# Aarniometsän sydän

## Part 12

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/aarniometsan-sydan-8451/index.md

Heidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan mielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla uiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon sieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui. Lauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi, taistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan heillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan. Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja mukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä mustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat hyökyjen voimaa vastaan.

Miranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi, jottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.

"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi", Taavi selitti, "sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."

"Mutta minä melon paremmin polviltani", intti Miranda.

"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran ehkä vain, että joskus ulotat kalliosta, siinä kaikki. Virta ja minä pidämme huolen lopusta."

'Metsäkarjun' putous päättyi sangen laajaan ja syvään lampeen, jonka suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin että se jurona lähti matkaa jatkamaan. Taavi oli perässä polvillaan, mela kädessä, pitkä valkoinen sauvoin perästä pitkälle pistäen, niin että se oli joka hetki käsillä. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti syvän virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyörteille, joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua kierrettiin äkkijyrkkä kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jälkeen virran viimeinenkin voima raukesi syvään tilavaan kanavaan, koprun ärjyntä masentui äkkiä samaksi sykkiväksi jyrinäksi, jonka he olivat ensin kuulleet, ja kanootti, Taavin ääneti sille kyytiä antaessa, kiiti myötämaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli tätä hiljaista vettä, ja tällä väliä Mirandan piti välttämättä saada meloa. Kalliot kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden partaalta ja kesäkuun aurinko, jonka lämmin valotulva täytti vettä virtaavan kalliokaukalon, vielä suuresti kohensi sen jylhyyttä. Sitten kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiä, rehevän kasvullisuuden peittämiä rinteitä ja edestä päin alkoi kuulua paisuvaa temmeltävää pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpäin. Kuohujen pauhu näytti hyökkäävän vastavirtaa heitä vastaan. Virran kalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta se järjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimäen alla mellasti sitten vastassa ahnas pöllyinen valkoinen vyöhyt lyhyitä hyökyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.

"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellä äänellä, nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa luistaessa mylläkkää kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben mökille saakka. Eikä sitä kauaa viivytä tällä matkalla."

Lyhyen hetken kuluttua Miranda näki lehväisten rantain ikäänkuin vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikäänkuin heitä kohti karkaavan. Hän ei ollut vielä koskaan laskenut koskea; järvellä vain hän oli opetellut kanoottia hoitamaan. Hän pidätti henkeään, mutta pysyi pelottomana myllertävän veden pauhatessa ja voihkiessa hänen ympärillään. Sitten hänen verensä kiihtyi jännityksestä; hermoja kimitti. Hänen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimähkään. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni melasta, joka makasi joutilaana hänen edessään, ja kädellään vain kiristi sen vartta, niin että rystät valkenivat. Taavi ei virkkanut sanaakaan; ei mikään ilmaissut hänen läsnäoloaan, paitsi että kanootti ampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyökyviin aaltoihin, niin että Miranda kyllä tiesi hänen teräsranteidensa sitä ohjaavan. Äkkiä pulpahti aivan keulan eteen särmäinen musta kallio, jota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin kahden puolen. Kanootti syöksyi suoraan sen päälle ja Miranda pidätti henkeään.

"Pistä oikealta puolelta!" käski Taavi terävään. Miranda pisti terhakasti melallaan, pisti kerran -- toisen -- jo kolmannenkin, -- ja viime tingassa kääntyen ja veden partaillaan solistessa kanootti hyvässä turvassa kiiti ohi.

Miranda herkesi melomasta. Edessä oli jyrkempi rinne, mutta selvä uoma, aallot eivät olleet korkeita, mutta lainehtivat sisäänpäin keskustaa kohti. Kanootti hyökkäsi niiden keskelle, kellervän viheriäin, sisälmyksiään myöten vaahtojuomuisten hyökyjen molemmilta puolilta sitä rutistaessa. Penkan juurella kihisi terävänä ja auringonpaisteessa loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyökyen, taapäin kipertyvät harjat ohuina ja särmäisinä. Taavi laski suoraan niiden puhki. Ohuet harjat heittivät nopean venhon niitä puhkoessa toinen toisensa jälkeen kylmät tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen hänet ja syytäen kanoottiin suuren sangollisen vettä.

"Ohhoh!" hengähti Miranda yllätettynä ja ravisti hiuksiaan hurjasti nauraen.

Tämän jälkeen oli satakunta syltä tyynempää vettä ja Taavi laski varovasti rantaan.

"Meidän täytyy mennä maihin ja tyhjentää vene", hän sanoi. "Ei koko matkalla ole tämän jälkeen enää samanlaisia isoja aaltoja; eikä nyt enää nakkaa vettä Gabelle mentäessä."

"Ei tee mitään, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se oli ihanaa, Taavi! Ja sinä laskit mainiosti!"

Tämä kiitos hieman hämmensi Taavia, eikä hän osannut osottaa tyytyväisyyttään sen johdosta muuta kuin tyhmällä irvistyksellä, joka yhä oli hänen kasvoillaan hänen taas kääntäessään kanootin oikein päin ja työntäessään sen vesille. Se oli vielä paikallaan, kun Miranda asettui keulaan; ja kumma kyllä, tytöllä ei ollut mitään halua moittia häntä siitä.

Tuntikauden kesti vielä laskua ja se oli melkein yhtämittaista koskimatkaa, siellä täällä vain lyhempi kappale tyyntä vettä. Ei ollut ainoatakaan yhtä pitkää ja rajua koskea kuin ensimäinen; mutta kun kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestänyt jännitys raukaisi Mirandaa. Hänestä tuntui, kuin olisikin se ollut hänen, eikä Taavin erehtymätön silmä ja pettämätön ranne, joka kuljetti kanootin voitokkaasti ärjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.

He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapäivän aurinko pääsisi pihkaa saumoista sulattamaan. Gaben mökki oli kivenheiton päässä niitystä siksi korkealla maalla, että se oli kevättulvilta turvassa. Se oli kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat vielä mustia kantoja täynnään; ulkohuoneet hajoamaisillaan; mökin ympärillä ei köynnöstä, ei pensasta. Miranda tunsi säälin pistoksen sitä katsellessaan. Heidän mökkinsä oli kylläkin autio, mutta sen autius oli korkeata, jylhää ja kirkasta; se näytti pitävän seuraa taivaan tähtien kanssa. Mutta tämän paikan autius oli umpinaista laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Hän oli niin suruissaan, että melkein itki, nähdessään sen kalpean vaimon alakuloisine silmineen, joka ilmestyi mökin oveen heille tervetuloa toivottamaan.

"Sary Ann, tämä nyt on Miranda, josta teille puhuin."

Molemmat naiset kättelivät toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen tapaan, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.

"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo ja kulki väsyneesti tupaan.

Akkunan vieressä istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika, jonka pitkät vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Hän kohotti surulliset sinisilmänsä Mirandan kasvojen puoleen, kun tämä, nopean hellyyden ja säälintunteen valtaamana, juoksi eteenpäin ja polvistui häntä syleilläkseen. Immen eloisuus ja hänen katseensa hellä kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Hänen kuihtuneet pienet kasvonsa kirkastuivat. Hän kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi hänen kellervän päänsä vienosti rintaansa vastaan ja sai töin tuskin estetyksi silmänsä kyyneltymästä, -- niin koskivat häneen lempi ja sääli ja sydämen äitiyden kaiho.

"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeänä huudahtamatta:

"Tahtoisinpa minä tietää, kuka ei häneen suostuisi?"

Hän tällä hetkellä tunsi, että Miranda nyt oli paljasta ihmistä, eikä koskaan voisi kokonaan palata salaperäiseen kaameaan erämaahansa eikä pitää metsän mykkää karvaista heimoa omaa lämmintä ihmissukuaan parempana. Hän kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti lääkkeen Mirandan avuliaasta kädestä, ikäänkuin se olisi ollut jumalten juomaa. Jimmyn äiti katseli impeä peittelemättömällä mielihyvällä. Jos olisi ollut pelkoa, että Miranda jäisi sinne pitemmäksi aikaa, niin hänessä olisi herännyt äidin kateutta; mutta näin ollen hän tunsi vain mitä suloisinta helpotusta, kun Jimmy näin sai olla muutaman tunnin muitten huomassa. Hän kuiskasi Taaville kuultavasti -- tai oli vain kuiskaavinaan paremmin härnätäkseen:

"Siitä tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin nätti ja veikeä pikku vaimo, ja hän se osaa hoitaa lapsesi. Sinä olet onnen poika, ja minä vain toivon sinun ymmärtävän, kuinka onnellinen olet!"

Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä vasten kasvoja. Hetken hänen teki mieli kuristaa ystävällinen, karkeasyinen, hyväntahtoinen tyhmä vaimo, joka seisoi ja säteili heitä molempia kohti kelmeätä hyväntahtoisuuttaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut häntä varottanut, ettei Mirandaa sopinut härnätä samalla tavalla kuin kylän tyttöjä. Hän näki Mirandan kasvojen lentävän punaisiksi korvia myöten, vaikka hän koukistui Jimmyn yli, eikä ollut kuulevinaankaan; ja Taavi tiesi, että sillä samalla hetkellä hänen hyvä työnsä tuhoutui. Muutamaan sekuntiin hän ei voinut sanoa mitään ja hiljaisuus alkoi tuntua tuskastuttavalta. Sitten hän änkötti:

"Minä pelkään, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minä halusta hänet ottaisin, sen taivas tietää. Miranda ei pidä minusta kovin paljoa."

Vaimo katsoi häneen, ikäänkuin ei uskoisi.

"No mutta Herran nimessä, Taavi Titus, mitä hän sitten tekee täällä kahden kesken sinun kanssasi?" hän huudahti ja väsymys palasi taas lauseen lopulla hänen ääneensä. "Mene nyt järveen! Ethän sinä tunne naisia ensinkään!"

Tämä oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymättömän hienoksi niinä pitkinä kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret tuulet ja vakaat tähdet olivat olleet hänen ainoana seuranaan. Hänen omat kasvonsa kävivät nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.

"Minä olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos tämä asia saisi jäädä tähän", hän sanoi tyynesti. Mutta hänen äänessään oli lujuus, jonka vaimo käsitti.

"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena nälästä", hän sanoi. "Minun täytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja hän lähti lieden luo ja täytti kattilan.

Miranda ei sen jälkeen illallisen aikana eikä lyhyen illan mittaan virkkanut Taaville sanaakaan. Hän puhui rouva Whitelle jonkun verran ja hyvin ystävällisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn kiintyi muuten hänen koko huomionsa. Ja hän saikin pitää Jimmyn melkein omanaan, sillä rouva White sai Taavin seurakseen lähtiessään ulkoaskareille ja lypsämään. Myöhemmin takkavalkean ääressä, jota pidettiin enemmän huvin kuin lämmön vuoksi, rouva White enimmäkseen keskusteli Taavin kanssa. Hän ei ollut tälle kiukuissaan saamastaan nuhteesta, -- kantoi sen sijaan epämääräistä kaunaa Mirandaa vastaan, tämä kun muka oli siihen syynä. Rouva White alkoi älytä, että Miranda oli toisenlainen kuin muut tytöt ja toisenlainen kuin hän itse oli tyttönä ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat hänestä suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei hän voinutkaan niiden laatua määritellä. Hän aivan ylimalkaisesti sanoi, että tyttö oli olevinaan; ja hän alkoi tuota pikaa arvella, että Taavin kaltainen pulska poika oli hänelle liian hyvä. Mutta siitä huolimatta vaimo oli oikeamielinen nainen omaan uupuneeseen värittömään tapaansa; eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy häneen niin kiintyi -- "sillä lapsi tuntee hyvän sydämen", kuten hän itsekseen arveli.

Matkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen paluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä ja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen määrään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan ennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä ja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa. Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi teki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti. Hänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi paadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen. Siitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin katsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden hidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen huoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään Taavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta, ei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne häätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli synkistyi.

Saapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he pysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi kätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.

"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä", hän sanoi. "Äidin löydät tuolta vadelmia poimimasta."

XVIII LUKU.

Vieraan tihutyö.

Kaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi raivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää totunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan, joka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut juuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä miehelle -- voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä yhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa, aarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus, jota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista tyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän vastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän älysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän pelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia suuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: "Kaikki käy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja jos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä näyttämättä.

Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat olivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa ei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina hänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka, erinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein yhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat poissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa, juosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana iltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata. Miranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan. Pantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa. Mirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa metsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi, saisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista, tästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja tästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea. Kun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä harvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin peläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu tuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä elämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka olivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli sangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen sydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.

Sen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan kanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä lihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri kun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan, jossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään niin täydelleen sopusoinnussa -- kuinka kauan siitä oli ja kuinka uskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! -- niin hänen erämiehen silmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään. Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi täpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä oli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.

"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitä parasta. Näyttää rupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!"

Hän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna. Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut -- niin silmänräpäyksessä ja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä tummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän mustaa karvaa.

"Olipa siinä kaunis karhun alku", hän mutisi melkein katumapäällä. "Oli kai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä yksinäsi niin lysti olla."

Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle mielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan huolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla raivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi lopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian kaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa tallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta kohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana piti saada karhunpaistia.

Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen raato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen katsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä hyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala raato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin alamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se nousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii ympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.

Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.

Se hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään, mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti, ennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä. Raivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin; ja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan harpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.

Ei koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja Kroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet asestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä. Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta seurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista aistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa, joka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti semmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä takertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä, niin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi myttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa ja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään myöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä kunnollisesti.

Kroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.

Se hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä välillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun juurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin kämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi penikkansa murhaajan kimppuun.

Tämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta vaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina. Tunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio oli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko murhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella oli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että siihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen. Seuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja juuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.