Part 1

Produced by Tapio Riikonen

AARNIHAUTA JA MUITA JUTTUJA

Kirj.

H. G. Wells

Mailta ja meriltä 25.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Aarnihauta. Lentävä mies. Aepyornis-saari. Konservaattorin riemuvoittoja.

Aarnihauta.

Vene läheni maata. Lahden poukama lepäsi tulijain edessä, ja sen pohjukassa oleva tyrskytön paikka, missä ei näkynyt valkoista vaahtoa, osoitti millä kohtaa mereen laskevan pienen joen suu oli; aarniometsän tiheämpi kasvu ja tummempi vihreys osoitti joen juoksua kaukaisten kukkuloiden välitse.

Metsä ulottui täällä ihan rantaan saakka. Siintävinä ja ääriviivoiltaan utuisina kohosivat taampana etäisyydessä vuoret ikäänkuin äkkiä jäätyneet aallot. Meri oli tyven, vain mainingit liikkuivat hiljaa. Aurinko helotti polttavan kuumasti.

Airoissa istuva mies keskeytti soutunsa. "Täällä jossakin sen pitäisi olla", sanoi hän. Hän veti airot veneeseen ja ojensi kätensä suoraan eteensä.

Kokassa istuva toinen mies tähysti maata tarkoin. Hänellä oli keltainen paperilehti polvillaan.

"Tulehan katsomaan tätä, Evans", sanoi hän.

Molemmat miehet puhuivat hiljaa, ja heidän huulensa olivat kovat ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoiperrellen kokkaan päin, kunnes saattoi nähdä toverinsa olan yli.

Paperi muistutti kömpelösti piirrettyä karttaa. Paljosta taskussa-kantamisesta se oli kulunut laskospaikoistaan rikki, ja mies piteli haalistuneita palasia koossa niistä kohdin, mistä ne olivat lähteneet irti. Siinä saattoi heikosti erottaa lahdelman ääripiirteet miltei poishankautuneina lyijykynäviivoina.

"Tässä", sanoi Evans, "on tyrskypaikka, ja tuossa on joen suu."

Hän kuljetti peukaloaan karttaa pitkin.

"Tämä mutkikas viiva on joki -- tahtoisinpa saada siitä kulauksen suuhuni -- ja tämä tähti osoittaa paikkaa."

"Näethän tuon pisteviivan tuossa", sanoi karttaa pitelevä mies. "Se on suora viiva, joka kulkee riutan aukeamasta palmuryhmän luo. Tähti on siinä, missä tämä viiva leikkaa joen. Meidän täytyy panna merkille se paikka, kun laskemme rantajärveen."

"Mitä ihmettä nuo pienet viivat tässä alhaalla mahtavat merkitä?" sanoi Evans. "Siinä näyttää olevan ikäänkuin rakennuksen pohjapiirros tai jotakin sellaista. Mutta mitä nuo kaikki sikinsokin vedetyt pikku piirrot ovat olevinaan, sitä en käsitä. Ja mitä tuo kirjoitus merkitsee?"

"Se on kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä mies.

"Luonnollisesti", vastasi Evans. "Hänhän oli kiinalainen."

"He olivat kaikki kiinalaisia", sanoi karttamies.

Molemmat istuivat hetkisen ja tuijottivat maata, jota kohden vene hiljalleen lipui. Sitten Evans katsahti airoihin.

"Nyt on sinun vuorosi soutaa, Hooker", sanoi hän.

Kumppani laskosti paperin rauhallisesti, pisti sen taskuunsa, astui varovasti Evansin ohi ja alkoi soutaa. Hänen liikkeensä olivat väsyneet kuten miehen, jonka voimat ovat miltei tyyten lopussa.

Evans istui puoliavoimin silmin ja katseli koralliriutan valkovaahtoista tyrskyä, joka hiljalleen läheni. Taivas oli kuin tulinen pätsi, sillä aurinko oli puolipäivän korkeudella.

Vaikka he nyt olivat niin lähellä aarretta, ei hän kuitenkaan tuntenut sitä iloa, jota oli odottanut. Ääretön jännitys kamppailussa, ennenkuin he olivat saaneet asemapiirroksen haltuunsa, sekä pitkä yömatka mannermaalta tänne avoimessa veneessä ja eväittä oli vienyt häneltä ilon. Päästäkseen hilpeämmälle tuulelle hän koetti kiinnittää ajatuksensa kultaharkkoihin, joista kiinalainen oli puhunut, mutta mieli ei ottanut viipyäkseen niissä, vaan hän palasi tuontuostakin miettimään suolatonta vettä, jota oli joessa, ja huuliensa ja kurkkunsa sietämätöntä kuivuutta. Meren säännöllinen loiske koralliriuttaa vasten alkoi kuulua, ja se teki hyvää hänen korvilleen. Vesi lirisi pitkin veneen laitoja, ja airoista sitä tippui joka vetäisyn välillä. Hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen.

Hän näki vielä himmeästi saaren, mutta omituinen uni kutoutui hänen aistiensa havaintoihin. Oli muka jälleen yö, jolloin hän ja Hooker olivat keksineet kiinalaisen salaisuuden; hän näki kuunvalaisemat puut, pienen nuotiotulen ja kolmen kiinalaisen tummat hahmot -- toiselta puolen kuutamon hopeahohteen, toiselta nuotion punaisen loimon valaisemina -- ja kuuli heidän mongertavan huonoa englanninkieltään -- sillä he olivat kotoisin eri maakunnista. Hooker oli ensin päässyt heidän puheenaineensa perille ja viitannut häntä kuuntelemaan. Osittain oli keskustelua mahdoton kuulla, osittain se oli käsittämätöntä. Filippiineiltä purjehtinut espanjalainen laiva meren pohjassa, sen aarteet kätkössä tuomiopäivään asti -- siinä tarinan tausta; haaksirikkoinen miehistö, tautien, taistelun tai muun tuhon harventama, puutteellinen kurinpito, vihdoin lähtö laivasta veneillä, joista kukaan ei sen koommin ole kuullut mitään. Sitten oli Chang-hi vasta vuosi sitten, kulkiessaan rannikolla, sattumalta löytänyt nuo parisataa vuotta kätkössä maanneet kultaharkot, oli jättänyt dshonkkinsa [kiinalainen kolmimastoinen purjevene, leveä ja lyhyt, kokka ja perä korkeat] ja sanomattomalla vaivalla haudannut ne maahan ypö yksin, mutta erittäin varmaan paikkaan. Hän huomautti erityisesti kätköpaikan varmuutta -- se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua mennäkseen niitä noutamaan sieltä. Yhtäkkiä tuli esille pieni kartta, ja äänet hiljenivät. -- -- Sievä juttu kahden tyhjätaskuisen englantilaiskulkurin korville! -- Sitten uni johti Evansin siihen hetkeen, jolloin hän piteli Chang-hi'n palmikkoa kädessään. Kiinalaisen henki ei merkitse niin paljon kuin eurooppalaisen. Chang-hi'n pienet, viekkaat kasvot, jotka ensin olivat rohkeat ja raivoisat kuin yllätetyn käärmeen, sitten pelokkaat, kavalat ja rukoilevat, tulivat unessa yhä selvemmiksi. Lopuksi Chang-hi irvisti -- se oli kerrassaan käsittämätön ja kammottava irvistys. Yhtäkkiä kaikki muuttui kovin tukalaksi ja vastenmieliseksi, kuten unessa usein tapahtuu, Chang-hi nauraa räkätti ja uhkasi häntä. Hän näki unessa suuria kultakasoja ja miten Chang-hi tuli ja yritti vetää häntä pois niiden luota. Hän tarttui Chang-hi'n palmikkoon -- miten paksu se keltainen elukka oli ja miten se sätki ja irvisti! Se tuli myös yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten nuo loistavat kultakasat muuttuivat palavaksi rovioksi, ja suuri paholainen, hämmästyttävästi Chang-hi'n näköinen, paitsi että sillä oli paksu, musta häntä, alkoi syöttää häntä hiilillä. Toinen paholainen huusi huutamistaan hänen nimeänsä: "Evans, Evans, senkin unikeko!" -- vai Hookerko huusi?

Hän heräsi. He olivat rantajärven suulla.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Ne ovat kai samalla linjalla kuin tuo pensaikko", sanoi hänen toverinsa. "Ota vaari! Kun pääsemme noiden pensaiden luo ja siitä menemme suoraan metsään, niin tulemme paikalle, heti kun olemme saapuneet joelle."

He näkivät nyt joen suun. Se näky toi eloa Evansiin.

"Souda lujaan", sanoi hän, "taivaan nimessä, tai muuten minun täytyy latkia merivettä!"

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti hopeajuovaan, joka kimalteli kallioiden ja vihreiden pensaiden lomista. Yhtäkkiä hän käännähti hurjistuneena Hookeriin päin.

"Anna minä soudan!" sanoi hän.

He saapuivat joen suulle. Kun oli kuljettu vähän matkaa ylöspäin, otti Hooker vettä kouraansa, maistoi sitä ja sylki takaisin. Hetken kuluttua hän maistoi uudestaan. "Jo kelpaa", sanoi hän, ja he alkoivat kiireesti ammentaa vettä suuhunsa.

"Tuhat tulimmaista", sanoi Evans, "tämä käy liian hitaasti!" Ja kumartuen miltei vaaralliseen asentoon veneen laidan yli hän alkoi suullaan imeä vettä.

Äkkiä he herkesivät juomasta, ohjasivat veneensä pieneen sivupuroon ja aikoivat laskea maalle läpi tiheän pensaikon, joka riippui vesirajassa puron yläpuolella.

"Meidän täytyy tunkeutua tästä meren rantaan saakka, jotta löytäisimme pensaikkomme ja oikean suunnan."

"Parempi on soutaa ympäri", sanoi Hooker.

He soutivat siis takaisin joelle ja siitä merenrantaan sille paikalle, missä pensasryhmä kasvoi. Siellä he nousivat maalle, vetivät kevyen veneensä kauas rannalle ja kävelivät sitten pensaikon kulmaan, kunnes riutan aukko ja pensaikko tulivat samalle suoralle viivalle. Evans oli ottanut veneestä mukaansa alkuasukkaiden käyttämän työaseen, joka oli L:n muotoinen ja jonka poikkikappale oli peitetty kiillotetuilla kivillä. Hookerilla oli airo.

"Juuri tätä suuntaa meidän on kuljettava", sanoi hän, "tästä läpi, kunnes kohtaamme joen; sitten meidän on katseltava ympärillemme."

He astuivat tiheätä viidakkoa, jossa kasvoi ruokoa, saniaisia ja nuoria puita. Alussa oli kulku vaivalloista, mutta vähitellen puut tulivat isommiksi ja maa niiden alla väljemmäksi. Tulinen auringonpaahde muuttui vilpoiseksi katveeksi. Puut tulivat lopulta vihreiksi pylväiksi, joiden latvat muodostivat vihannan katoksen korkealle heidän yläpuolelleen. Rungoissa riippui valkeita kukkia, ja köynnöskasvit kiemurtelivat puusta puuhun kuin köydet. Varjo syveni syvenemistään. Maassa alkoi näkyä sieniä ja jotakin punaruskeaa peitekasvia.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä äskeisen helteen jälkeen", sanoi hän.

"Toivon, että olemme oikealla tiellä", sanoi Hooker.

Äkkiä he näkivät edessään aukeaman, josta kirkas päivänpaiste tunkeutui metsään. Siellä oli myös loistavan vihreätä pensaikkoa ja heleänvärisiä kukkia. Sitten he kuulivat veden lirinää.

"Täällä on joki!" huudahti Hooker. "Kohta olemme perillä."

Joen rannalla oli rehevä kasvullisuus. Suuria, tuntemattomia ja nimettömiä yrttejä kasvoi mahtavien puiden juurilla levittäen ruusukkeiset, vihreät viuhkansa valoa kohden. Leveällä, tyynellä vedenpinnalla, jota aarteenetsijät nyt katselivat, kellui paksuja, soikeita lehtiä ja kalpeita, punertavan valkoisia kukkia, vesililjojen kaltaisia. Edempänä, missä joki teki polvekkeen, oli vedenpinta vaahdon peitossa, ja sieltä kuului kosken kohina.

"No?" sanoi Evans.

"Olemme hiukan poikenneet suunnasta", sanoi Hooker. "Sitä odotinkin."

Hän kääntyi ja katsoi taakseen äänettömän metsän tummaa, viileätä varjoa.

"Jos kuljemme joen rantaa vähän matkaa ylös tai alas, niin löydämme paikan", virkkoi hän.

"Sinä sanoit -- --", alotti Evans.

"Hän sanoi, että siellä on kiviröykkiö", sanoi Hooker.

Miehet katsoivat hetkisen toisiansa silmiin.

"Mennään sitten koetteeksi ensin hieman alaspäin", sanoi Evans.

He kävelivät hitaasti eteenpäin tähystellen ahnain silmin ympärilleen. Evans pysähtyi äkkiä.

"Mitä hittoa tuo on?" kysyi hän.

Hooker seurasi silmillään hänen kätensä viittausta.

"Jotakin sinistä", sanoi hän.

He olivat huomanneet sen noustuaan pienelle kummulle. Vähitellen saattoi erottaa mitä se oli.

He läksivät kiivaasti astumaan sitä kohden, kunnes näkivät sen kokonaan. Evansin käsi puristi suonenvedontapaisesti työasetta, joka hänellä oli muassaan.

Heidän näkemänsä esine oli kiinalainen mies, joka makasi suullaan maassa. Hän oli kuollut, siitä ei voinut erehtyä.

Miehet vetäytyivät lähemmäksi toisiaan ja tuijottivat tuota kammottavaa, elotonta ruumista. Se virui aukealla paikalla puiden välissä. Läheisyydessä oli kiinalaismallinen lapio ja edempänä hajoitettu kiviröykkiö aivan äskettäin kaivetun kuopan vieressä.

"Täällä on jo käyty ennen meitä", sanoi Hooker epävarmalla äänellä.

Evans rupesi yhtäkkiä hirveästi kiroilemaan ja polki hurjasti jalkaansa. Hooker kalpeni, mutta ei virkkanut mitään. Hän lähestyi ruumista. Hän näki, että sen kaula oli paksu ja punainen, kädet ja ranteet turvoksissa.

"Pyh!" sanoi hän, kääntyi äkkiä ja meni kuopan luo. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän kutsui Evansia, joka asteli verkalleen häntä kohden.

"Narri hoi, kaikki on reilassa! Kulta on täällä vielä."

Hän kääntyi katsomaan kuollutta kiinalaista ja sitten jälleen kuoppaa.

Evans syöksyi paikalle. Osittain esillekaivettuina oli siinä heidän edessään himmeänkeltaisia harkkoja. Hän kumartui kuoppaan, kaivoi multaa paljain käsin ja kiskoi esille yhden noista raskaista kangista, Samassa pisti pieni oka häntä käteen. Hän veti sormillaan hennon piikin pois ja nosti harkon kuopasta ylös.

"Vain kulta tai lyijy voi olla näin raskasta", sanoi hän.

Hooker katseli vieläkin kuollutta kiinalaista. Hän ei ollut oikein selvillä asiasta.

"Mies on nähtävästi tullut ennen kuin ystävänsä", sanoi hän vihdoin. "Hän tuli tänne yksin, ja joku myrkyllinen käärme on tappanut hänet... Ihme vain, miten hän on löytänyt paikan."

Evans seisoi kultaharkko kädessä. Mitä hänelle merkitsi kuollut kiinalainen!

"Meidän pitää hommata nämä kappaleet täältä pienin erin mantereelle ja kaivaa ne siellä maahan joksikin aikaa", sanoi hän. "Mitenkä saamme ne veneeseen?"

Hän riisui nuttunsa, levitti sen maahan ja heitti sille pari kolme kultaharkkoa. Silloin hän huomasi, että toinen pieni oka oli pistänyt häntä käteen.

"Tämän verran kai jaksamme kantaa", tuumi hän. Sitten hän yhtäkkiä kivahti omituisen kiihkeästi: "Mitä sinä tuijotat eteesi?"

Hooker kääntyi häneen päin: "Minä en oikein... voi sietää tuota näkyä." Hän osoitti päännyökkäyksellä ruumista. "Hän on aivan saman näköinen kuin..."

"Hullutusta", sanoi Evans, "kaikki kiinalaiset ovat saman näköisiä."

Hooker katsoi häntä silmiin.

"Menen kuitenkin ja hautaan ensin tuon, ennenkuin ryhdyn auttamaan sinua noiden keltaisten kappaleiden kuljetuksessa."

"Älä ole narrimainen, Hooker", sanoi Evans. "Jätä se rauhassa mätänemään."

Hooker epäröi ja antoi katseensa liukua tutkivana pitkin ruskeata maanpintaa.

"Jokin kammottaa minua", sanoi hän.

"Nyt on kysymys siitä", sanoi Evans, "mitä teemme näille kultaharkoille. Hautaammeko ne tänne takaisin vai kuljetammeko ne veneessä mannermaan puolelle?"

Hooker mietti. Hänen katseensa harhaili sinne tänne, milloin korkeiden puunrunkojen välissä, milloin ylhäällä pitkin auringon kultaamaa vihreätä lehtikatosta. Hän kauhistui jälleen, kun silmänsä osuivat sinipukuiseen kiinalaiseen. Hän tuijotti etsivästi metsän harmaaseen pimentoon.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker?" kysyi Evans. "Oletko huonolla tuulella?"

"Hommatkaamme joka tapauksessa kulta täältä pois", sanoi Hooker.

Hän tarttui nutun kauluspuoleen, Evans kävi kiinni toiseen päähän, ja he nostivat kultataakan maasta.

"Mihin suuntaan?" kysyi Evans. "Veneellekö?"

"Kummallista", jatkoi hän, kun he olivat astuneet muutamia askelia, "soutu on tehnyt käsivarteni kipeiksi. Tuhat tulimmaista!" sanoi hän sitten. "Niitä koskee niin vietävästi! Minun täytyy levähtää."

He laskivat taakkansa maahan. Evansin kasvot olivat kalpeat, ja pieniä hikihelmiä kihosi hänen otsalleen.

"Täällä metsässä on niin painostava ilma", sanoi hän.

Sitten hän yhtäkkiä kivahti aiheettoman vihaisesti:

"Mitä tässä varrotaan koko päivä? Auta minua, sanon! Siitä asti kuin näimme tuon kuolleen kiinalaisen, et sinä ole tehnyt muuta kuin töllistellyt."

Hooker katsoi kumppaniaan terävästi kasvoihin. Hän tarttui nuttuun, ja he kantoivat kultaharkkoja vaieten noin viisikymmentä metriä. Evans alkoi hengittää raskaasti.

"Etkö osaa puhua?" kysyi hän.

"Mikä _sinua_ sitten vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans horjui ja päästi äkkiä kiroten nutun maahan. Hän seisoi tuokion ja tuijotti Hookeriin, sitten hän ähkyen tarttui kurkkuunsa. "Älä tule lähelle", sanoi hän nojautuen puuta vasten. Sitten lujemmalla äänellä: "Minuutin päästä se on ohi."

Mutta hän ei pysynyt enää pystyssä tuenkaan varassa, vaan liukui hitaasti runkoa pitkin alas, kunnes lysähti kokoon puun juurelle. Hänen kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin. Kasvot vääntyivät tuskasta. Hooker lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske!" sanoi Evans tukehtuneella äänellä. "Nosta kulta takaisin nutulle."

Kun Hooker otti käteensä kultaharkon, tunsi hän peukalonsa juuressa lievän piston. Hän tarkasti paikkaa, ja siinä näkyi noin sentimetrin pituinen hieno oka.

Evans päästi örisevän huudon ja kaatui nurinniskoin.

Hooker seisoi suu auki. Hän tuijotti kauhu silmissä okaa. Sitten hän katsahti Evansiin, joka nyt virui kiemurassa maassa ja jonka selkä notkahteli kouristuksentapaisesti. Sitten hän katsoi puunrunkojen ja köynnöskasvien välitse sinne, missä sinipukuinen kiinalaisen ruumis vielä näkyi metsän himmeässä, harmaassa siimeksessä. Hän ajatteli kartalle vedettyjä pieniä viivoja, ja silloin hänelle selvisi kaikki.

"Herra armahda minua!" hän huudahti.

Sillä okaat olivat samoja, joita dajaakit [Borneon saaren alkuasukkaita (malaijilaista rotua)] myrkyttävät ja ampuvat ruokopuhaltimillaan. Hän käsitti nyt, mitä kiinalainen oli tarkoittanut kehuessaan kätköpaikan varmuutta.

"Evans!" huusi hän.

Mutta Evans makasi hiljaa ja liikkumatta; jäsenet vain nytkähtelivät kamalasti, suonenvedontapaisesti. Ja syvä hiljaisuus täytti metsän.

Sitten Hooker alkoi innokkaasti imeä tuota peukalon juuressa olevaa pientä kipeätä kohtaa -- kalliin henkensä pelastamiseksi. Mutta äkkiä hän tunsi omituista vetoa ja pistelyä käsivarsissaan ja hartioissaan; sormetkaan eivät enää ottaneet liikkuakseen. Silloin hän tiesi, että imeminen oli turhaa ja että hänenkin täytyi kuolla. Ja yhtäkkiä hän herkesi imemästä, istuutui kultakasalle, painoi otsansa käsiin ja kyynärpäänsä polvia vasten ja tuijotti kumppaninsa muodottomaan, mutta yhä vielä värähtelevään ruumiiseen.

Chang-hi'n virnistys muistui hänen mieleensä. Painostava kipu alkoi tuntua kaulassakin ja kiihtyi vähitellen. Korkealla hänen päänsä päällä humisi leppoisa tuuli puiden latvoissa, ja tuntemattoman kukan valkeita terälehtiä varisi hämärässä hiljaa liihotellen maahan.

Lentävä mies.

Kansatieteen tutkija katseli miettivästi harvinaista linnunsulkaa.

"Ette näyttänyt mielihyvällä luopuvan siitä", sanoi hän.

"Se on päälliköille pyhitetty esine", vastasi luutnantti, "samoin kuin keltainen silkki, kuten tunnettua, Kiinan keisarille."

Tiedemies ei vastannut. Hän vitkasteli. Sitten hän yhtäkkiä puhkesi puhumaan:

"Mistä ihmeestä on syntynyt tuo uskomaton juttu lentävästä miehestä, jota täällä kerrotaan?"

Luutnantti hymähti. "Mitä teille sitten on kerrottu?"

"Minä huomaan", sanoi tutkija, "että olette selvillä maineestanne."

Luutnantti pyöritti itselleen savukkeen.

"Kuulisin sen mielelläni kerran uudelleen", sanoi hän. "Mitä siitä tätä nykyä sanotaan?"

"Se on suunnattoman lapsellista", vastasi tiedemies harmistuneena. "Millä ilveellä olette saanut aikaan sellaisen tarinan itsestänne?"

Luutnantti ei vastannut, vaan heittäytyi yhä hymyillen selkäkenoon tuolissaan.

"Tässä minä istun", jatkoi tiedemies, "neljänsadan penikulman päässä matkani määrästä, ottaakseni selville mitä tämän kansan saduista on jäljellä, ja löydän vain toinen toistaan mahdottomampia juttuja eräästä oljenvaaleasta, ihan nuoresta luutnantista: hän on haavoittumaton -- hän voi hypätä elefantin yli -- hän osaa lentää. Tämä viimeinen seikka on kovin pähkinä. Muuan vanha ukko kuvasi teidän siipiänne, kertoi, että niissä oli mustat sulat ja että ne olivat lähes muulin pituiset. Väitti nähneensä monta kertaa teidän liihottelevan kuutamossa kukkuloiden yli Shendumaahan päin, -- Tyhmyyksiä semmoiset jutut!"

Luutnantti nauroi iloisesti. "Lisää, lisää!" sanoi hän.

Tiedemies kertoi edelleen, kunnes väsyi.

"Sellaista pilaa olette tehnyt näistä yksinkertaisista vuoriston lapsista! Miten se on käynyt päinsä, mies?"

"Valitan suuresti", vastasi luutnantti, "mutta minut on siihen pakotettu. Toden totta pakotettu. Enkä minä siihen aikaan osannut aavistaakaan, mitä kiinalaisten mielikuvitus tekisi jutusta. Puolustuksekseni voin mainita, että ainoastaan varomattomuus, vaan ei suinkaan mikään ilkeys, saattoi minut korvaamaan kansansadun uudella sadulla. Mutta koska asia näyttää pahoittavan teidän mieltänne, koetan selittää sen teille.

"Se tapahtui viimeisen-edellisen Lushai-sotaretken aikana, ja päällikkö Walters luuli, että heimo, jonka luona te nyt kävitte, oli ystävällismielinen. Täysin luottaen kykyyni tulla omin neuvoin toimeen lähetti hän senvuoksi minut laaksoa ylös -- neljätoista englannin-penikulmaa -- antaen mukaani kolme derbyshireläistä [sotilaita Derbyshiren maakunnasta, pohjois-Englannista] ja puolen tusinaa sepoy-sotilaita [Englannin armeijan intialaisia alkuasukas-sotilaita], kaksi muulia ja siunauksensa, ottamaan selkoa asukasten mielialasta kylässä, missä te vastikään olette käynyt. Kymmenmiehinen joukko -- kahta muulia lukuunottamatta -- neljätoista penikulmaa ja sodan aikana! Tehän olette nähnyt tien?"

"Tien?" sanoi tutkimusmatkailija.

"Se on nyt parempi kuin silloin. Ylöspäin matkatessamme täytyi meidän sillä kohtaa, missä laakso kapenee, kahlata penikulma joessa, polvia myöten kuohuvassa vedessä, ja kivillä, jotka olivat liukkaat kuin jää. Sinne minulta putosi kiväärikin. Myöhemmin ovat intialaisemme louhineet kalliota dynamiitilla ja rakentaneet sen mukavan tien, jota te olette kulkenut. Alempana, siellä missä nuo korkeat kalliot ovat, täytyi meidän ehtimiseen, muistaakseni toistakymmentä kertaa muutaman penikulman matkalla, kulkea joen poikki.

"Varhain seuraavana aamuna saavuimme määräpaikkaan. Tehän tiedätte miten se sijaitsee, vuoren ulkonemalla suunnilleen noiden korkeiden kukkuloiden keskustassa. Ja kun huomasimme, miten kammottavan levollisena kylä lepäsi auringonpaisteessa, pysähdyimme tuumimaan.

"Silloin he lennättivät meitä vastaan kappaleen pronssisesta epäjumalankuvasta, ikäänkuin tervehdykseksi. Se vyöryi jyristen rinnettä alas, suhahti ohitseni tuuman verran olkapäästäni ja kaatoi toisen muulimme, joka kantoi muonavarojamme ja kapineitamme, En ole ikinä ennen enkä jälkeenpäin kuullut niin murhaavaa ryminää. Sitten huomasimme kylän ja itäisen kukkulan välisellä kalliolla joukon miehiä, jotka pyssyillä varustettuina ja vuoristoviitat yllä liikkuivat sinne tänne.

"'Käännös oikeaan', komensin minä, 'ei liika lähekkäin'. Miehet kääntyivät, ja me läksimme täyttä karkua laaksoa alas. Emme jääneet pelastamaan kuolleen muulimme kantamusta, mutta toisen muulin otimme ystävyydestä mukaamme -- se kantoi minun telttaani ja muuta tavaraa.

"Niin päättyi tämä maineeton taistelu. Taakse katsoessani näin koko laakson vilisevän voittajia, jotka kirkuivat ja ammuskelivat. Mutta keneenkään ei sattunut. Nämä kiinalaiset eivät pyssyillään paljoa toimita, paitsi joskus väijyksistä ampuessaan. He istuvat tuntikausia tähdäten, pyssy kiven varassa, mutta kun he juoksusta ampuvat, tapahtuu se vain komean näön vuoksi. Hooker, eräs derbyshirelaisistani, piti itseään hyvänä ampujana. Kiertäessämme muuatta kallion kulmausta hän seisahtui koettaakseen onneaan, mutta ei saanut osumaan.

"En ole mikään Xenofon [kreikkalainen historioitsija] kertoakseni pitkälti joukkoni peräytymisestä. Kahden ensi penikulman matkalla meidän täytyi kahdesti torjua viholliset vaihtamalla laukauksia heidän kanssaan, kun he tulivat liian lähelle. Mutta tämä oli verrattain yksitoikkoista työtä, kunnes saavuimme lähelle sitä paikkaa, missä vuoret lähestyvät jokea ja laakso kutistuu kuiluksi. Siellä näimme onneksi puolen tusinaa mustapäitä, jotka hiipivät viistoon kukkulan yli vasemmalla sivullamme, siis itäpuolella, ja kulkivat melkein samaa suuntaa kuin mekin.

"Silloin käskin pysähtyä. 'Katsokaa tuonne', sanoin Hookerille ja toisille englantilaisille osoittaen päitä; 'mitä nyt teemme?'

"'Kaula poikki, tai olen neekeri!' sanoi eräs heistä, 'Sehän meitäkin adottaa', tuumi toinen. 'Tunnethan kiinalaisen tavan, George?'

"'Siinä paikassa, missä joki kapenee, he voivat osata meihin jokaiseen 50 metrin päästä', sanoi Hooker. 'Eteenpäinmarssiminen on suorastaan itsemurhaa.'

"Minä katselin oikealla puolellamme olevaa kalliota. Alempana laaksossa se jyrkkeni, mutta näytti vielä tällä kohtaa noustavalta. Ja kaikki kiinalaiset, jotka tähän asti olimme nähneet, olivat olleet joen toisella puolen.

"'Joko se tie tahi seisahdus', arveli eräs intialaisistamme.