Part 3

"Sitten tuli saari, atolli. [Atolli = kehänmuotoinen koralliriutta; sen keskellä on järvi eli laguuni, johon tavallisesti johtaa merestä salmi.] Tuli niin sanoakseni yhtäkkiä näkyviin aivan lähelläni auringon noustessa. Ajauduin suoraan sitä kohden, kunnes olin enää vajaan kilometrin päässä siitä, mutta sitten virta teki mutkan ja minun täytyi soutaa voimaini takaa käsilläni ja jättiläismunan kuorenpalasilla päästäkseni riutalle. Ja lopulta se onnistuikin. Saari oli, kuten kaikki nämä pienet atollit, tuskin neljä englannin-penikulmaa ympärimitaten; siinä oli lähde ja muutamia puita, ja laguunissa vilisi kaloja. Munan kannoin maalle ja asetin sen hyvään paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle auringonpaisteeseen, missä sillä oli paras tilaisuus hautua, ja veneen vedin kauas kuivalle; sitten läksin retkeilylle katselemaan uutta asuinpaikkaani. Kumma, kuinka ikävä tuollainen korallisaari voi olla! Niin pian kuin olin löytänyt lähteen, oli kaikki mielenkiintoni mennyttä. Poikasena olin kuvitellut, ettei mikään olisi hauskempaa ja jännittävämpää kuin olla ja elää kuten Robinson Crusoe; mutta tämä paikka oli yksitoikkoinen kuin postilla. Vaelsin saaren ristiin-rastiin, löysin syötävää ja mietiskelin. Mutta suoraan sanoen, ennenkuin ensimäinen päivä oli lopussa, tuntui minusta oloni kuolettavan ikävältä. Minulla oli kuitenkin aikamoinen onni -- samana päivänä, jona astuin saarelle, tapahtui säänmuutos. Raivoisa ukonilma kulki ohitse pohjoispuolelta koskettaen siivellään saartani, ja yöllä puhkesi myrsky ja rankkasade. Jos olisin vielä ollut merellä, ei mikään olisi tällaisessa rajuilmassa voinut estää venettäni kaatumasta.

"Minä nukuin veneen alla, ja muna oli onneksi hiekassa ylempänä rannalla. Ensimäinen asia, minkä muistan, oli rysähdys, ikäänkuin sadoittain pieniä kiviä olisi sattunut veneeseeni, ja vesiryöppy, joka syöksyi ylitseni. Olin uneksinut Antananarivosta, kavahdin pystyyn ja huusin palvelijatartani saadakseni tietää mitä oli tekeillä ja hapuilin sivultani tuolia, jolla tulitikut tavallisesti olivat. Sitten muistin missä olin. Tuolla vyöryivät säkenöivät aallot ikäänkuin tahtoen niellä minut, ja muuten oli ympärilläni pilkkopimeä. Ilmassa viuhui ja vonkui kamalasti. Pilvet näyttivät riippuvan ihan pääni päällä, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Suuri aalto tuli vyöryen minua kohden kuin tulinen, sähisevä käärme, ja minä hyppäsin pystyyn. Samassa muistin veneen ja juoksin rantaan, kun vesi sihisten virtasi takaisin, mutta alus oli kadonnut. Sitten johtui mieleeni muna, ja hapuilemalla löysin paikan, missä se oli. Siellä oli kaikki kunnossa; raivokkaimmatkaan aallot eivät ylettäneet munaan saakka, ja minä asetuin siis sen kumppaniksi. Voi taivas sellaista hirvittävää yötä!

"Myrsky tyyntyi ennen aamun tuloa. Taivaalla ei näkynyt päivänkoitteessa pilvenhattaraakaan. Pitkin rantoja makasi hajallaan laudanpalasia -- veneeni surulliset jäännökset. Tämä antoi minulle kuitenkin jotakin tehtävää; käyttäen hyväkseni kahta vierekkäin kasvavaa puuta kyhäsin itselleni veneen pirstaleista jonkinlaisen majan. Ja päivällä poikanen tuli munasta. Tuli kuin tulikin, herra, juuri kun paraikaa vetelin päivällisuntani muna päänaluksena. Kuulin äänen ja tunsin sysäyksen -- munan toinen pää oli puhki, ja lystikäs pieni ruskea linnunpää pisti esiin. 'Hih-hei', sanoin minä, 'terve tuloa tähän maailmaan!' Ja hiukan räpyteltyään se pääsi kuoresta ulos.

"Se oli aluksi pikkuinen, lystikäs olento, kooltaan kuin pieni kana -- muuten tavallisten linnunpoikasten näköinen, paitsi että oli suurempi. Sen höyhenpuku oli väriltään likaisenruskea, tai oikeita höyheniä sillä tuskin oli, ennemmin untuvamaisia karvoja. Olin sanomattoman iloinen siitä. Sillä sen minä teille sanon, ettei Robinson Crusoe puhu lähimainkaan tarpeeksi yksinäisyydestään. Tässä oli nyt hupainen seuranpitäjä. Se katseli minua, vilkutti silmiään kuin kana, piipitti ja alkoi heti nokkia, ikäänkuin sellainen asia, että se oli tullut munasta muutamia satoja vuosia liian myöhään, ei merkitsisi kerrassaan mitään. 'Hauska nähdä sinua, Perjantai!' sanoin minä; sillä heti kun olin veneessä huomannut, että muna oli kehittymistilassa, oli mielestäni päätetty asia, että nimitän sen Perjantaiksi, jos se joskus pääsee munasta. Olin hieman huolissani pienokaisen ravinnon tähden ja annoin sille heti palasen raakaa kalaa. Se söi sen ja avasi nokkansa tahtoen lisää. Minä tulin tästä hyvin iloiseksi, sillä nykyisissä oloissa minun olisi lopulta täytynyt syödä se, jos se olisi näyttäytynyt liian vaateliaaksi ja valikoitsevaksi.

"Saatte todella ihmetellä, kun kuulette, mikä merkillisen huvittava lintu tämä aepyornis-poikanen oli. Alusta alkaen se seurasi minua kaikkialle. Sen oli tapana seisoa vieressäni ja katsella, kun kalastelin laguunin rannalla, päästäkseen kanssani saaliinjaolle. Se oli ymmärtäväinenkin. Rannoilla makaili inhottavia vihreitä, nystermäisiä eläviä, näöltään kuin pieniä säilyke-kurkkuja, ja kerran se koetti syödä sellaisen, mutta sylki sen takaisin suustaan eikä sittemmin enää katsahtanutkaan niihin.

"Ja se kasvoi kasvamistaan. Ihan sen saattoi silmin nähdä. Ja kun en ole koskaan ollut mikään seuramies, sopi sen tyyni, ystävällinen olemus minulle erinomaisesti. Lähes kaksi vuotta elimme saarella mahdollisimman onnellisina. Minulla ei ollut mitään rahahuolia, sillä tiesin, että palkkani kasvoi Dawsonilla yhä suuremmaksi saatavaksi. Silloin tällöin näimme jonkun purjeen, mutta meidän luoksemme se ei tullut. Minä huvittelin koristelemalla saarta kuvioilla, joita kyhäsin meritähdistä ja erilaisista kirjavista näkinkengistä. Pitkin koko atollia sommittelin moneen paikkaan nimen _Aepyornis-saari_ sekä kaikenlaisia matemaattisia laskuja ja merkkejä suurilla kirjaimilla. Ja väliajoilla loikoilin maassa katsellen lintua, joka tepasteli ympärilläni ja kasvoi kasvamistaan, ja tuumiskelin, miten kerran maailmassa, jos pääsen saaresta pois, ansaitsen elatukseni näyttelemällä lintuani. Ensimäisen sulkasatonsa jälkeen se kaunistui, sai harjan ja sinisen kaularöyhelön ja joukon vihreitä pyrstösulkia. Ja sitten tuumiskelin, tokko Dawsonilla oli mitään laillista oikeutta lintuun. Myrskysäillä ja sadeaikana loikoilimme majassa, jonka olin kyhännyt vanhasta veneestä, ja minä juttelin sille valeita kotoisista ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen läksimme kiertämään saarta nähdäksemme, oliko meri tuonut rannalle mitään kaluksi kelpaavaa. Se oli kuin idylliä, saatte uskoa. Olisipa minulla vielä ollut hiukan tupakkaa, niin olisin elänyt kuin taivaassa.

"Mutta toisen vuoden lopulla pikku paratiisimme rauha häiriytyi. Perjantai oli silloin maasta nokan päähän mitattuna noin neljätoista jalkaa korkea; sillä oli iso, leveä pää kuin kuokan terä, kaksi suurta ruskeaa, keltareunaista silmää, jotka olivat eteenpäin kuten ihmisellä, eivät sivuille niinkuin kanalla. Sen höyhenpuku oli kaunis -- ei tuollainen puolittainen surupuku niinkun teikäläisellä kamelikurjella, vaan sekä väriltään että laadultaan enemmän kasuaaria [austraalialainen strutsi-lintu] muistuttava. Siihen aikaan se alkoi nostella harjaansa minulle, pöyhistellä ja yleensä osoittaa epämiellyttävän luonteenlaadun merkkejä.

"Vihdoin tuli aika, jolloin kalansaalis kävi huonoksi, ja lintu alkoi silmäänpistävän epäilyttävällä tavalla tepastella ympärilläni. Arvelin, että se oli syönyt merikurkkuja tai muuta sellaista, mutta sen tyytymättömyys oli todella vakavaa laatua. Minunkin oli nälkä, ja kun vihdoin olin saanut kalan maalle, aioin pitää sen itse. Kärsivällisyys oli sinä aamuna lyhyt molemmin puolin. Lintu sieppasi kalan nokkaansa, ja minä sivalsin sitä päähän, jotta se hellittäisi saaliinsa. Mutta silloin se hyökkäsi kimppuuni, peijakas!

"Ja tämän siltä sain naamaani", sanoi mies osoittaen arpea. "Sitten se töytäisi minut kumoon. Tuntui aivan kuin kuormahevonen olisi potkaissut takajaloillaan. Minä nousin pystyyn, ja kun näin, ettei se vielä ottanut talttuakseen, panin käsivarteni ristiin kasvojeni eteen ja ryntäsin täyttä vauhtia sen kimppuun. Mutta se liikkui luisevilla jaloillaan nopeammin kuin juoksijahevonen eikä lakannut antamasta minulle vasaraniskun kaltaisia potkuja ja sohimasta päätäni kuokkanokallaan. Pääsin laguunin rantaan ja syöksyin veteen kaulaa myöten. Se jäi veden ääreen seisomaan, sillä se vihasi jalkojensa kastumista, ja sitten se alkoi rääkyä kuin kalkkunakukko, mutta paljon römeämmin, ja tepasteli rannalla edestakaisin. Minun täytyy myöntää, että tunsin itseni sangen pieneksi, kun siinä neuvottomana katselin, miten tuo siunattu kivikauden olento herrasteli rannalla. Päästäni ja kasvoistani vuoti veri, ja ruumiini oli ylt'yleensä täynnä kuhmuja.

"Päätin uida viistoon laguunin poikki ja jättää linnun hetkeksi yksin, kunnes selkkaus unohtuisi. Kiipesin korkeimpaan palmuun ja istuin siellä miettien kaikkea, mitä oli tapahtunut. En luule, että minua mikään on koskaan niin syvästi loukannut kuin tuon linnun käytös, sen töykeä kiittämättömyys. Minähän olin ollut sille enemmän kuin veli, olin sen haudottanut ulos kuoresta ja kasvattanut sen. Suuri, kamala, muinaisaikainen lintu! Ja minä ihmisolento -- menneiden aikakausien sivistyksen perillinen j.n.e.

"Vähän ajan kuluttua uskoin jo, että lintu itsekin näki asiat samassa valossa ja katui käytöstään. Ajattelin, että jahka ongin sievän pienen kalan ja ikäänkuin sattumalta menen ja annan sen sille, niin se tulee järkiinsä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin opin tietämään, kuinka leppymätön ja kiittämätön tuollainen sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Sulaa ilkeyttä täynnä!

"En tahdo kertoa teille kaikista niistä pikku juonista, joilla yritin saattaa lintua järkiinsä. Se on suorastaan mahdotonta. Vieläkin poskeni punastuvat häpeästä, kun ajattelen mitä tölmäyksiä ja potkuja sain tuolta peijakkaan ihme-otukselta. Koetin väkivaltaa. Kivittelin sitä turvallisen välimatkan päästä korallipalasilla, mutta se vain nieli ne. Tähtäsin siihen veitselläni ja olin vähällä kadottaa sen, vaikka se olikin liian paksu linnun nieltäväksi. Koetin lannistaa sen nälällä ja lakkasin kalastamasta, mutta se nokki pakoveden aikana matoja rannalta ja elätti itsensä niillä niin hyvin kuin taisi. Puolet ajastani vietin laguunissa, kaulaa myöten vedessä, toisen puolen palmujen latvoissa. Yksi niistä ei ollut ihan tarpeeksi korkea, ja kun lintu näki minut siellä ylhäällä, niin se valmisti itselleen hauskan päivän nokkimalla sääriäni. Se oli sietämätöntä. En tiedä, oletteko koettanut koskaan nukkua palmun latvassa. Minua siinä aina vaivasivat mitä kauheimmat unet. Ja ajatelkaa häpeääni sitten! Tuolla tuo sukupuuttoon kuollut lintu rehenteli kuin röyhkeä poikanulikka minun saarellani, jolla itse en saanut edes jalkapohjaani lepuuttaa. Montakertaa itkin väsymyksestä ja harmista. Sanoin sille suoraan, ettei tarkoitukseni ollut antautua minkään kirotun muinaisjäännöksen hätyytettäväksi autiolla saarella. Käskin sen mennä hiiteen sohimaan nokallaan oman aikakautensa merenkulkijoita. Mutta se vain nokki minua. Suuri, inhottava lintu -- pelkkää kaulaa ja koipia!

"En halua kertoa, kuinka kauan tätä tällaista menoa kesti. Olisin jo aikoja sitten tappanut sen, jos olisin tiennyt miten. Vihdoin kuitenkin keksin keinon, millä päästä siitä. Se on etelä-amerikkalainen temppu. Punoin ongensiimoistani ja meriruohoista lähes kahdentoista metrin pituisen, lujan nuoran, jonka päihin kiinnitin kaksi korallipalasta. Työ kesti tosin jonkun aikaa, minun kun täytyi milloin kiivetä puuhun, milloin paeta laguuniin. Tilaisuuden saatuani heilautin nuoraa muutaman kerran vinhasti ympyrässä pääni yläpuolella ja singahutin sen lintua kohti. Ensi kerralla heitin harhaan, mutta toisella kertaa nuora tarttui sievästi sen koipiin ja kiertyi pari kertaa ympäri. Lintu kellahti kumoon. Heittäessäni olin ollut vyötäisiä myöten järvessä, mutta heti kun lintu kaatui, ryntäsin vedestä ja iskin veitseni sen kurkkuun...

"Vielä nytkin minusta tuntuu vastenmieliseltä muistella tätä. Surmatyötä tehdessäni olin mielestäni ikäänkuin murhaaja, vaikka vihani petoa kohtaan olikin ankara. Kun sitten olin päässyt voitolle ja näin sen vuodattavan verensä valkealle hiekalle ja katselin, miten nuo suuret, kauniit koivet ja siro kaula nytkähtelivät kuolinkamppailussa, silloin... Äh, joutavia!

"Tuon murhenäytelmän jälkeen tuli yksinäisyyteni ahdistavaksi kuin kirous. Herra Jumala! Ette voi käsittää, kuinka minä sitä lintua kaipasin. Istuin surren sen ruumiin ääressä ja värisin joka kerta, kun silmäsin autiota, hiljaista riuttaa. Ajattelin mikä sievä lintu se oli ollut munasta tultuaan ja muistelin kaikkia niitä tuhansia hauskoja kujeita, joita se oli tehnyt, ennenkuin rupesi häijyksi. Juolahti mieleeni, että jos olisin ainoastaan haavoittanut sitä, niin ehkä sen olisi vielä saanut kasvatetuksi paremmille tavoille. Jos minulla olisi ollut työase, millä kovertaa korallivuorta, olisin kaivanut sille haudan. Minusta ihan tuntui, kuin se olisi ollut ihminen. Kun ei niin ollen käynyt laatuun syödä sitä, panin sen laguuniin, missä pienet kalat sen nakersivat puhtaaksi. En pelastanut sulkiakaan.

"Sitten juolahti erään huvialuksellaan risteilevän amerikkalaisen herrasmiehen mieleen ajatus käydä katsomassa, vieläkö saartani oli olemassa.

"Hän ei tullut päivääkään liian varhain, sillä yksinäisyys oli jo perinpohjin masentanut minut, niin että mietin enää vain, mennäkö mereen ja siten päästä kaikesta vai käydäkö käsiksi noihin inhottaviin viheriäisiin...

"Linnun luut myin eräälle Winslow nimiselle miehelle, jolla oli kauppa lähellä British museumia [Englannin kansan omistama museo Lontoossa, sisältävä suurenmoiset luonnontieteelliset ja historialliset kokoelmat ja kirjaston] ja hän sanoo myyneensä ne ukko Haversille. Näyttää siltä, ettei Havers käsittänyt niitä erittäin suuriksi, ja vasta hänen kuolemansa jälkeen ne ovat herättäneet huomiota. Niille annettiin nimi Aepyornis -- mitä aioitte sanoa?"

"_Aepyornis vastus_", sanoin minä. "Merkillistä, juuri tästä eräs ystäväni kerran jutteli minulle. Kun löydettiin sellainen Aepyornis, jonka reisiluu oli kyynärän pituinen, niin arveltiin, ettei suurempaa voinut enää olla, ja sille annettiin nimi _Aepyornis maximus_. Myöhemmin joku toi ilmoille neljän ja puolen jalan mittaisen reisiluun, jolle annettiin nimeksi Aepyornis Titan. Sitten teidän tuomanne Aepyornis vastus löytyi Haversin kuoltua hänen kokoelmistaan, ja senjälkeen on vielä tullut päivänvaloon _vastissimus_." [Latinankielisiä tieteellisiä nimityksiä, jotka suomennettuina merkitsevät: Aepyornis maximus = "suurin aepyornis"; Aep. Titan = "jättiläis-aepyornis"; Aep. vastus = "hirmuinen aepyornis"; Aep. vastissimus = "hirmuisin aepyornis."]

"Winslow kertoi siitäkin minulle", sanoi arpinaamainen mies. "Jos vielä useampia Aepyorniksia löydetään, niin joku tiedemies saa halvauksen. -- Mutta kyllä sitä voi ihmiselle sattua merkillisiä asioita, eikö totta?"

Konservaattorin riemuvoittoja.

[_Konservaattori_ = henkilö, jonka tehtävänä on valmistaa luonnontieteellisiä museoesineitä säilytettäviksi (täyttämällä y.m. tavoilla). -- _Konserveeraaminen_ on yhteinen nimitys tässä käytetyille menettelytavoille.]

Kerron tässä muutamia museoesineiden valmistussalaisuuksia. Eräs vanha konservaattori niistä kerran haasteli minulle ollessaan hienossa hiprakassa. Kas näin hän tarinoi:

"Ei kukaan ole osannut täyttää eläimiä niin hyvin kuin minä. Olen täyttänyt elefantteja ja kärpäsiä, ja molemmat ovat, jukoliste, näyttäneet elävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin itse elävät eläimet. Ihmisiäkin olen konserveerannut -- pääasiallisesti lintutieteen harrastelijoita. Kerran täytin erään neekerinkin.

"Lakiko muka kieltää? Eikä! Minä laitoin sen neekerin niin, että sillä oli sormet harallaan, ja käytin sitä vaatenaulakkona, mutta eräänä iltana typerä palvelijani suuttui sille ja särki sen. Se tapahtui ennen kuin te tutustuitte minuun. Olisin tehnyt uuden, mutta nahkaa oli niin vaikea saada.

"Vastenmielistäkö? Kuinka niin? Minusta täyttäminen on kolmas keino, yhtä hyvä kuin hautaaminen tai ruumiinpoltto. Sillähän lailla voisi säilyttää rakkaat omaisensa aina ympärillään. Muutamat täytetyt olennot siellä täällä talossa tekisivät saman tehtävän kuin suuri seura ja tulisivat paljon halvemmiksi. Voisihan niihin laittaa vielä kellovärkit, jotka panisivat ne liikkeelle ja tekemään hyötyä.

"Täytyyhän ne tietysti vernissata, mutta eivät ne siitä rupea kiiltämään enemmän kuin mitä monet ihmiset luonnostaan tekevät. Ukko Manningin kalju esimerkiksi... Ja semmoisille voi ainakin puhua joutumatta keskeytetyksi, vieläpä vanhoille tädeillekin. Täyttämistaiteella on suuri tulevaisuus, saatte uskoa. On olemassa eräitä fossiileja..." [Fossiilit = entisaikoina eläneiden eläinten (tai kasvien) jäännöksiä.]

Hän vaikeni yhtäkkiä.

"Ei, oikeastaan minun ei ehkä pitäisi kertoa siitä teille." Hän imeksi piippuaan miettivänä. "Mutta olkoon! Tietysti sillä ehdolla, ettette mainitse kuulemianne kellekään. Tiedättekö, että minä olen tehnyt muutamia drontteja ja ison ruokin? [Drontti ja iso ruokki = sukupuuttoon kuolleita lintuja.] Vai ette! Olette nähtävästi vasta-alkaja tällä alalla. Hyvä ystävä, puolet kaikista isoista ruokeista, joita on museoissa olemassa, ovat suunnilleen yhtä oikeita kuin Vapahtajan hame Trierissä. Me rustaamme niitä kuikanhöyhenistä ja sen semmoisesta. Ja suuret ruokinmunat sitten!"

"Mitä hullua?"

"Niin, me teemme niitä hienosta posliinista. Ja se homma lyö leiville, sen minä sanon. Niistä saa hyvän hinnan -- eräästäkin maksettiin äskettäin 300 puntaa. Se taisi todellakin olla oikea, mutta ihan varma ei siitä tietysti voi koskaan olla. Aika tarkkaa työtä se on, ja sitten ne täytyy laittaa pölyisiksi, sillä ei kukaan, jolla on hallussaan sellainen kallisarvoinen muna, uskalla puhdistaa sitä. Sievä juttu. Jos joku epäilisikin munan alkuperää, ei hän tohtisi tutkia sitä kovin tarkoin. Se on siihen liika haurasta pääomaa.

"Ette tiennyt, että taiteemme on saavuttanut näin korkean kannan? Hyvä ystävä, se on saavuttanut vielä korkeammankin. Minä olen kilpaillut luonnon omien teosten kansa. Yhden niistä _oikeista_ isoista ruokeista" -- hänen äänensä aleni kuiskaukseksi -- "yhden niistä _oikeista_ isoista ruokeista olen minä tehnyt.

"Nähkääs, täytyy opiskella lintutiedettä ja omin päin tuumia, miten asia on järjestettävä. Ja vielä enemmänkin: muutamat liikemiehet ovat kehottaneet minua varustamaan jonkun noista Uuden Seelannin pohjois-saaren edustalla olevista tutkimattomista kallioluodoista muutamilla tuollaisilla linnuilla. Ja sen minä ehkä teenkin jonakin kauniina päivänä. Mutta juuri tällä hetkellä on minulla eräs toinen pikku asia käsillä. Tiedättekö mikä _dinornis_ on? Se on jättiläislintu, joka hiljattain on kuollut sukupuuttoon Uudessa Seelannissa. 'Moa' on sen nimi nykyään. Ei ole enää yhtään moaa maailmassa.

"No te kai ymmärrätte? Sen luita on löydetty jostakin suosta, vieläpä sulkiakin ja kuivia nahanpalasia. Ja nyt minä paraikaa teen -- mitäpä sitä kannattaisi koettaa salata -- täydellistä, täytettyä moa-Iintua. Tunnen erään sikäläisen miehen, joka on valmis vannomaan löytäneensä sen hautautuneena jonkinlaiseen mätänemistä ehkäisevään mutaan ja olleensa pakotettu täyttämään sen oitis, jottei se olisi mennyt hajalle. Sulat ovat erikoisia, mutta olen keksinyt keinon valmistaa niitä kärvennetyistä strutsin sulista. Petosta ei voi huomata muuten kuin mikroskoopilla, mutta kukaan ei arvatenkaan halua sitä varten kyniä rikki hienoa kappaletta. Nähkääs, tällä tavoin minäkin puolestani hiukan niinkuin avitan tieteen edistystä.

"Mutta tämä kaikki on ollut pelkkää luonnon jäljittelemistä. Olen minä sentään tehnyt enemmänkin. Olen -- voittanut luonnon. Olen _luonut_ lintuja", sanoi hän hiljentäen ääntänsä. "Uusia lintuja, parannettuja. Toisenlaisia kuin kaikki tähän asti nähdyt linnut."

Seurasi paljon puhuva hiljaisuus.

"Olen, oikeammin sanoen, rikastuttanut maailmankaikkeutta. Muutamat tekemistäni linnuista olivat uusia mesilintu-lajeja, erittäin sieviä pikku olentoja, mutta toiset olivat kerrassaan merkillisyyksiä. Ihmeellisin oli luullakseni eräs 'Anynsalopteryx Jejuna'. Jejuna -- se merkitsee 'tyhjä' -- oli sen nimenä siksi, ettei siinä todellakaan ollut mitään sisällä. Typö tyhjä lintu -- vartavasten luotu täytettäväksi. Ukko Javvers omistaa sen nyt, ja hän on siitä yhtä ylpeä kuin minäkin. Se on kerrassaan mestariteos, muodoton kuin pelikaani, hävyttömän näköinen kuin papukaija, nälistyneen kömpelö kuin flamingo ja väriltään ihmeellisen kirjava kuin kiinalainen ankka. Ajatelkaas, sellainen lintu! Minä sen rustasin haikaran luurangosta, tukaanin nokasta ja jos jonkinlaisista höyhenistä. Sellainen konserveeraustaide on sulaa huvia sille, joka rakastaa ammattia.

"Mitenkö tulin sen tehneeksi? Se kävi yksinkertaisesti kuten kaikki suuret keksinnöt. Joku niistä nuorista neroista, jotka kirjoittelevat tieteellisiä artikkeleita sanomalehtiin, sai käsiinsä saksalaisen vihkosen, jossa puhuttiin Uuden Seelannin linnuista. Hän käänsi osan siitä sanakirjan ja selvän järkensä avulla ja sekoitti nykyaikaisen apteryxin erääseen ammoin kuolleeseen lintuun, kertoi linnusta, joka on viisi jalkaa korkea, harvinainen, arka, elää Pohjois-saaren metsissä ja on erittäin vaikea pyydystää ja niin edespäin. Javvers, joka on keräilijäksi merkillisen tietämätön, sattui lukemaan nämä rivit ja vannoi, että hänen täytyi saada tuollainen lintu hinnalla millä hyvänsä. Ahdisti kaikkia linnunkokoojia kysymyksillään. Ja tapaus osoittaa, mitä mies saa aikaan sitkeydellä ja tahdonlujuudella. Eräs kokooja vannoi, että hänellä oli lintu semmoinen, jota ei ole enää missään ja jota ei ole koskaan ollutkaan ja joka häveten nöyryyttävää rumuuttaan ei luultavasti olisi tahtonutkaan olla olemassa, jos sen mieltä olisi kysytty. Ja hän sai sen. _Hän sai sen_." --

Tämän jälkeen konservaattori vielä jatkoi juttua kertoen minulle, miten hän kerran valmisti viehättävän merenneidon, jonka eräs kiertävä pappi kuitenkin löi rikki pitäen sitä epäjumalankuvana tai vielä pahempana. Mutta koska tämä kohtaus teoksen luojan ja hävittäjän välillä on tuiki sopimaton julkaistavaksi, täytyy minun jättää se tässä kertomatta.

Lukija, joka ei tunne kokoilijan vaikeuksia, on kenties taipuvainen epäilemään konservaattorini puheita, mutta ainakin mitä ruokinmuniin ja täytettyyn lintuhirviöön tulee, tiedän minä, että etevien lintutieteilijäin lausunnot tukevat hänen sanojaan. Ja uutinen uusseelantilaisesta linnusta oli eräässä hyvin arvossapidetyssä aamulehdessä, sen tiedän varmasti, sillä konservaattorilla on jäljennös siitä ja hän on näyttänyt sen minulle.

End of Project Gutenberg's Aarnihauta ja muita juttuja, by H. G. Wells