Part 9

Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua, kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä piirre... Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole hiukan ahkerammin?

Niggittsin ihmisarvo oli -- kuten kai on selville käynyt -- vähäinen, mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!

Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä väite kaivannut.

Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia peräsinten liikkeitä.

Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät harmahtavaa ilmaa.

Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään kalalokkia lentänyt häntä vastaan.

Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.

Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.

XXVI.

PELASTAJA.

Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään. Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli, ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta. Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan, mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto otti uutta vauhtia ja voimaa.

Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos, kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan seuraavat käskevät sanat: "_Kädet ylös_!"

Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.

Silloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää ilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin ranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.

"Lain nimessä..." mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut enempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi salaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri olisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei hän viitsinyt ponnistella enää.

Mutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin elintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän hieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän konttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti kaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli rakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut itselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui kanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan ahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä vedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. -- Hän vain joi ja joi, kunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä säännölliseen tapaan.

Sitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian yhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi, mahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.

Hän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä pullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti toisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai ajoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle erittäin eloisan ulkonäön.

-- Kumma juoma -- ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta puolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja. Mutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen maamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa palauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi silmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään oli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.

"Missä on revolverini?" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti ponnekkaammin kuin äsken.

Harriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan. Niggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen kurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen hän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Vasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja laskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli tutkivasti ympärilleen.

"Soma maa tämä", mutisi hän.

"Eipä hullumpi", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille piipun. "Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei suinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?"

"En polta", vastasi Niggitts.

"Totta", sanoi Harriman miettiväisenä. "Tupakka selvittää aivoja. Se ei sovi Pinkertonin väelle... Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon' tupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?"

"Paikalleen arvattu."

"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain presidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi."

"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?"

"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?"

"Helvetissä", paukautti Niggitts ratkaisevasti. "Minä kylläkään en tästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette _minun_ miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun pitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin teidän on minua seurattava!"

"Toistaiseksi me olemme taivaassa", keskeytti hänet Harriman. "Ja sieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin."

Niggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan maisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan aurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.

"Mikä perhana tuo on?" kysyi hän.

"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.

Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen huuliinsa.

Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä kohti -- tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi ihminen.

Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä. Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.

Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.

Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään, vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä, ihmismäisiä käytöstapoja.

"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön vivahduksen.

Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä kanavan reunalle istumaan.

Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori, kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli aikonutkin.

Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.

"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun käteen.

"Olen", vastasi mies. "Entä te?"

"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"

Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.

Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä molemmille poskille.

XXVII.

AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.

Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa hänellä oli taskupeilinsä?

Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa, jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä ambrosiasta ja nektarista -- tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan. Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin...? Mutta saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, _alias_ Smithin, hän halveksien hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja, jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.

"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään partaveistä.

Ruotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän sentään ymmärsi.

Hän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää, mutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta sienimäisestä maisemasta.

Lange ehätti ystävänsä avuksi.

"Hän tarkoittaa", sanoi hän, "että tuolla on kaupunki _maan alla_. Auringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan oleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme kestä enemmän."

Niggitts nyökkäsi.

"Onko täällä poliisiasemaa?" kysyi hän jännittyen.

"Mitä ihmettä -- poliisiasemaako?"

Harriman sekaantui taas keskusteluun.

"Ystävälläni on soma päähänpisto", virkkoi hän. "Hän luulee vielä olevansa maapallolla."

Silloin kaikki nauroivat.

Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa...? Ja sitten hän iski leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:

"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä. Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa ja hoitoa."

Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas 'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?

Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.

Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.

Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin, rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia, jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus, kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan maahan.

Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva, joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.

"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden kesken John Langen kanssa.

"Kuusi kuukautta."

"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista vaimoa."

Norjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.

"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä", sanoi hän innokkaasti. "Ei niin paljoa minun vuokseni kuin hänen -- tehän ymmärrätte. -- -- -- Meidät vihittiin täällä ylhäällä", jatkoi hän ja osoitti sormellaan pappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa, tämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä. -- -- -- "Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis yhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää -- kunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö. Edisoninko?"

"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen nimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää... Mutta hänen akkumulaattorinsa elää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita tunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä ylhäällä?"

"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori, jonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä."

"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!"

"Entä sitten? Sulkulaitteet ovat sellaisia, ettei itse Niagara kaikessa komeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei tarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä käytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on älykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos. Mutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet. Heidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi -- heiltä puuttuu nykyään suuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea niinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei täällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa pöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin verenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti onnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä. Liekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos ihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään kuihtuisi pois maankaipuu -- samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun jatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille tietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on varmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia vuosia... Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi tähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin päin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety Varmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja päinvastaisessa tapauksessa..."

Sillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona. Siellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän nousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti ilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen mieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan... Hänen laskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt kohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli _tilaa vain kolmelle!_

Silloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen ruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät Siljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.

XXVIII

JÄÄHYVÄISET.

Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle retkelle halki avaruuden.

Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas. Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta, jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat kiertotähtiin asumaan -- sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto, suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.

Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi hänen olevan oikeassa.

"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle sähköstä enemmän kuin itse Marconi."

"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."

Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti palkeen ääntä.

"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.

Andersson kohotti katseensa maasta.

"Valmisko? Mihin?"

"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme."

"Pääsenkö minä mukaan?" huohotti ruotsalainen.

"Tietysti."

"Mutta nuo toiset?"

"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen vuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen."

John P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään kirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi. Aivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa huokosista ulos.

Lange katseli häntä tarkkaan.

"Kylläpä taitaakin jo olla aika", sanoi hän. "Mikä teidän hipiäänne vaivaa?"

"Hitto sen tietäköön", mutisi ruotsalainen hämillään. "Minä alan vaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta siitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan", karjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin olympialaiseen tahansa... "Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä kiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä lentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!"...

Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli tullut hänenkin osakseen. -- -- --