# Aarniometsän sydän

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/aarniometsan-sydan-8451/index.md

Mökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän huoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli päähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella päätyseinällä oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja niskarautoineen. Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty kapea pöytä, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut. Siinä kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli puoleksi täytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla. Permanto oli täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestä. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Hän huomasi kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä tavalla järjestetyiksi, etteivät ne voineet olla ihmistä varten.

"Täällä on maannut eläimiä!" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä hän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan kestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.

Päivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi likaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan oikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli sianlihaa -- pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat viipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto saivat jälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.

Kirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion mökki ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti katkaisevan kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja juhlallisia tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun suoriutui levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti sen tyhjäksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja kellahti hyvällä mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä siinä oli ennen maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen mielestään se ääni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui. Hänen nukkuessaan terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.

Oli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi valveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei kuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä huolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain outoa. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli viettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset olivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti metsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa havaitsemalla.

Hän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran huomaavinaan, että toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet pimeässä hymyilemään tuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei metsän asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, että pienestä akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.

Mutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä hänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu oli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku raskas ruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen. Tukkimies ojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi vuoteen päänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava salakähmäinen työntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi tassutteli tuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt, kuinka niiden kynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut katolle päästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät askeleet, silloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös ja alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen paussin aikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten seurasi pehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin pudonnut.

Lumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.

"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän panttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi raskaanlaista!" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.

Pelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön. Ilmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat sakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut mitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän kääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella kuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui mistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen rusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet herättäen.

Hänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän huomasi, että lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut löytää varsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren lepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle ja siitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen metsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä maata.

"Pantteri!" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen varovaisen katseen. "Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy mukanaan!"

Kaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja navettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti oven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen -- ja ne molemmat vuoteet, jotka olivat pienemmässä huoneessa -- raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan ihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen takana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:

"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne lampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada elukkansakin säilymään!"

"Elukoilla" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti kyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan tänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.

Kotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti, Taavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat räystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan ovea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne eivät voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa alkoi oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut raivion valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä kulki salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja seipäitä tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen raivion eekkerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun lihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei silti ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä, isoja ja pieniä, vihaisia ja pelokkaita.

III LUKU.

Kyläkunnasta karkotetut.

Myöhään samana iltapäivänä saapui Kirsti Craig. Hänen tulonsa oli oikea majanmuutto.

Ensimäinen ilmoitus tulevien lähestymisestä oli kumea _tänk tänk ä tonk tänk_ lehmänkellojen helkkyessä polulla, jonka äänen kuultuaan Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitä vastaan. Sieltä kuului pojan huutelua nuorella käskyvallalla "hoi! hoi Päivä! hoi Tähti! menettekö siitä!" ja jonon etupää ilmestyi samalla metsän juhlalliseen outoon porttiholviin.

Jonon etupäässä kulki Kirsti Craig itse, pitkänä ja suorana, lujasti astuen, pitkäjäsenisenä, ja puettu hän oli siniharmaihin kotokutoisiin vaatteihin, kirkas tulipunainen liina päässä. Hän talutti sarviin kiinnitetystä nuorasta alistuvan kärsivällistä mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää.

Hänen vasemmasta kädestään piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveälieriseen karkeaan olkihattuun, joka oli hiuksilta taapäin luisunut ja riippui nauhoistaan selässä. Tämä oli Kirsti Craigin tytär, viisivuotias Miranda. Tyttönen oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeänä mielenkiinnosta uutta kotia lähestyttäessä. Aivan hänen perässään seurasi pitkäsarvinen lempeäsilmäinen härkäpari -- Päivä, joka oli vaalea raudikko, ja Tähti, omituinen punaisen ja mustan kirjava eläin, jonka otsassa oli monisäteinen valkoinen läntti. Nämä vetivät raskaasti soutelevalla ikeellään perässään kömpelöä työrekeä, jolle oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Tähden aaltoilevan kyljen vieressä käveli hoikka pellavatukkainen kylän poika, kädessä pitkä härkäruoska ja alistuva tyytymättömyyden ilme harmaissa silmissään ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Hän piti Kirsti Craigista ja luotti häneen täydelleen ja siitä syystä hän oli sen enempää ajattelematta suostunut hänen pyyntöönsä ja lähtenyt auttamaan hänen pakoretkeään. Mutta niin tehdessään hän oli pahasti iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillä vaikka kyläkunta oli osottanut Kirsti Craigia kohtaan typerää ynseyttä, niin vihotteli se kuitenkin, kun hän päätti pois muuttaa. Hän oli päättänyt lähteä tähän autioon mökkiin asumaan, hyljättyä raivausta viljelemään, elämään aivan erillään kanssaihmisistään, joita hän ei sietänyt, sen enempää kuin muutkaan häntä sietivät, ja tätä huudettiin nyt joka taholla hullun päähänpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille iälle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua tärkeältä, oli levoton siitä, että oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin. Hän jo mielessään kuvitteli, kuinka hän itse nyt joutuisi kylän kokkapuheiden esineeksi. Siitä huolimatta hän oli mielissään, että sai Kirstiä auttaa, sillä sydän hänellä oli terve ja peloton ja hän piti Kirstiä todellisena ystävänä, vaikkapa hieman omituisena. Hän pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltä. Vanha Taavi, hänen isänsä, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystä. Hän oli tuntenut Kirstin pienestä tytöstä ja tiesi hänet reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestäväksi luonteeksi; ja hänen mielestään vaimo menetteli oikein lähtiessään kyläkunnasta, jossa halpa vihamielisyys, hänen ylpeästä vähäpuheisuudestaan kiihtyen ja hänen vastoinkäymisistään ilkeyden nuolia vuollen, täytti hänen elämänsä ainaisilla katkerilla loukkauksilla.

Kun Kirsti Craig astui esiin hämäryydestä ja tuli raivauksen päiväpaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinäisyys ahdisti äkillisen kalpeuden hänen vakaviin tummiin kasvoihinsa. Hetkisen tuntuivat hänestä nuo häntä kohtaan vihamieliset ihmisetkin vähemmän julmilta kuin tämä äänetön yksinäisyys. Sitten hänen tarmonsa palasi. Hänen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jäykät piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn tämän hänen oman heikkoutensa vuoksi. Hän ikäänkuin valtasi maan suurella päänliikkeellä; sitten sanaakaan sanomatta ojensi kätensä vanhalle Taaville, joka oli asettunut hänen viereensä ja keikauttanut hyppelevän Mirandan olalleen. Ei puhuttu mitään pitkään aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettä; sillä he olivat tottuneet tulemaan toimeen vähillä sanoilla, nämä ihmiset, he eivät olleet semmoisia lörppöjä kuin muu kylänväki.

Vihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda huudahti:

"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo kauniit kukkaset."

Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen silmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän taputteli jonon perässä pieni syli täynnään pitkävartisia kukkasia.

Mökin ovella jono seisahtui. Taavi kääntyi ympäri ja sanoi vakavasti:

"Kyllä minä olen korjaillut, minkä olen voinut, Kirsti; enkä minä perältäkään luule, että tämä paikka on teille niin aivan sopimaton. Mutta kovin yksinänne teidän täytyy täällä olla."

"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinämme, Miranda ja minä?"

"Ja täällä on metsässä panttereita. Sinulla pitäisi olla pyssy, Kirsti. Me yritämme, poika ja minä, ensi viikolla saada teille tänne vähän ruuan apua, mutta minä tässä tuumailen, että eiköhän olisi sittenkin parempi hankkia pyssy."

"Kyllä meidän siihen aikaan onkin kasvojanne ikävä, Taavi," sanoi Kirsti, luoden samalla hellän katseen poikaan, joka seisoi nojaten Tähden suitselliseen olkaan. "Mutta en minä panttereita pelkää. Elkää te pyssyä hommatko; en minä sitä tarvitse, enkä minä sitä käyttäisi!"

"Ette te pelkää mitään jalan kävelevää", mutisi nuori Taavi ihaillen.

Ne voimakkaat kasvot synkistyivät.

"Pelkään, Taavi", vastasi vaimo; "pelkään pahoja kieliä."

"Niin aina, tyttöseni, mutta täällä olet niiltä rauhassa", sanoi vanha tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun hän ajatteli eräitä kyläkunnan pahimpia parjaajia.

Samassa Mirandan kimakka ääni puuttui puheeseen.

"Voi Taavi", hän huudahti, tarttuen iloisesti pojan sääreen, "katsoppa kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa. Hänen suuret ruskeat silmänsä ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut seurasivat tyttösen silmäin suuntaa, terottaen jokainen katsettaan minkä mahtoivat; mutta he eivät keksineet mitään syytä hänen kiihtymykseensä.

"Voisipa hän ehkä nähdä karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minä saa sitä silmääni."

"Niitä kai on täällä paljon", sanoi Kirsti jotenkin välinpitämättömästi, kääntäen silmänsä muuanne maillensa.

"Ei siellä ole mitään karhua", vakuutti nuori Taavi hänen ikäisensä varmuudella. "Kanto se on!"

"Kaunis iso koira! Minä tahdon sen, äiti", pyyteli Miranda ja karkasi äkkiä pois. Mutta äidin varma käsi laskeutui hänen olalleen.

"Ei täällä ole mitään isoja koiria, lapsikulta", hän sanoi rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiään siristettyään ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyään huudahti:

"Heitä nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellä ole mitään muuta kuin kantoja, se on varma se."

Lapsen silmillä kuitenkin oli tarkempi näkö, herkempi luonto; ja vaikka hän nyt oli myöntyvinään ja tottelevaisena kantoi mökkiin sylin täytensä kuloruohoja, niin tiesi hän, ettei se ollut kanto, jonka hän oli nähnyt. Ja mitä taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellä, niin se tiesi, että lapsi oli hänet huomannut. Se näki, että Mirandalla oli ne semmoiset silmät jotka näkevät kaikki ja joita ei voi pettää.

Kaksi päivää mies ja poika viipyivät raiviolla auttamassa Kirstiä taloiksi rupeamaan. Kentillä soivat hauskasti karjan kellot _tänk tänk ä tonk tänk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita ääniä. Paljon piti tehdä murtoaitaa -- järjestellä risuja ja seipäitä ristiin rastiin, että Kirstin elukat pysyisivät kotosalla kunnes ennättäisivät kotiutua, eivätkä enää pyrkisi harhailemaan.

Kun ne kaksi päivää saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivät matkoihinsa. Kirsti paikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan kuorman yksinäisyyttä, joka alussa oli uhannut hänet masentaa; ja hän ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapäiväiseen elämänjärjestykseensä. Tähän kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan Taavin viikottaiset käynnit, hänen tuodessaan heiniä ja juuria ja muita varastoja talven varalle, ynnä suuret vyyhdet karkeata kotona kehrättyä lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinä talvi-iltoina.

Kirsti oli kuin luotu siihen työhön, jonka hän niin uskollisesti oli itselleen valinnut. Hän osasi käyttää kirvestä; ja risuaita vakaasti piteni hänen kaatamistaan puista. Hän osasi ohjata auraa; ja ennen lumentuloa oli hän kääntänyt kymmenisen eekkeriä pitkää kesantonurmea ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettäviksi ja murennettaviksi seuraavan kevään kylvöä varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä lypsi vielä hyvin ja varmalta näytti, että se lopen ehtyisi vasta kaksi kuukautta ennen kantamistaan. Härät pysyivät reippaina ja hyvässä lihassa, eivätkä näyttäneet vähääkään kaipaavan entisiä laitumiaan. Lehmänkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta kaiken päivää ja öisin navetan pimeydestäkin silloin tällöin masentunut _tonk ä tonk_, viihdytti suuresti Kirstin mieltä. Ne rypyt, jotka olivat häntä kyläkunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien ympäriltä silitä ja hänen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevä kauneus kukoisti jälleen tämän uuden elämän rauhassa.

Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan tähän raivion mökkiin Kirsti Craig -- silloin Kirsti MacAlister -- oli eräänä iltana käynyt tienhaaran puodissa, joka kyläkunnassa toimitti yleisen paikanvälitystoimiston tehtäviä. Siellä oli samalla postitoimistokin eräässä puodin nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyä tomuista hyllylokeroa. Nyökäten tyynesti päätään maleksijoille, joita vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin luo siirappia ostamaan. Hän paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen kirjavaa ruukkuaan täytettäväksi, kun sisään astui outo mies, joka herätti hänen huomiotaan. Vieläpä paljon enemmänkin kuin herätti hänen huomiotaan; sillä tämä kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut kahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa ja kylmenevänsä, kun tämän vieraan katse huolettomasti tarkasti hänen uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli hänen kysyvän postimestarilta asuntoa. Hän puhui väsyneellä äänellä ja hänen puheenpartensa erosi kokonaan kyläkunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi häneen kahdesti ja sitten monta kertaa, ja häneen teki kipeää huomatessaan, että vieras näytti sairaalta, ja hän kohtasi hänen katseensa täydesti juuri yhden sydämen sykäyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena paikalla tulipunaiseksi, tempasi käteen ruukkunsa ja melkein juoksi ulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa tulokkaassa heidän huomatakseen Kirstin hämmennystä; mutta vieras huomasi sen ja hän oli siitä hyvillään. Ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin komeata tyttöä kuin tämä mustatukkainen olento sfinksinkasvoineen, tulipunainen liina päässään. Kirsti oli ilmestys, joka hänessä herätti taiteilijan ja sai hänen kiirehtimään palettinsa ja pensselinsä esille ottoa.

Sillä Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessä, oli melko paljon taiteilijaa, kun tämä mieli kyllin voimallisena hänet valtasi. Kun taas toinen mieli hänet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen hänen luontaisen velttoutensa, niin hänessä oli melko paljon muusikkoa; ja myös, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia hänellä oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikä kestävää kärsivällisyyttä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että saattoi työtä tekemättä uida virran mukana. Mutta terveys häneltä puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, hän oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttä, hän oli ajelehtinut pois viettelyksistään ja lopulta etsinyt itselleen tämän etäisen takalistokylän, se kun näytti semmoiselta paikalta, jossa saisi paljon vähällä. Hän oli sangen hyvän näköinen -- jotenkin saman kokoinen kuin Kirstikin -- hoikka, toimekas, vilkas liikkeissään, kun ei ollut väsynyt, jaloa syntyä kasvojen ja ruumiin joka piirre. Silmät olivat hyvin tumman harmaanviheriät pitkäin mustain ripsiensä alla, läpitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epävakavat. Niiden kauneissa syvyyksissä oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden ja huikentelevaisuuden välillä. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti suipoksi somistettu tiheä tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan rehevämmät kuin hänen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat omituista nahkamaisen tummaa pronssiväriä.

Kyläkunnan ilma oli keuhkoille terveellistä ja elvyttävää, ja ennenkuin hän oli kuukauttakaan sitä hengittänyt, hän tunsi riemullisen elämän hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin hän oli sitä kuukauttakaan hengittänyt oli hän voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle hän näytti melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli hänelle suuremmoinen arvoitus. Yksinpä hänen kieliopin sääntöjä rikkova puheenpartensa ja maalainen ääntämisensäkin kahta enemmän kärjistivät hänen omituisuuttaan. Ne vaikuttivat hänen väsyneihin aistimiinsa kuin verevä veres tuoksu. Täällä, turvassa kuluttavalta maailmalta, hän toden teolla aikoi maalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elämä olisi taas jonkun arvoista. Eräänä päivänä hän ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla vanhalla postivaunulla, joka kävi kylässä kahdesti viikossa. Kymmenen päivän kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikä kylässä hämmästytty siitä vähääkään.

Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylässä lapsensa, suurisilmäisen keijukaismaisen Mirandan syntymän jälkeen ja näytti tyytyväiseltä. Hän oli hellä, ihaileva, hienotunteinen, ylpeä tummasta uljasmuotoisesta vaimostaan ja siitä, että tämä niin nopeaan oppi hänen puhtaan puheenpartensa. Mutta eräänä päivänä hän sitten näytti levottomalta. Hän puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa olosta, jota ei voinut välttää. Pelon tunne sydämessään Kirsti kuunteli hänen puhettaan, mutta ei yrittänytkään vastustaa niin luonnollista asiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylään seuraavan kerran, niin mies lähti pois ja kylä oli hänen lähdettyään Kirstin mielestä pimeä.