ryskettä ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa tähyten. Huomatessaan Taavin ja Mirandan se paikalla hyökkäsi niitä kohti.

"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkän puukkonsa ja astuen immen eteen.

"Älä puutu asiaan, niin käy kaikki hyvin!" sanoi Miranda terävästi. "Seiso sinä tuon puun takana!" ja tarttuen hänen käsivarteensa impi koetti työntää hänet näkymättömiin. Mutta Taavi hetkisen typerästi vastusti.

"Houkka!" impi hänelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen tähän asti toimeen ilman sinua?"

Immen silmäin kiukku lävisti hänen mielensä ja sai hänet järkiinsä. Taavi oivalsi, että Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta, ja vastahakoisesti astui hän ison pajun taa. Se olikin viime tingassa, sillä raivostunut eläin oli melkein saavuttanut heidät. Samalla järveltä tuleva ilman henkäys kantoi Mirandan hajun eläimen sieraimiin ja sai sen epäröiden peräytymään. Miranda paikalla vihelsi pehmeästi ja astui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi hänet, seisoi aivan hiljaa, kohotti valtavat sarvensa täyteen korkeuteensa ja kurkotti impeä kohti pitkäntaipuisan kuononsa, ystävällisesti haistellen. Sitten se lähestyi askel askelelta immen odottässa ja ojentaessa sitä kohti pienen kätensä, kämmen ylöspäin; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen, vaikka vielä epäillen ja puukonpäätä hypistellen.

Samalla kajahti taas järven takaa ensimäisen hirven hirnaus. Tämä hirvi paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympäri, laski sarvensa julkista taisteluunvaatijaa kohti, möläytti vastauksensa ja hyökkäsi pitkin rantaa tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut mäntyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestä näkyviin iso naarashirvi, joka lähti sen perässä juoksemaan.

Miranda kääntyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.

"Minä vannon, Miranda!" nuori erämies huudahti, "että se tyttö, joka saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsän kuningatar. Minä otan lakin päästäni teidän majesteettinne edessä!"

"Pane se taas päähäsi, Taavi", sanoi impi, joka ei vähääkään pahastunut, "ja mennään sitten siimaa laskemaan."

Niemen nokan takaa löytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Tämä pohjois-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on mustikan kaltaiset tummansiniset syötävät marjat. (Suom. muist.)] puinen kanootti eli haapio täysin hyvässä kunnossa. Taavi työnsi sen vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa turskasiimaa, siimassa aina neljän jalan päässä toinen toisestaan neljä puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten hän alkoi peltiastiastaan pistää koukkuihin täkyjä.

"Miks'ei niin pitkässä siimassa ole enempää koukkuja?" kysyi Taavi.

"Mitäpä minä pyytäisin enemmän taimenia kuin syödä jaksamme?" selitti Miranda. "Ei niitä ole hauska pyytää tällä tavalla, eivätkä ne suolattuina maistuisikaan paljon miltään."

Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinä keulassa, Miranda, ja hoida siimaasi, niin minä melon", hän sanoi.

Mutta siihen ei Miranda vähääkään suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi", hän huudahti, "nämä ovat minun hommiani ja sinä olet vieras. Totta tosiaan, minun melkein on mieleni paha siitä, kun otin sinut kanssani. Istu nyt vaan siinä, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minä käsken, taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."

Nuori mies kävi nöyrästi venhoon polvilleen, vähän keulan puoleen, mutta ei niin kauas, että kanootti hänen suuremman painonsa vuoksi olisi käynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti perään poikkituhdolle ja alkoi pistellä melallaan tarkkaan ja ihmeen taitavasti. Kanootti ääneti kiiti varjosta kareettomalle peilille. Aivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho uppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen, huovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli ruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään.

"Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä", arveli Taavi.

"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvässä vedessä."

Taavin oli kyllä lupa lausua julki mietteitään, mutta hommiin hän ei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun hän oli enemmän toimen ja haaveen kuin puheen mies, niin ei tämä osa ollut hänen mielensä mukainen, ja hän sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kätevästi siimaa lappän toisella kädellään, toisella kädellä taitavasti hoiti melaansa siten, että kanootti liukui rantaa kohti. Hän oli liian kiintynyt hommiinsa selitellääkseen niitä Taaville, mutta tämä näki, että hän aikoi kiinnittää siiman toisen pään paaluun, joka kohosi vedestä melkein rantapiissä.