# Aarniometsän sydän

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/aarniometsan-sydan-8451/index.md

Kevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt edellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa keralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään kuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa vielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen latuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras metsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni. Keskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä latteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista. Karibulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon, vaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin Wapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä. Kirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla syödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi paikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt se oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin tai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä hänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota hän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi, pää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää nälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen selvitettäväksi.

Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän oli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki piilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä käyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat vihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.

Miranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo ja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi kymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten kieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.

Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen uteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät, kömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin soiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.

Askel askeleelta se tuli lähemmäksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli jotain, joka siinä herätti luottamusta. Lopulta se oli kyllin lähellä koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylähuulellaan. Se näki, että vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja pöllähti joka suuntaan, jopa jotkut jyvät tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peräytyi takaisin päin hieman säikähtäen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitä miellyttävä. Ja sen turpa palasi takaisin mieltäkiinnittävään maljaan; ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitä siinä oli.

"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellästi moittien ja juoksi takaisin tupaan enemmän tuodakseen.

"Eiköhän Saunders olisi vihainen", hän ajatteli itsekseen, "jos se tietäisi että minä annan sen tatarta tälle kauniille sarvaalle?"

Ten-Tine seurasi lähellä hänen perässään haistellen uteliaana punaista nauhaa, joka oli tytön kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria saamaan, niin sekin yritti tulla hänen mukanaan, mutta sen sarvet olivat liian leveät ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellä, katsoi ylös hämmästyksellä, kun iso pää pimitti oven.

"Voi sinua lapsi parka!" hän huudahti; "aivanhan sinä tuot kaikki metsän eläimet tänne meidän kanssamme asumaan."

Hän ei kuitenkaan kieltänyt Ten-Tineltä muutamaa kourallista tattaria, vaikka tämä puhalsi toisen puolen lattialle, niin että hänen täytyi ne laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syönyt ja huomasi, ettei enempää annettaisi, niin se vastahakoisesti peräytyi ovelta ja alkoi haistella akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin vastaan.

Sattuipa niin, että Ten-Tineä ja sen pientä joukkoa olikin nälän himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivät ne siitä mitään tienneet. Neljä isoa harmaata metsäsutta oli niiden jäljillä. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla viisaatkin, eivätkä halunneet hyökätä koko lauman kimppuun, ne kun tiesivät, että karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistä muusta laumasta, uuvuttaakseen sitten sen yksinään. Monta päivää ne olivat jälkiä seuranneet ja tällä ajalla saaneet tyytyä hyvin niukkaan muonaan; nyt niitä kalvoi sekä nälkä että viha. Metsästä ulos tullessaan ne näkivät viisi karibulehmää navetan luona syömässä, Ten-Tineä ei missään. Tilaisuus oli liian harvinainen, jotta sitä olisi voitu jättää käyttämättä. Ne kaikin päättivät nyt hyökätä. Rinnan kaikki neljä laihaa sutta laukkasi ääneti lumen poikki, pitkät harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat irvissä, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja laskien, pörhöiset hännät suorana perässä.

Karibulehmät näkivät viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi ne jäykistyivät hämmästyksestä. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin, perät yhteen työntäen, kaikki sarvet ulospäin ojentaen. Se oli sukupolvien tarkkaa perittyä sotakuria.

Ilman muuta ääntä kuin syvästi huohottaen, läähättäen sudet hyppäsivät hyppynsä, koettaen päästä tämän pistinmäisen sarviaidan päälle. Kaksi singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmän puoleksi piiristä ulos ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen niskaan ja olisi sen lopettanut, ellei lähin naapuri olisi tuikannut sutta niin tuimasti kylkeen, että se kimakalla rähähdyksellä hellitti hampaansa. Mutta neljäs susi huomasi piirin heikon kohdan. Se typerä nuori lehmä, jonka kimppuun se hyökkäsi, pillastui paikalla pelosta. Se syöksyi piiristä pois ja pakeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä susi oli sen kurkussa kiinni.

Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppäsivät muutkin sudet sen kimppuun. Muut lehmät, puolustusasentonsa säilyttäen, katselivat sen hätää jotenkin välinpitämättöminä, epäilemättä ne olivat sitä mieltä, että siinä tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani parempaa loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi yhdellä silmäyksellä, oli asiasta toista mieltä. Sille tämä tyhmä nuori lehmä oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli puoleksi määkinää, puoleksi mylvinää, se hyökkäsi apuun. Ensimäinen susi, jota se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja palasi tappeluun ontuen ja hyvin vähällä innolla. Seuraavan se tuhosi molemmilla etujaloillaan, taittaen kerrassaan pedon selän. Muut kaksi paikalla purivat kiinni sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas hyppien pystyyn ja takajaloilleen nousten teki sankarillisia ponnistuksia karistaakseen ne irti kyljistään, jotta voisi puskea ja iskeä kavioillaan. Verta vuotava lehmä sillä välin kömpi jaloilleen ja pakeni takaisin urhoolliseen piiriin, joka hieman vastahakoisesti enää avautui. Tästä niitä ei pidä moittia liian kovasti. Sillä karibuitten silmissä nuorikko oli tehnyt suurimman kaikista rikoksista, kun oli rivistä paennut ja jättänyt koko karjan tuholle alttiiksi.

Tappelun tällä asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut epätoivoiseen pulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se tekijä, jonka sudet olivat laskuistaan pois jättäneet, oli Kirsti Craig. Kirstissä oli kiehahtanut äänetön raivo, kun hän ensin näki tapauksen. Hän oli luullut, että sudet olivat läheisistä metsistä aivan sukupuuttoon hävinneet; ja niiden ilmestymistä hän sen vuoksi piti ainaisena vaarana. Mutta ainakin niitä oli vähän, sen hän tiesi; ja paikalla hän päätti, ettei tämän pienen sakin pitänyt päästä leikistä vähemmällä kuin täydellisellä tuholla.

"Ne ovat susia! Älä astu sinä ulos tästä ovesta!" hän käski tylysti sillä äänellä, jota Mirandan mieleen ei olisi juolahtanutkaan olla tottelematta. Miranda kiihtymyksestä vapisten silmät suurina ja valkein poskin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa ruutuun litteäksi. Kirsti hyökkäsi ulos, paiskaten oven kiinni.

Puupölkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen käteensä. Hänen kauniit kasvonsa olivat jäykät kuin rauta. Mustissa silmissä paloi viha. Se oli epätoivoinen yritys käydä kolmen hurjistuneen suden kimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut niitä naisia, jotka tieltä palaavat, kuten olemme jo nähneet.

Kirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka sattui lähimmän suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia. Toiselta puolen siten äkkiä vapautettuna Ten-Tine pyörähti ympäri kuin salama päästäkseen käsiksi toiseen hyökkääjäänsä, mutta peto hyppäsikin takaperin. Ten-Tinen sarvia väistäessään se melkein kimposi Kirstin päälle, tämä ei voinutkaan iskeä tuhoiskua koko voimallaan, ei muuta kuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitä leuan alle. Siitä se kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja tämä hetki riitti Ten-Tinelle. Ilmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski molemmilla talttamaisen terävillä etukavioillaan vastustajaansa keskelle kylkiluita. Isku oli murhaavan ratkaiseva. Teräksisetkään kylkiluut eivät olisi sitä kestäneet, eikä kulunut kuin muutama harva sekunti, ennenkuin lumella makaava verinen harmaa nahka oli niin muodoton, että sitä oli vaikea sudeksi tuntea.

Viimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli viisaana miehenä väistynyt syrjempään, huomatessaan Kirstin tulevan. Nyt se kääntyi pakoon. Mutta Kirsti oli päättänyt, ettei ainoankaan pitänyt päästä pakoon, ja hän lähti takaa ajamaan. Hän oli niin hyvä juoksemaan kuin harva toinen nainen. Hän päätti saattaa täytäntöön tuiman tuhopäätöksensä. Sutta ensin esti rampaus; mutta juuri kun se oli päin kääntymäisillään taistellakseen sokeasti kuolemaan saakka sukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi jäykistyneet lihakset, niin että se jälleen pääsi juoksemaan. Oikaisten pitkään laukkaansa se ampui pakoon takaa-ajajastaan, ikäänkuin tämä olisi paikallaan seisonut.

Kirsti pysähtyi, heilautti kirvestään ja nakkasi sen pakenevan jälkeen koko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terä edellä, niin se olisi toteuttanut heittäjänsä koko tarkotuksen; mutta se sattui pohja edellä keskelle pedon takapuolta. Isku sysäsi sitä, niin että se mukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui hämmästyksestä ja kauhusta; mutta sekunnin kuluttua se uudelleen malttoi mielensä, ponnahti kuin harmaa karvakerä risukasan yli ja katosi metsän kaartoihin.

Kun Kirsti kääntyi takaisin, niin hän näki Mirandan seisovan ovessa valkoisena, surkeana ja hämmentyneenä; ja Ten-Tine taas lehmineen, odottamatta tilaisuutta häntä kiitelläkseen, kulki juoksujalkaa pois poikki vaikeitten kenttien, kuono pitkällä, sarvet takakenossa pitkin selkää. Ten-Tinestä itsestään ja haavotetusta nuoresta lehmästä tippui joka askeleella heleän punaista, höyryävää verta.

IX LUKU.

Pax Mirandä.

Kirsti olisi tämän seikkailun jälkeen entistä enemmän pelännyt Mirandan puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistä ystävyyttä suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsä jälleen alkoi houkutella Mirandaa salaperäiseen hiljaisuuteensa ja läpikuultavaan hämäräänsä, ilmestyi Kroof uudelleen yhtä uskollisena kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsät olivat lapselle kielletty maailma, johon hän vain saattoi kaihomielin kurkistella ja katsella metsän piilevää kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla silmillään.

Vähää myöhemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesäkuun hedelmöivät helteet hyvin elähyttäneet maan, sai Miranda uudelleen näyttää omituisen näkölahjansa terävyyttä. Hän yllätti eräänä päivänä Kroofin kanssa sepelpyyn, jolla oli äsken munasta tullut poikue, nuoren koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiään ja lepatteli puitten keskellä ikäänkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa, luullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi ympärilleen, eikö likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi viisas eläin ei nähnyt ainoatakaan. Mutta Miranda näki ne selvään. Siinä ne olivat kaikki hänen ympärillään, kuin liikkumattomat ruskeat pallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitä oli metsämaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa lehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan näkyvissä samassa asennossa kuin olivat olleet hälyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne sulkivat silmänsäkin sulaakseen paremmin ympäristöönsä. Ne olisivat mieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka kuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin täydellisesti ne lapsen mielessään tottelivat metsän kanalintujen kirjottamatonta lakia. Tämä kuuliaisuus sai palkkansa. Ne olivat sen kautta näkymättömät metsän kaikelle kansalle, sekä ystäville että vihollisille. Mutta eipäs petetty Mirandan silmää.

Emästä hän ei sen enempää välittänyt, hän kun älysi tämän sukkelan sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitä kiinni. Eikä hän viattomuudessaan luullut, että hyvä Kroof tekisi sille pahaa, vaikka saisikin sen kiinni. Mutta nämä liikkumattomat poikaset sitä vastoin olivat sangen mieltäkiinnittävät. Yksi - kaksi -- kolme -- Miranda laski niitä kymmenen ja arveli, että kaipa niitä oli vielä enemmänkin. Pian emä piiriä lennellen palasi paikalle katsomaan, millä kannalla olivat asiat. Se näki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta yhden sen rakkaista ruskeista keräsistä ja sitten vielä toisenkin, uteliaana, mutta hellävaroen. Hämmästynyt sepelpyy oli niin ymmällään, että se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vähällä joutua sen kynsiin. Se äkkinäisellä hurjalla paolla vältti tämän vaaran ja huomaten, että Mirandaa vastaan eivät mitkään piiloutumiset auttaneet, se lensi oikopäätä viidakon tiheimpään osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan. Tämän äänen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keräset äkkiä alkoivat elää. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan ojennetulla kämmenellä, hyppäsivät maahan; ja kaikki hyökkäsivät viidakkoon.

Emän vielä kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvään jäsennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas hieman nolon näköisenä tallusteli takaisin Mirandan luo.

Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyökkäyksestä Mikon kimppuun, ja huolimatta verestä ja karvoista jotka lumella kertoivat huuhkajan yöllisistä kesteistä ja jäniksen surmasta, Miranda oli pitänyt aarniometsän asukkaita lempeänä kansana, joka enimmäkseen eli äänettömässä ystävyydessä. Hänen tarkkanäköiset silmänsä eivät ensinkään huomanneet, että tämä hiljaisuus olikin ainaista murhenäytelmää. Hän ei aavistanut, että tuo piilevä kansa, jonka hommia hän katseli, aina kulki pelko mielessään ja että kuolema väijyi sitä joka käänteessä. Vähänpä hän aavisti, että useimmille niistä itse elämän hintakin oli ainaista elämän tuhoamista.

Kesän kuluessa Miranda keksi ensimäisen ja ainoan vian Kroofin täydellisyydessä. Sillä kaikista luoduista olennoista oli vain äiti hänen mielestään Kroofia etevämpi. Mutta kun hän eräänä päivänä juoksi kenttäin poikki tapaamaan Kroofia metsän reunassa, niin suurella karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen valtavan kämmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitä se oli.

Hänen kauhukseen se oli jäniksen lämmin verinen ruumis.

Hän säpsähti, aivan suunniltaan siitä, mitä näki. Sitten hän vihasta leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillä kämmenillään. Kroof hämmästyi -- tosin vain lievästi, sillä se oli aina tiennyt, että Mirandalla oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyöntejä välttääkseen, sulki silmänsä ja veti nöyrästi pois suuttumusta tuottavan kämmenen.

"Voi Kroof, kuinka saatoit sinä! Minä vihaan sinua, häijy Kroof! Sinä olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni povi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof älysi, että se oli joutunut pahoin epäsuosioon. Miranda kuollutta jänöä kantaen juoksi perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhä istui paikallaan katuvaisen näköisenä, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa ylläpitäen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi jäniksen ja hellästi silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti kuokan maahan hän kietasi käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja puhkesi hurjaan itkuun.

"Kuinka saatoit sinä tehdä niin, Kroof?" hän nyyhkytti. "Niin, ehkä sinä vielä jonain päivänä tahdot syödä Mirandankin!"

Kroof salli taluttaa itsensä pois tästä onnettomasta paikasta. Miranda pian rauhottui ja koko tämä tuskallinen juttu näytti unhottuvan. Loput iltapäivästä vietettiin sangen hauskasti vattuja syöden raivauksen etäisemmällä reunalla. Kroofille aikoi vähitellen hämärtää, että se oli tuon jäniksen tappaminen, josta hänelle oltiin vihassa; ja koska Miranda ilmeisestikin piti jäniksistä, niin se päätti, ettei sen koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa lähiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jänis oli haudattu. Se kaivoi sen maasta ja söi sen suurella nautinnolla, tasottaen myöhemmin jälleen maan, niin ettei Miranda saisi mitään tietää.

Tämän rasittavan tapauksen jälkeen Mirandalla oli täysi syy luulla että Kroof oli tehnyt täydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa, vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessä raivion rauhaisella mökillä Miranda vähitellen unohti ne muutamat verinäytelmät, jotka hän oli pakosta tullut nähneeksi. Yksi vuosi oli tämän jälkeen melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut elämää yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli hänelle tapauksia täynnään, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta. Mökki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit alkoivat sen ympärillä rehottaa linnuille vihantana suloisena tyyssijana ja rehevät punakukkaiset papuköynnökset verhosivat säänpieksämäin hirsien alastomuutta. Karja lisääntyi. Harvoin vanhan Taavin tarvitsi lähteä mökiltä niin, ettei ollut selässä miehen kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti lähetti kylään kaupan. Metsän kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vähitellen kasvamistaan kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut häneen yhtä hyvin kuin Kroof, pyrkivät häntä seuraamaan kunnioittavan välimatkan päässä, vaikkeivät sitä näyttäneet. Ne eivät koskaan tappaneet hänen nähtensä, ja siten vallitsi lopulta ikäänkuin ainainen sovittu välirauha niin laajalti kuin hänen näkevä katseensa kantoi. Kroofin keväisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui pörhöinen lystikäs musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vähääkään vähentänyt sen kiintymystä Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikään saakka milloin suuremmalla, milloin vähemmällä ystävyydellä sietäen emonsa käsittämätöntä ystävää, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille; sillä Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikä sallinut omain lastensakaan tulla mailleen niiden täysi-ikäisiksi vartuttua. Penikoita tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan välinen rakkaus pysyi muuttumatonna.

Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmät sukankutomukset ja Kirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen maatilansa runsaasti kasvattamasta pellavasta. He olivat päättäneet olla pitämättä raiviolla lampaita, jott'eivät ne houkuttelisi susia takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eräänä lämpöisenä kevätpäivänä hitaasti lähti kompuroimaan takaisin kyliin, selässään melko kantamus tumppuja, sukkia ja sääryksiä, joita Mirandan nopeat sormet olivat kutoneet, niin hän huomasi, että pari kettua kulki hänen perässään. Ne eivät tulleet aivan lähelle, eivätkä osottaneet hänelle erikoista huomiota. Ne vain näyttivät suosivan hänen seuraansa, kuten hän itse sanoi. Mailin tai pari häntä näin oudosti saateltiin, ja hän oli siitä suuresti ymmällään; sillä hän ei käsittänyt mitään syytä, miksi häntä näin metsässä kunnioitettaisiin. Erään toisen kerran hänen kantaessaan samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli häntä sangen ystävällisesti. Ja kun hän seuraavana päivänä kantoi samaa noiduttua kauppatavaraa, niin hyppieli hänen rinnallaan monta jänistä, ei tosin aivan lähellä, mutta ikäänkuin toivoen parempaa turvallisuutta hänen läheisyydestään. Tämän kaiken salaperäisyys alkoi häntä kiusata. Ensin hänen vähin teki mieli luulla, että hän näki kummituksia; mutta onneksi hän paremmaksi varmuudeksi tutki jäljet, ja siitä hänelle kävi varmaksi, että hänen ihmeelliset seurakumppaninsa todella olivat lihaa ja verta. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kammota näitä retkiänsä aarniometsän halki ja lopulta hän puhui asiasta Kirstille.

Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", hän alkoi selittää, "ettekö te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsän eläimet ovat toisiinsa liittyneet? Niin, että hän puoleksi kuuluu niihin itsekin. Eikös teillä ollut selässä vaikka kuinka paljon Mirandan kutomia tavaroita, kun eläimet teitä sillä tavalla seurasivat?"

"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minä muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyäni, jossa sukat ja tumput olivat!"

"Ne olivat niitä Mirandan ystäviä; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin ne luulivat hänen olevan lähettyvillä, taikka muutoin päättivät teidän olevan hänen ystäviään."