Part 2

"Niinpä aloimme kavuta kallionrinnettä ylös. Siinä näytti olevan jonkinlainen polku, ja sitä me seurasimme. Heti ilmestyi ylempänä laaksossa muutamia kiinalaisia näkyviin, ja minä kuulin laukauksia. Sitten näin, että eräs intialaisistamme istui maassa noin 30 metriä alapuolellamme. Hän oli istuutunut aivan hiljaa, nähtävästi jottei saattaisi meitä levottomiksi. Komensin taas pysähtymään. Käskin Hookerin uudelleen koettaa ampumataitoaan, laskeusin itse alaspäin ja huomasin, että mies oli saanut kuulan sääreensä. Otin hänet syliini, kannoin muulin luo ja asetin hänet sen selkään, vaikka eläimellä jo ennestäänkin oli tarpeeksi kantamista teltassa ja muissa tavaroissa, joita emme olleet ehtineet riisua siltä. Tultuani miehen kanssa toisten luo näin Hookerin seisovan tyhjäksi ammuttu Martini-kivääri kädessään, irvistävän ja osoittavan liikkumatonta mustaa täplää, joka näkyi laakson yläpäässä. Kaikki muut kiinalaiset olivat kadonneet kalliolohkareiden tai notkelman taa.

"'Viisisataa metriä', sanoi Hooker, 'ei senttiäkään vajaa! Ja vannon, että ammuin miestä kalloon.'

"Minä käskin häntä tekemään sen toistamiseen, ja sitten jatkoimme matkaamme. Mitä pitemmälle pääsimme, sitä jyrkemmäksi rinne tuli, ja polku, jota kuljimme, kapeni kapenemistaan. Lopulta oli pelkkää kalliota sekä ylä- että alapuolellamme. 'Tämä se on parasta tietä, mitä olen milloinkaan nähnyt Lushai-maassa', sanoin rohkaistakseni miehiäni, vaikka jo pelkäsin mitä tuleva oli. Ja kierrettyämme hetken kuluttua erään kallionkielekkeen jouduimmekin umpiperään, jyrkänteen reunalle. Vuoriharjanne loppui siihen.

"Oivallettuaan asian laidan alkoi eräs derbyshireläisistä kiroilla onnettomuuksia, joihin olimme joutuneet. Intialaiset pysyivät tyyninä. Hooker murisi, latasi kiväärinsä, kääntyi takaisin ja meni kallionkielekkeen taa.

"Kaksi intialaista auttoi toverinsa muulin selästä alas, ja sitten he alkoivat purkaa juhdan kuormaa.

"Päästyäni niin pitkälle, että saatoin katsella ympärilleni, tein sen huomion, ettei asemamme sentään ollut perin toivoton. Olimme vuorihaarakkeella, joka saattoi leveimmältä kohdaltaan olla kymmenen metriä poikkimitaten. Yläpuolellamme kaartui kallio niin, että meitä oli mahdoton ampua ylhäältä päin, ja alapuolellamme oli sadan metrin korkeudelta miltei pystysuoraa kallioseinää. Jos asetuimme pitkäksemme, ei meitä syvänteestä voinut kukaan nähdä. Lähestyminen oli mahdollista vain äsken kulkemamme tien puolelta, ja siellä merkitsi yksi mies yhtä paljon kuin kokonainen joukko. Me olimme luonnon muodostamassa linnoituksessa; paha vain, ettei meillä ollut nälkää ja janoa vastaan muuta varastoa kuin yksi ainoa elävä muuli. Sitäpaitsi olimme enintään 7-8 penikulman etäisyydellä pääjoukostamme, ja sieltä tietysti lähetettäisiin etsijöitä päivän tai parin päästä, ellei meitä alkaisi kuulua takaisin.

"Noin vuorokauden kuluttua..."

Luutnantti keskeytti. "Oletteko koskaan tuntenut janoa, Graham?"

"En sillä lailla", vastasi tiedemies.

"Hm. Makasimme siellä koko päivän, yön ja seuraavan päivän saamatta suuhumme muuta kuin pari kastepisaraa, jotka puristimme vaatteistamme ja teltasta. Ja allamme virtasi joki kuohuen ja vaahdoten keskellä uomaa olevan kallion molemmin puolin. Sellaisia päiviä, jotka olivat niin vailla kaikkia tapahtumia, mutta samalla niin rikkaat tunteista, en ollut vielä siihen asti elänyt. Aurinko näytti silminnähtävästä liikkumisestaan huolimatta seisovan paikallaan niinkuin silloin, kun Joosua sen pysähdytti, ja se poltti kuin läheinen pätsi, Ensimäisen päivän iltana sanoi eräs derbyshireläisistä jotakin -- ei kukaan kuullut mitä -- ja katosi kalliokulmakkeen taakse. Kuulimme laukauksia, ja kun Hooker kävi siellä katsomassa, oli mies poissa. Ja aamulla oli haavoittunut intialaisemme kuumeessa ja putosi tai hyppäsi jyrkänteeltä alas. Sitten ammuimme muulimme, ja pitipäs tietysti käydä niin, että sekin henkitoreissa nytkähdellessään putosi kallionreunalta syvyyteen jättäen jäljelle meidät kahdeksan miestä.

"Saatoimme nähdä intialaisen ruumiin alhaalla, pää vedessä. Se makasi suullaan ja, sikäli kuin minusta näytti, jotenkin ehyenä. Niin ahnaasti kuin kiinalaiset hänen päätänsä himoitsivatkin, oli heillä kuitenkin siksi paljon älyä, että antoivat hänen maata siinä, kunnes tuli pimeä.

"Ensin puhelimme siitä, mitä toiveita oli, että pääjoukkomme kuulisi ampumisen, ja arvailimme, joko siellä pian alettiin kaivata meitä. Illan tullen kävi keskustelu yhä kuivemmaksi ja harvasanaisemmaksi. Intialaiset pelasivat keskenään jotakin peliä pienillä kivillä ja sitten he kertoivat juttuja. Yö oli viileä, Toisena päivänä ei kukaan enää puhunut. Huulemme olivat mustuneet, ja kurkkua poltti kuin tulessa. Makailimme kallionreunalla ja tuijotimme toisiimme. Ehkä olikin parasta, että pidimme kukin ajatuksemme omana tietonamme. Toinen englantilaisista sotamiehistä alkoi kirjoitella savipiipun palasella kallioseinään jotakin jumalatonta pötyä viimeisestä tahdostaan, kunnes minä kielsin sen. Kun katsoin kallionreunalta laaksoon ja näin kuohuvan joen, teki melkein mieleni seurata intialaisemme esimerkkiä. Minusta näytti viehättävältä ja suloiselta mennä suhista ilman läpi, tietäen perillä saavansa kulauksen vettä -- tai ainakin pääsevänsä janosta ainiaaksi. Mutta oikeaan aikaan tulin ajatelleeksi, että olin komentoa pitävä upseeri ja että velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä, ja se pidätti minut tyhmyyksistä.

"Tuo ajatus jätti kuitenkin aivoihini erään suunnitelman. Nousin ja aloin tarkastella telttaani ja sen kangasta ja ihmettelin, etten ollut ennen sitä hoksannut. Sitten silmäsin vielä kerran kallionreunalta alas. Tällä kertaa korkeus näytti minusta suuremmalta ja kuolleena makaavan sotamiehen asento tuskallisemmalta. Mutta kävi miten kävi, yrittää piti! Lyhyesti sanoen: aioin käyttää telttaa laskuvarjona.

"Leikkasin telttakankaasta melko suuren ympyrän, noin kolme kertaa niin suuren kuin tämä pöytäliina, parsin keskellä olevan reiän, solmin reunan ympäri kahdeksan nuoraa, jotka yhtyivät toisesta päästään ja siten auttoivat laskinvarjon muodostumista. Miehet loikoivat ympärillä katsellen puuhaani, jota he näyttivät pitävän jonakin uudenlajisena mielenhäiriönä. Sitten selitin aikeeni brittiläisille sotamiehilleni, ja heti kun yö oli seurannut lyhyttä hämärän hetkeä, ryhdyin tuumasta toimeen. Molemmat miehet pitelivät laitettani koholla, ja minä otin niin pitkän vauhdin kuin kävi päinsä. Ilma täytti kankaan ikäänkuin purjeen, mutta kallionreunalla -- se on tunnustettava -- minut valtasi pelko ja pysähdyin äkkiä.

"Heti seisahduttuani häpesin -- tällainenhan olisi voinut sattua taistelussakin rintaman edessä --, menin takaisin ja otin uuden vauhdin. Tällä kertaa hyppäsin -- tykyttävin sydämin, kuten muistan -- suoraan ilmaan, ja suuri valkea purje pullistui yläpuolellani.

"Minusta tuntui kestävän kauan, ennenkuin laskuvarjo alkoi kannattaa. Ensin se yritti kallistua sivulle. Sitten huomasin, miten kallioseinä vieressäni syöksyi ylöspäin, kun taas itse tunnuin olevan liikkumattomana. Sitten silmäsin alaspäin ja näin pimeässä joen ja kuolleen intialaisen kiitävän vastaani. Mutta erotin myös kolme kiinalaista, jotka kauhuissaan tuijottivat ylöspäin minuun, ja näin lisäksi, että intialainen oli päätön. Silloin olisin mielelläni kääntynyt takaisin.

"Seuraavassa tuokiossa oli saappaani terä yhden kiinalaisen suussa, ja samassa silmänräpäyksessä hän ja minä makasimme päällekkäin maassa, purjekankaan peittäessä meidät alleen. Luulen, että murskasin hänen kallonsa saappaani korolla. En odottanut muuta, kuin että hänen toverinsa vuorostaan iskisivät minun pääni mäsäksi; mutta nuo pakana raukat eivät olleet koskaan kuulleet laskuvarjosta mitään ja pötkivät heti pakoon.

"Vapautin itseni telttakankaan sokkeloista ja kiinalaisen ruumiista ja katsoin ympärilleni. Noin kymmenen askelen päässä virui intialaisen pää tuijottaen kuutamoon. Sitten huomasin veden ja menin juomaan. Ympärillä oli hiljaista; kuului vain pakenevien kiinalaisten juoksu, heikko huuto ylhäältä ja veden solina. Juotuani kylliksi läksin heti matkalle jokivartta alaspäin.

"Ja siihen loppuu selitys lentävän miehen tarinan synnystä. En tavannut ainoatakaan ihmistä tuolla kahdeksan penikulman taipaleella. Saavuin Waltersin leirille kymmenen tienoissa, ja etuvartija pöhkö oli niin typerä, että laukaisi pyssynsä minua kohden, kun astuin pimeästä esiin. Niin pian kuin Waltersin paksu kallo oli tajunnut kertomukseni, lähti viisikymmentä miestä matkalle laaksoa ylöspäin karkoittamaan kiinalaisia ja noutamaan miehiämme. Itse en lähtenyt mukaan; minulla oli täysi työ janoni sammuttamisessa.

"Te olette kuullut, minkä jutun kiinalaiset ovat seikkailustani tekaisseet. Muulin pituiset siivet! Ja mustat sulat! Lystikäs luutnanttilintu! Niin, niin!"

Luutnantin mieli viivähti hetkisen menneissä asioissa. Hänen kasvonsa olivat iloiset. Sitten hän jatkoi:

"Tuskin uskotte, kun sanon, mutta perille saapuessaan miehet näkivät, että kaksi muuta intialaista oli hypännyt kallion reunalta alas."

"Ja muut voivat hyvin?" kysyi tutkimusmatkailija.

"Niin", vastasi luutnantti, "muut voivat hyvin, tietysti lukuunottamatta tuntuvaa janon vaivaa."

Ja sitä muistellen hän kaatoi lasiinsa viskyä ja soodavettä.

Aepyornis-saari.

[Aepyornis = sukupuuttoon kuollut jättiläislintu, jonka muna on noin 8 litraa vetävä. Sen jäännöksiä on tavattu Madagaskarin saarella.]

[Tikankontti (Cypripedium calceolus) = kämmekkäisiin eli orkideoihin kuuluva yrtti.]

Arpinaamainen mies kumartui pöydän yli ja katseli kukkakimppuani.

"Kämmekkäisiäkö?" kysyi hän.

"Muutamia", vastasin minä.

"Tikankonttia", arveli hän.

"Enimmäkseen", sanoin minä.

"Tuskin mitään uutta sentään! Minä tutkin nämä saaret viisi- tai kuusikolmatta vuotta sitten. Jos löydätte täältä jotakin uutta, niin se on sitten _aivan_ uuttaa. Minä en jättänyt paljoa."

"En ole mikään kokoilija", sanoin.

"Olin siiloin nuori", jatkoi hän. "Taivas, miten minä lensin! Olin kaksi vuotta Itä-Intiassa ja seitsemän vuotta Brasiliassa. Sitten läksin Madagaskarille."

"Tunnen pari tutkijaa nimeltä", sanoin, kun huomasin kertomuksen olevan tulossa. "Kenelle te silloin keräilitte?"

"Dawsonille. Oletteko koskaan kuullut Butcherista puhuttavan?"

"Butcher -- Butcher?" Nimi tuntui tutulta. Sitten muistin oikeusjutun, _Butcher kantajana Dawsonia vastaan_.

"Mitä!" sanoin. "Tekö olette se mies, joka haastoi toiminimen oikeuteen vastaamaan suorittamattomasta neljän vuoden palkasta! -- Olitte joutunut autiolle saarelle..."

"Palvelijanne", sanoi arpinaamainen mies kumartaen, "olen juuri sama mies. Merkillinen tapaus, eikö totta? Siellä minä istuin saarella kooten pientä omaisuutta; työtä ei mitään, eikä toiminimellä pienintäkään mahdollisuutta irtisanoa minua. Se huvitti minua monesti, kun sitä ajattelin istuessani saarella. Tein laskelmia -- suuria laskelmia -- koko saaren täyteen, korukirjaimilla."

"Miten se kävikään?" sanoin minä. "En enää oikein muista asiaa."

"No... Tiedättekö mikä Aepyornis on? Oletteko kuullut sellaisesta?"

"Hiukan. Andrews kertoi minulle uudesta lintulajista, jota oli tutkinut jo kuukauden päivät. Juuri ennen lähtöäni. Sillä kuuluu olleen lähes metrin pituiset lonkkaluut. On kai ollut hirvittävä peto."

"Eipä ihme", vastasi arpinaamainen mies. "Se _oli_ peto. 'Tuhannen ja yhden yön rook-lintu oli juuri siitä johtunut satu. Mutta milloin nuo luut löydettiin?"

"Muistaakseni kolme tai neljä vuotta sitten -- vuonna 1891, ellen erehdy. Kuinka niin?"

"Kuinkako niin? Koska itse ne löysin -- hitto vie -- ja siitä on lähes kaksikymmentä vuotta. Ellei Dawson tyhmyydessään olisi ruvennut rettelöimään palkan tautta, niin mitkä loistavat kaupat liike olisi voinut tehdä!... Minkä minä sille mahdoin, että se pahuksen vene läksi karkuun!"

Hän oli hetkisen vaiti. "Oletan, että paikka, mistä uusi luu löydettiin, on sama. Eräs suon tapainen noin 160 kilometriä Antananarivon [Madagaskarin pääkaupunki] pohjoispuolella. Tunnetteko sen ehkä? Sinne päästäkseen täytyy kulkea rannikkoa pitkin veneissä. Ettekö muista?"

"En. Mutta muistaakseni Andrews mainitsi jostakin suosta."

"Sama se kai on. Itärannalla, ja siinä on vedessä jotakin, joka ehkäisee mätänemisen. Se haisee kreosootilta. Se muistutti minulle Trinidadia."

"Löysittekö munia?"

"Löysin, ja muutamat niistä olivat yli puolentoista jalan pituisia. Miltei sattumalta ne löysin. Olimme munia etsimässä, minä ja kaksi neekeriä, tuollaisessa kummallisesti kokoonkyhätyssä veneessä, ja samalla kertaa löysin luutkin. Meillä oli mukanamme teltta ja neljän päivän muona, ja pystytimme leirin erääseen kovapohjaisempaan paikkaan. Kun sitä muistelen, tuntuu vieläkin nenässäni merkillinen tervamainen haju. Työ ei ollut leikintekoa. Kuten tiedätte, tutkitaan pohjaliejua rautaisella haralla. Munat siinä tavallisesti särkyvät. Tahtoisin tietää, kauanko siitä on, kun näitä jättiläislintuja on todella elänyt. Lähetyssaarnaajat kertovat, että alkuasukkailla on taruja siitä, milloin ne elivät, mutta itse en ole sattunut koskaan kuulemaan niitä. Mutta munat, jotka löysimme, olivat tuoreita kuin vastamunitut. Ihan tuoreita! Kun veimme niitä veneeseemme, pudotti toinen neekeri yhden niistä kalliolle, jolloin se särkyi. Annoin lurjukselle aimo selkäsaunan. Hän sanoi, että tuhatjalkainen oli puraissut häntä. Mutta koetan pysyä asiassa. Muna maistui hyvältä, ikäänkuin olisi ollut vastikään munittu, ei haissut ollenkaan, ja kuitenkin oli emo kuollut jo ehkä kolme-, neljäsataa vuotta sitten! No niin. Olimme koko päivän puuhanneet liejussa saadaksemme munat ehyinä talteen, ja olimme mustanharmaan lian peitossa, ja minä olin tietysti äkäinen. Mikäli tiedän, olivat ne ainoat munat, mitä sieltä on saatu ehyinä, eivätkä ne olleet edes puhjenneet. Myöhemmin olen tarkastellut Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa olevia; kaikki ne olivat puhjenneita ja palasista kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja osia puuttui kokonaan. Minun löytämäni olivat täydelliset, ja aioin palattuani hämmästyttää niillä maailmaa. Tietysti olin kiukuissani tuolle neekeritolvanalle, joka viheliäisen hyönteisenpiston tähden teki tyhjäksi kolmen tunnin työn. Annoin hänelle selkään että mäikyi."

Arpinaamainen mies veti taskustaan savipiipun. Ojensin hänelle tupakkamassini. Hän täytti piippunsa hajamielisesti.

"Miten niiden muiden kävi?" kysyin. "Toitteko ne ehyinä kotiin? En enää oikein muista..."

"Siinäpä tulee jutun merkillisin osa. Minulla oli vielä jäljellä kolme munaa, kaikki aivan tuoreita. Panimme ne veneeseen, ja sitten menin telttani luo keittämään kahvia. Molemmat pakanat jätin rannalle; toinen niistä ulisi lapsellisesti saamansa hyönteisenpiston tähden, ja toinen säesti häntä. Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo heittiöt käyttäisivät hyväkseen omituista asemaani ja tekisivät minulle semmoisen kepposen. Mutta arvelen, että hyönteisenpisto ja minulta saatu selkäsauna tekivät miehen vihaiseksi ja että hän sai toisenkin yllytetyksi tuumaan.

"Muistan, miten istuin rauhassa tupakoiden, veden kiehuessa väkiviinakeittiöllä, jonka tavallisesti aina otin mukaani tällaisille retkille. Ihailin suota auringonlaskussa. Kaikki oli mustaa ja veripunaista, viirullista, -- ihmeellinen näky. Ja etäämpänä maa yleni harmaiksi, utuisiksi kukkuloiksi, ja niiden takainen taivas oli punainen kuin sulatusuunin kita. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni takana nuo kirotut pakanat -- välittämättä illan ihmeellisestä rauhasta -- istuivat tuumimassa, miten lähtisivät veneellä tiehensä ja jättäisivät minut yksikseni kolmen päivän muonan ja liinateltan seuraan, ilman juomista, lukuunottamatta pientä vesinassakkaa. Kuulin jotakin huudontapaista takaapäin, ja siellä he jo olivat kanootissaan -- veneeksi sitä tuskin kävi sanominen -- parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin paikalla mitä oli tekeillä. Kiväärini oli teltassa, ja sitäpaitsi siinä ei ollut luoteja, vaan pelkkiä lintuhauleja. Sen ne riivatut tiesivät. Mutta taskussani oli pieni revolveri, ja sen vedin esille juostessani rantaan.

"'Tulkaa takaisin!' karjuin minä revolveri ojossa. He vastasivat minulle jotakin, ja se roikale, joka oli munan särkenyt, irvisti. Minä tähtäsin toista, sillä hän oli terve ja souti venettä, mutta ammuin harhaan. He nauroivat. Minä en kuitenkaan vielä antanut perään. Tiesin, että tässä oli pysyttävä kylmäverisenä, tähtäsin uudelleen, ja mies hypähti pystyyn, kun kuula sattui häneen. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella laukauksella osasin häntä päähän, ja hän suistui laidan yli veteen vieden airon muassaan. Se oli harvinaisen onnistunut laukaus revolverilla. Luulen, että välimatkaa oli 50 metriä. Mies upposi heti. En tiedä, oliko hän hukkuessaan jo kuollut vaiko vain tainnoksissa. Sitten huusin toista miestä palaamaan, mutta hän kyyristyi veneen pohjalle eikä vastannut. Laukaisin jäljellä olevat panokset hänen peräänsä, mutta osaamatta.

"Olin täysin neuvoton, saatte uskoa. Siinä nyt seisoin mustalla rannalla, takanani alava suo, edessäni aava, päivänlaskun jälkeen kylmyyttä huokuva meri ja lisäksi tuo musta vene, joka ajautui yhä kauemmaksi ulapalle. Sanon teille, että sillä hetkellä kirosin perusteellisesti Dawsonit ja Jamrochit ja museot ja kaiken, mitä niihin kuuluu. Ärjyin neekerin perään manaten häntä tulemaan takaisin, kunnes ääneni sortui.

"Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin lähteä uimalla häntä tavoittamaan ja panna itseni alttiiksi haikalojen hyökkäyksille. Avasin linkkuveitseni, otin sen hampaisiini, riisuin vaatteeni ja kahlasin veteen. Kadotin veneen näkyvistäni, mutta lähdin uimaan sitä suuntaa, missä tiesin sen olevan. Toivoin, että neekeri oli liian tyhmä venettä ohjaamaan, ja arvelin sen jatkavan kulkuansa entiseen suuntaan. Pian näinkin sen taivaanrannalla lounaassa päin. Hämärän aika oli mennyt, tuli yö. Tähdet alkoivat häämöttää sinen läpi. Minä uida huhdoin kuin kilpaa, vaikka käsiä ja jalkoja alkoi pakottaa.

"Lopulta sen saavutin, kun kaikki tähdet jo tuikkivat taivaalla. Kun tuli pimeä, näin vedessä jos jonkinlaista kiiltävää -- merisäihky, tiedättehän. Monta kertaa päätäni huimasi. Tuskin tiesin mikä oli tähtiä, mikä merisäihkyä, tai uinko selälläni vai vatsallani. Vene oli musta kuin yö, ja vesi loiskui sen laitoja vasten kuin sulana läikkyvä tuli. Sisään kavutessani olin tietysti varovainen. Minua huoletti, mitä mies aikoi ensiksi tehdä. Hän näytti makaavan kyyristyneenä veneen perässä; kokka oli koholla vedestä. Ajautuessaan alus kääntelehti hiljalleen -- se oli kuin jonkinlaista valssia, tiedättekös. Uin kokkapuolelle, vedin sen alas ja odotin, että mies heräisi. Sitten kapusin laidan yli sisään, veitsi kädessä, valmiina ottamaan vastaan hyökkäyksen. Mutta mies ei liikahtanut. Siinä minä sitten istuin pienen veneen kokassa ajelehtien tyvenellä, fosforisäihkyisellä ulapalla, ylläni taivaan kirkkaat tähdet, odottaen mitä tapahtuman piti.

"Joltisenkin ajan kuluttua huusin hänen nimeään, mutta hän ei vastannut. Olin liian väsynyt uskaltaakseni lähestyä häntä. Siinä me sitten istuimme molemmat. Minä taisin pari kertaa torkahtaa. Aamun sarastaessa näin, että hän oli kuollut, turvonnut ja punainen. Löydetyt kolme munaa ja luut olivat keskellä venettä pohjalla; vesitynnyri, kahvirasia ja hiukan keksi leivoksia, käärittyinä vanhaan kapkaupunkilaiseen sanomalehteen, olivat vainajan jalkain juuressa ja polttoväkiviinaa sisältävä astia hänen allansa. Airoa ei ollut eikä mitään muutakaan kapinetta, jota olisi voinut käyttää soutimena, lukuunottamatta väkiviina-astiaa. Päätin siis ajelehtia edelleen, kunnes minut korjattaisiin jonnekin. Toimitin laillisen tutkinnan, totesin, että neekerin kuoleman syynä oli ollut käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen purema, ja vieritin ruumiin mereen.

"Sitten ryyppäsin hieman vettä ja söin jonkun keksin. Luulen, että kun istuu niin matalalla kuin minä silloin, ei näe pitkälle; ainakin Madagaskar oli hävinnyt näkyvistäni, eikä muustakaan maasta näkynyt jälkeäkään. Lounaan kulmalla näin purjeen -- laiva näytti kuunarilta, mutta sen runko ei tullut näkyviin. Pian oli aurinko ylhäällä taivaanlaella ja alkoi paahtaa kovasti. Varjele sitä kuumuutta, minulla aivot melkein kiehuivat! Koetin pistää pääni veteen, mutta hetken kuluttua osui silmäni Kapkaupungin Argus-lehteen; asetuin pitkäkseni veneen pohjalle ja levitin lehden päälleni. Miten ihania tuollaiset sanomalehdet saattavat olla! En ole koskaan lukenut sellaista kokonaan, mutta mihin kaikkeen ihminen ryhtyykään ollessaan niin yksin kuin minä silloin! Luullakseni luin tuon siunatun lehden kaksikymmentä kertaa alusta loppuun. Terva kärysi kuumuudesta veneen syrjissä ja muodosti suuria kuplia.

"Kymmenen päivää minä ajelehdin", jatkoi kertoja. "Se tuntuu vähältä, kun sen näin vain sanoo, eikö totta? Jokainen päivä oli edellisensä kaltainen. Tähystystä en toimittanut, paitsi aamuin ja illoin -- niin helvetillinen oli kuumuus. Kolmena ensi päivänä en nähnyt yhtään purjehtijaa, ja ne, jotka sittemmin näin, eivät huomanneet minua. Noin kuudentena yönä eräs laiva kulki ohitseni tuskin puolen englannin-penikulman päässä, täysin valaistuna, ikäänkuin suuri tulinen kärpänen. Kannelta kuului soittoa. Nousin pystyyn ja huusin minkä jaksoin. Toisena päivänä rikoin yhden aepyornis-munista, irroitin kuoren sen toisesta päästä pala palalta, maistoin sisällystä ja tulin iloiseksi huomatessani, että se kelpasi syötäväksi. Hiukan väkevää se oli -- en sano pilaantunutta -- suunnilleen ankanmunan makuista. Siinä oli eräänlainen pyöreä täplä ruskuaisen syrjässä, noin kuusi tuumaa läpimitaten, ja siinä näkyi veriviiruja ja valkoinen kohta ikäänkuin sisälle vievänä johtimena, ja se tuntui minusta omituiselta. Mutta en silloin vielä ymmärtänyt, mitä se merkitsi, enkä ollut siinä asemassa, että olisin voinut liiaksi valikoida ruokia. Munassa riitti syötävää kolmeksi päiväksi; lisäksi söin hiukan keksiä ja ryyppäsin vettä. Pureskelin kahvipapujakin -- virkistävää ainetta. Toisen munan rikoin kahdeksantena päivänä -- ja olin lentää selälleni kauhistuksesta."

Kertoja oli hetkisen vaiti.

"Niin", jatkoi hän, "se oli kehittymistilassa. Teidän on luultavasti vaikea uskoa sitä. Vaikeaa se oli itsellenikin, vaikka näin sen kumman omilla silmilläni. Kolme-, neljäsataa vuotta oli muna ehkä maannut kylmässä, mustassa liejussa. Mutta erehtyminen oli mahdotonta. Siinä oli edessäni poikasen alku paksuine päineen, kyyryselkineen, sydän sykkien kurkun alla; ruskuainen oli kutistunut kokoon, ja kuoren sisäpuolella oli suuria kalvoja. Olin keskellä Intian valtamerta pienessä vene-pahasessa ja haudotin suurimman sukupuuttoon kuolleen jättiläislinnun munaa. Olisipa ukko Dawson tiennyt! Se olisi toden totta vastannut neljän vuoden palkkaa! Vai mitä arvelette?

"Minun täytyi kuitenkin syödä tarkoin suuhuni koko tuo kallisarvoinen kappale, ennenkuin korallisaari tuli näkyviin, ja monet palaset maistuivat hiton pahalta. Kolmannen munan jätin koskematta. Tarkastin sitä valoa vasten, mutta kuori oli niin paksu, ettei sen läpi saattanut havaita, mitä sisällä tapahtui, ja vaikka kuvittelinkin kuulevani veren sykintää, saattoi se yhtä hyvin olla omien korvieni suhinaa, kuten voi kuulla esimerkiksi jos panee merisimpukan kuoren korvaansa vasten.