# Aarniometsän sydän

## Part 8

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/aarniometsan-sydan-8451/index.md

"En karvaakaan niistä hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena, vaikka häntä samalla naurattikin. "Mutta olenhan minäkin ystäviänne, Miranda! Olin ainakin ennen."

Hän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda peräytyi ja pani kätensä selkänsä taa. "En tunne teitä", hän intti, tällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä. Vanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.

"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä", sanoi nuorukainen kiihkeästi kuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat vaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.

Tyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. "Oi, nyt muistan!" hän sanoi. "Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta väliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte illallista."

Taavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.

"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi hän; ja vähän syrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin hänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli moittiva kiilto.

"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", hän äkkiä pyysi, ojentaen käskevästi kätensä.

Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin kellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.

Mirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.

"Minä kannan sen", hän jyrkästi huomautti. "Ottakaa te nämä", ja ojentaen hänelle taimenhaarukan hän kääntyi polulle.

Taavi seurasi häntä, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti itseään jätättäen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitään johonkin aikaan. Immen vaistomainen myötätunto miestä kohtaan, jonka suojaksi hän oli niin täperällä hetkellä ilmestynyt, hukkui nyt vihamielisyyteen hänen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia. Jyrkällä mielipahalla hän otaksui hänen suvaitsevan, mutta samalla halveksivan hänen ystävyyttään piilevää kansaa kohtaan. Hänessä hehkui takautuva sääli kaikkia niitä eläimiä kohtaan, jotka erämiehen luoti oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystäneet. Ansa oli Mirandan silmissä sietämätön hirmu. Eikö hän kerran pienenä tyttönä nähnyt ilvestä -- tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse -- joka oli takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielä aivan kuollut, -- se oli tehnyt kuolemaa monta päivää. Silmät olivat himmenneet, mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli irvistävien leukojen välistä. Miranda oli paikalla nähnyt, että eläintä oli mahdoton auttaa; ja hän olisi kidutuksen päättänyt, jos hänen pienet kätensä olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja tuskan vihlomana hänen täytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden hän oli vavissut ja itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Sitten hänen mieleensä oli tunnonvaivain kerällä juolahtanut, että se kamala kieli varmaan kaipasi vettä, ja hän oli juossut takaisin läkkituopilla kantaen tätä lohduttavaa juomaa; mutta hän oli saapunut nähdäkseen, että eläin oli juuri henkensä heittänyt. Se tuskallinen ajatus, että hän ehkä olisi voinut lieventää sen viimeisiä hetkiä, mutta oli jättänyt sen tekemättä, syövytti koko tapauksen katoamattomaksi muistoksi hänen sydämeensä; ja nyt tämän uljaan ansamiehen, hänen lapsuutensa hyvän ystävän hänen rinnallaan astuessa, tuo tapaus tuskineen palasi hänen mieleensä julman sopimattomalla ajalla. Mutta kaikkein enemmän hänen sydämensä paatui tätä miestä kohtaan siitä uhkaavasta tunteesta, jonka hänen ilmapiirinsä toi mukanaan, -- epämääräisestä vaarasta, joka vaani hänen koko elämänjärjestystään, myötätuntojaan, tyytymyksiään ja rauhaansa.

Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvälle epäsuosion kylmään virtaan ja huolestuneena pohti mielessään, eikö olisi keinoa päästä takaisin neitosen hymyn päiväpaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi hänelle, että Mirandan viha liittyi hänen pyssyynsä ja osaksi hän käsitti hänen vastenmielisyytensä erämiehen koko ammattia vastaan. Hän kiihkeästi toivoi voivansa hänet sovittaa; ja ääneti astuessaan metsän tuoksuvissa hämärissä salakaarroissa, poikki täpläisen polun vihantain ja harmaitten ja ruskeiden vyöhykkeitten, -- hän kauas tähtäävällä mielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa hänen tyynelle hallitsevalle mielelleen oli, ettei hänen mieleensäkään välähtänyt semmoinen sovinto, joka olisi käsittänyt pyssyn ja ansain hylkäämisen ja inhimillisemmän ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitä ja keinoja hän nyt mielessään pohteli, millä voisi taivuttaa Mirandan omaan käsityskantaansa. Hän tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitä selvästi julkilausuakseen, että koko luonto kannatti hänen pyrkimystään saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta oli yksinäinen, vieläpä häntä uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa sydämessä.

Vaiteliaisuus oli hyvää politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitä. Mutta naisena Miranda piti vielä enemmän siitä että toinen oli vaiti. "Te olette metsämies, eikö niin?" hän lopulta kysyi päätään kääntämättä.

"Niin olen, Miranda."

"Ja ansapyytäjä myös?"

"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."

"Ja teistäkö on hauska tappaa eläimiä?"

"Niin kyllä, Miranda, ainakin toisia niistä; niin aina, ja täytyyhän niitä tappaa, että eläisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevät, toisiaan tappavat, että itsekukin eläisivät ja se on ainoa elämänlaatu, joka minulle mallaa -- kaukana metsissä, pimennoissa ja hiljaisuudessa, siellä on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellä kuulee kuiskeita, joita ei koskaan ymmärrä."

Taavi sulki suunsa äkkilujaan tämän harvinaisen tunteenpurkauksen päätettyään. Ei ollut ketään muuta, jolle hän olisi siihen saakka näin ilmilausunut ihastustaan erämiehen elämään; ja nyt Miranda, joka oli äkkipäätä kääntynyt aivan ympäri, katsoi häneen omituisella tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitä ymmälleen; ja tämän katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, hän pelkäsi puhuneensa tyhmyyksiä. Siitä huolimatta Mirandan äänessä nyt oli vähemmän kylmäkiskoisuutta, vaikk'eivät sanat olleetkaan rohkaisevia.

"Jos teitä huvittaa eläimien tappaminen", hän sanoi hitaasti, "niin ei teille ole täällä paikkaa. Ehkä sitten onkin parempi ettette tule meidän mökillemme ensinkään."

"Ei minua haluta tappaa teidän eläimiänne, ei millään muotoa", Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitä pitäen kun minä kuulin, kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystäviä, olen tarkkaan pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkä kertaakaan ole virittänyt ansaa Kuah-Davikin laakson tälle puolelle. Mitä näihin eläimiin tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan ainoankaan selästä, sen vannon!"

"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minä itse tappaisin teidät", hän kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan; "taikka usuttaisin Kroofin teidän päällenne", hän lisäsi ilon välähdyksen äkkiä kirkastaissa hänen kasvojaan ja kauniisti tummentaessa hänen silmiään, niin että Taavi oli aivan huumauksissaan hänen sulostaan. Mutta hän säilytti kuitenkin siksi järkensä, että neidon uudelleen polulle kasvonsa kääntäessä älysi saaneensa luvan käydä hänen kerallaan.

"Kuka on Kroof?" kysyi erämies nöyrästi ja astui aivan immen rinnalle, vaikka polussa juuri sillä kohtaa oli leveyttä vain yhdelle.

"Paras ystäväni", vastasi Miranda. "Saatte nähdä hänet mökillä. Mutta kyllä teidän on paras pitää varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin vakuuttaa!"

XII LUKU.

Nuori Taavi raiviolla.

Loppumatkalla -- sitä kesti astua tunnin verran -- ei Mirandan ja Taavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillä aarniometsillä on se ominaisuus, että puhuminen niissä kuuluu joutavanpäiväiseltä. Kun ihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden läpikuultavassa hämäryydessä, niin heidän ajatuksensa pyrkivät vaihtumaan äänettömyyden ja myötätunnon tietä, elleivät jää aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta ajatellut kuin kumppaniaan, mitä muutoin lieneekin pahoja aavistellut, harmitellut ja vihotellut. Hän oli häneen siihen määrään kiintynyt, ettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttä matkan varressa.

Piilevä kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsästäjän läsnäolo täytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden tärkeimpään puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyämiseen, ei tällä kertaa ollut luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmä oli mukana. Vieras oli samanlainen kuin hänkin -- ja vaikka ne luottivat Mirandaan kaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne pelkäsivät, että hän pettäisi heidät kaltaiselleen kumppanille. Siitä syystä ne varovaisina pysyttelivät syrjässä -- jänis ja piikkisika, kettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsähiiret mennä livistivät hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, että puun koko vahvuus oli hänen työmaansa ja Mirandan silmäin välillä. Ainoastaan huoleton utelias sepelpyy jäi koivun oksalle istumaan aivan polun päälle ja odotti uteliaana heidän lähestymistään, kunnes se äkkiä havahtui pelon vaistosta ja hätääntynein siivin pakeni kautta vähenevien kaartojen. Petäjän haarassa pieni ruskea pöllökin naksautti nokkaansa ja kähisi huolestuneena näiden molempien astuessa sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki nämä merkit, jotka toisissa mielialoissa olisivat kovaäänisesti muutosta ennustaneet, jäivät nyt Mirandalta huomaamatta. Hän vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia, ja ne täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmeekseen näki, kuinka paljon kaikki oli muuttunut siitä, kun hän kolmetoista vuotta takaperin auttoi Kirstiä pakenemaan kyläkunnasta. Raivio oli yhä vieläkin alaston, aavan kaikkoamattoman autiuden syleilemä, sillä kumpuava maa kohotti sen pois metsän suojasta ja teki siitä yksinäisen taivaan naapurin. Mutta avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnän uljaat sarat; ja kantoinen laidun oli kirjavana lehmistä, joita oli enemmän kuin puolen kymmentä, ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvässä korjuussa. Mökki ja navetta olivat saaneet ympärilleen hohtavia päivännouto-tiheikköjä, kukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori erämies tunsi kuin pistävää tuskaa, nähdessään tämän pienen palan kotisuloa ikäinkuin kohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta erämaata. Se sai hänet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyä, kun lapsi ei tiedä, että se on eksynyt.

Hänen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Valtava eläin pysähtyi vieraan nähdessään ja istahti takajaloilleen häntä katsellakseen. Sitten se jälleen laskeutui alas neljälle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle ja pisti kuononsa miellytellen immen käteen. Taavi katseli sitä ihailevalla hymyllä. Kuva miellytti häntä. Eikä Miranda, kateellisen terävästi hänen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissä huomata muuta kuin hyväksymistä.

"Tämä on Kroof", sanoi hän suloisesti.

"Enpä ole eläissäni nähnyt noin kaunista karhua!" huudahti nuori mies kylläkin tosissaan. Ja liikaa hätäillen hän unohti kuinka varovaisuus hallitsee kaiken piilevän kansan tapoja, oravia lukuun ottamatta, ja hän ojensi kätensä silittääkseen Kroofin komeata turkkia.

Tämä liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena mörähtäen Kroof väisti ja kämmenellään letkautti loukkaavaa kättä, mutta ei juuri eikä juuri osannut, Taavi kun ennätti temmata sen takaisin, ennenkuin tuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti hänen kasvonsa, mutta hän ei sanonut mitään. Miranda oli pahoillaan, tuntien vieraanvaraisuutensa häväistyksi. Tylyin moittein hän iski karhua terävästi kuonoon ja poistui siitä vähän kauemmaksi.

Kroof hämmästyi. Tämä oli ensi kerta tuon jänisjutun jälkeen, kun Miranda häntä löi, ja silloin oli käsi ollut lapsen, joka ei loukannut. Nyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, että tuo pitkä muukalainen oli tähän erotukseen syynä. Sydän kuohahti vihaisesti kontion karvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan silmäyksen ja tallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion vakoja.

Moniaan hetken epäröiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista Kroofiin. Sitten sydän soimasi häntä. Pientä itkun tapaista kurkussaan hän nopeaan juoksi karhun perässä ja sen kaulaa halaillen supatti katumuksen sanoja. Mutta niihin vähääkään huomiota kiinnittämättä Kroof kulki tietään vakaasti metsää kohti, vetäen perässään Mirandaa kuin karvoihinsa takertunutta takiaista. Vasta kun se oli saapunut aivan metsän reunaan siihen päivänpaisteiseen kolkkaan, jossa heidän oli ollut tapana leikkiä ystävyytensä etäisinä ensi vuosina, vanha karhu pysähtyi. Se kääntyi ympäri, istahti takakintuilleen, katsoi muutaman sekunnin vakaasti tytön kasvoihin ja nuoli sitten hänen korvaansa. Se merkitsi anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvästi loukkautunut palatakseen Mirandan kanssa mökille. Immen pyytelyihin vastaukseksi se vain ahkeraan nuoli hänen käsiään, ikäänkuin rukoillen, ettei häntä väärin ymmärrettäisi, sitten laskeutui alas neljälle jalalle ja vaelsi pois metsään, jättäen Mirandan kyynelsilmin katselemaan.

Kun Miranda palasi nuoren odottavan erämiehen luo, niin oli hänen ystävällinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen mökille ylläpitäen kylmäkiskoista äänettömyyttä -- aivan toisenlaista kuin se kaunopuhelias äänettömyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin oli heidän välillään vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin lämmin kuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikä hän sanallakaan moittinut häntä niin monen vuoden laiminlyönnistä -- josta hän, Taavi itse, sen sijaan nyt soimasi itseään kahta katkerammin. Paras turva omantunnon soimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti säälimättä ja perin pohjin riisti häneltä tämän turvan. Kirsti uteli häneltä yksityiskohtia myöten, minkälaista oli elämä yksinäisenä ansamiehenä, onnitteli häntä, että hän oli niin hyvin menestynyt, näytti olevan myötätuntoinen hänen ammattiaan kohtaan eikä yrittänytkään käännyttää häntä kasvisruoka-järjestelmään. Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja hänen voimassaan ja tyyneydessään yhä kauniita kasvojaan nuori mies muisteli niitä muinaisia kylän parjauksia ja päätteli, ettei Frank Craig voinut omasta tahdostaan hylätä vaimoa, joka oli näin kauttaaltaan suloinen ja miehen mielen mukainen. Hän päätti tiheään käydä täällä raivion mökillä, vaikkapa Miranda olikin häntä kohtaan ynseä.

Ja ynseä impi kieltämättä oli hänelle koko illan, -- kylmä ja välinpitämätön, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan, lukuun ottamatta tietenkään illallisateriaa, jonka aikana sekä kohteliaisuus että vieraanvaraisuus velvotti häntä pitämään huolta siitä, ettei vieras istunut tyhjä lautanen edessään, ja ettei hänen ateriaansa turmeltu itsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli häntä salavihkaa äidin kera jutellessaan; eikä se seikka, että immen kesytön herkkä kauneus sykäytteli hänen vertaan ja saattoi naurettavaksi hänen sydämensä kiukun, suinkaan estänyt häntä nauttimasta kunnon ateriaa, munia, höyryäviä, voilla voideltuja piiraita siirapin keralla ja makeata kotijuustoa viinimarjahyytelöineen. Kirsti ei sietänyt kuullakaan, että hän lähtisi pois yön selkään, ja hän siis jäi ja nukkui samassa vuoteessa, jossa hänen isänsäkin oli nukkunut toistakymmentä vuotta takaperin.

Aamulla hän oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti häntä kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhä jäätävän kylmä hänen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin, vieläpä sillä mielellä, ikäänkuin olisi kokonaan unohtanut illan pienen ikävyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli hänen lävitseen, taakseen ja ympärilleen; mutta mesikämmenen palattua Mirandan käytös hieman menetti jäykkyyttään. Omatunto ei enää soimannut häntä yhtä ankarasti, kun hän huomasi, ettei hänen hetkellinen kiintymyksensä vieraaseen ollut aivan auttamattomasti rikkonut suhdetta vanhaan ystävään.

Taavi oli matkalla kyliin järjestääkseen eräitä raha-asioita ja nahkain myyntiä. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistä hän piti päänsä ja lähti matkaan heti aamiaisen jälkeen. Hänen ottaessaan pyssynsä sängyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi antoi hänelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan viheriäisine nauhoineen hän ei antanut. Hän meni sen kerralla ovelle ja kylmäverisesti tyhjensi sen sisällyksen takiaisten sekaan. Sitten hän selittämättömän hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin omistajalleen.

Nuorta metsästäjää harmitti. Ruuti oli hänen käsityksensä mukaan pyhitettyä tavaraa ja niin mieletön haaskaus hänestä tuntui suorastaan rikolliselta.

"Siinä oli kaikki ruuti, mitä minulla oli ennenkuin kylään pääsen", hän sanoi soimaavalla äänellä.

"Sitä parempi", sanoi Miranda.

"Mutta eihän ymmärtääkseni ole mitään syytä hävittää sitä tuolla tavalla", intti erämies.

"Kuka tietää, mitä voisi tapahtua meidän ja kylän välillä", arveli impi tarkotellen.

Taavi punastui harmista. "Enkö minä antanut sanaani, etten minä menetä hiuskarvaakaan elukkainne selästä?" hän kysyi.

"No mitä te sitten teette ruudilla siirtokunnan tällä puolella?" impi kysyi kiusottavan itsepäisenä.

Vaikka nuori erämies olikin vakava ja selväjärkinen, niin ei hän kuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli häntä julman paljon etevämpi. Hämillään hänen viime kysymyksestään Taavi pahasti sekaantui vastauksessaan.

"Mutta -- entä jos pantteri hyppää päälleni, niinkuin oli eilen tehdä?" hän väitti vastaan.

"Ettekös te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettäisi ainoankaan selästä", arveli siihen Miranda miettiväisenä, mutta voitonilolla.

"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, että pitäisin lupaukseni?" hän vastasi ja leikillisyys alkoi selvittää hänen hämmennystään.

"Enkä tiedä, miksikäs ei", mutisi Miranda. "Ja oli miten hyvänsä, teidän täytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikä teidän tarvitse pelätä, Taavi", -- tämän hän sanoi hyvin suojelevalla äänellä -- "isällänne ei ole koskaan pyssyä, kun hän meillä käy, eikä hän ole sitä vielä koskaan tarvinnut."

"No hyvä sitten", nauroi Taavi, "minä koetan pitää varani enkä aio aivan kuoliaaksi pelästyä. Hyvästi, Kirsti! Hyvästi, Miranda! Saattaapa tapahtua, että minä taas pikapuoleen käyn teitä katsomassa."

"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden päästä", sanoi Kirsti viehkeästi hymyillen, ja tämä hymy karsi kaiken moitteen hänen sanoistaan.

"Eiköpähän", vastasi Taavi ja lähti pitkin joutuisin askelin polkua poistumaan.

Mirandan silmät seurasivat häntä vastahakoisesti.

XIII LUKU.

Lypsyaikana.

Nuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta, vaikka hänellä olikin ollut niin vähän tilaisuutta perehtyä tähän kaikista tieteistä vaikeimpaan. Hän ei käynyt raivion mökissä toista kertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellä, miksi viipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen ja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka oli kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsän reunalla alkoi haalistua, -- silloin hän eräänä iltapäivänä myöhään palasi tavallisin hitain askelin, juuri samalla kun lehmänkellojen hidas _tänk ä tonk_ alkoi mehevin äänin julistaa lypsyaikaa ja auringonlaskua. Syksyn elähyttävä raikkaus sydänmaan aukealla vastasi suloisesti sieraimiin hänen tullessaan ulos metsien lämpöisemmästä hiljaisuudesta. Haju, lehmänkellojen ääni -- ne olivat kodikkaan suloiset koko päivän yksinäisyyden jälkeen taipaleella. Mutta näköala -- harmaa mökki taivasta kohti kohotettuna verkalleen paisuvalla vainioaallolla -- se oli itse yksinäisyys. Raivio oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut maailma ja hänen sydämeensä koski kipeään, kun hän ajatteli niitä vuosia, jotka Miranda ja Kirsti olivat täällä yksin viettäneet.

Aivan metsän reunalla hän tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli kasvijuuria. Hän puhui sille ystävällisesti, mutta mesikämmen kiepautti ympäri suuren takapuolensa eikä ollut häntä vähääkään huomaavinaan. Hän olisi mielellään saavuttanut tämän viekkaan eläimen suosion, taikka ainakin sen, että se olisi häntä suvainnut. Hän olisi niin suonut käyvän, koska karhun käyttäytyminen oli jättänyt syvän vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa, ja koska sen suopeus Mirandan silmissä varmaan kaikkein parhaiten puhuisi hänen puolestaan. Mutta hän ei kuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan, ja siinä hän tekikin viisaasti.

"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Tämä on naisväkeä; ja hyvin luultavaa on, ettet tiedä miten se oikein on voitettava", hän itsekseen mutisi leirinsä ainaisessa yksinäisyydessä saadun tavan mukaan. Jättäen Kroofin omaan jurouteensa hän kiirehti mökille, toivoen siksi ajoissa saapuvansa, että voisi auttaa Kirstiä ja Mirandaa lypsämään.

Vähää ennen kuin hän ovelle ehti, tapasi häntä uusi yllätys, mikäli hän yleensä saattoi kokea yllätyksen tunnetta tässä tarumaisessa ympäristössä. Mökin takaa astui esiin Wapiti sarvas, taikka ehkä joku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isänsä sisua kahdenkertaisen annoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka epäluuloin haistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin mielestä tämä vieras epäilemättä oli vihamies, taikka ainakin epäiltävä, sillä eihän mökillä koskaan käynyt vieraita. Se astui sirosti polulle, polki uhitellen kauniita kavioitaan ja laski hyökkäysasentoon sarviensa asevaraston. Ne olivat terävät ja lujat ne lokakuun sarvet, sillä tämä oli tappelukuukausi ja sarvas oli sen varalle valmiina. Kiima-aikaan Wapiti oli sankaria kiireestä kantapäähän.

Taavi Titus sattui hyvin tietämään, ettei tämä ollut Wapitin puolelta mitään tyhjää uhittelua. Häntä se huvitti, mutta samalla hän oli pulassa. Hän ei voinut taistella tätä odottamatonta vihollista vastaan, sillä voitto ja tappio olisivat olleet yhtä kova kolaus hänen toivolleen saada Miranda itseensä suostutelluksi. Ja siinä hän siis nyt seisoi, Taavi Titus, tunnettu metsämies, Nimrod itse, jolta kiimainen sarvas sulki tien! Hyvä, pula oli Mirandan aikaan saama. Hänen velvollisuutensa oli myös hänet siitä päästää. Jääden seisomaan viiden tai kuuden askeleen päähän Wapitista sen eteen hän nojasi rihlansa perän varvastaan vastaan ja kajahutti täyteläällä sointuvalla äänellään _heihoo, heihoo_! huutonsa tyyneen ilmaan. Metsän reunat ottivat huudon kiinni ja vastasivat siihen yhä uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja Miranda tulivat ovelle katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmäyksellä käsittivät tilanteen.

"Kutsu pois koirasi, Miranda", huuti nuori Taavi, "niin tulen tästä vieraaksenne."

"Se luulee, että aiot tehdä meille pahaa", selitti Kirsti; ja Miranda juoksi apuun iloisesti nauraen.

"Elä pelottele tätä kilttiä pikku poikaa, Wapiti", hän huuti, työntäen ison hirven pois tieltään ja juosten Taavin rinnalle. Heti kun Wapiti näki Mirandan Taavin rinnalla, niin se käsitti, ettei vieras ollut vihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjään ja johti joukkonsa pois karjapihasta.

Tultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystävällisenä, vaikka muutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: "Taas tyttönne pelasti henkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistä. Saapa nähdä, minkä kynsistä ensi kerralla!"

"Luultavasti kaniinin, taikka ehkä oravan", härnäili Miranda pisteliäästi.

"Oli minkä tahansa", jatkoi Taavi hellittämättä, "kolmas kerta on joka tapauksessa minun onneni. Jos vielä kerran pelastat henkeni, Miranda, niin sitten sinun pitää aivan ottaa minut suojaasi. Minä tavallani tulen sinusta riippumaan."

"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin neuvoinesi", vastasi Miranda päättäväisyydellä, joka ei juuri ollut rohkaiseva.