Part 8

"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä -- tai ehkä ihan ilmattomassa avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa menettämäisillään."

"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en, Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat viedä ihmiseltä järjen... Ja missä ihmeen paikassa me olemme? Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."

Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia ihmeitä.

Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan. Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille. Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot, sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.

Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.

Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.

"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.

Mutta hän erehtyi.

XXIII.

NÄYTÖS.

Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.

Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen Uranienborgista.

Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit, näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.

Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka vatsanne laita on?" -- tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.

John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä hänkään -- vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas -- pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli nyt sulkenut puhevirran.

Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.

Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja, sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.

Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.

Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:

"_Propl, fritl, pjo_!"

"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa", tulkitsi Andersson.

Sitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää, jossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului räiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta kiikaria muistuttavan torven suusta.

Säde -- sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka säkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan huikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan kupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään maanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta aikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan pimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen rinnalla.

Maapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he ottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt. Oikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista kiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri pallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen tykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se olisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.

"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?" mutisi Claire ja hieroi silmiään. "Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli".

"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan", säesti Lange.

"Ne on pirun vehkeitä", sanoi pappi. "Joutukaamme täältä pois."... Miesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.

Mutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi saanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen. Sillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön luo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella pelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti siltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä niin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen elimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä vahvasti hikoilevan -- ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui vain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin, että jos hänen oli palattava takaisin -- sen täytyi tapahtua pian.

Siksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli aito-maanpäällistä.

Ja äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä, käyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli pälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.

Mutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä lähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä. Tunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa, tutun perheen piirissä.

Samana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.

He nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina aamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi silmiään.

"Mikä nyt tuli?" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja rauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.

"Olen sen keksinyt", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja vakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.

"Minkä?" kysyi Claire.

"Ratkaisun ja viivat."

Silloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John saanut auringonpiston?

"Ah, sinä olet nähnyt unta", koetti hän tyynnyttää.

"Mahdollisesti", vastasi mies hieman hermostuneesti. "Mutta se on ollut hyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus."

Sitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.

XXIV.

MORSE-SÄHKÖSANOMA.

Seuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja maltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole luultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen ruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.

Sillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän voinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin mielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman näköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa eteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa alkusyy.

Nuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä näytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli nähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän ollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin hänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt kukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen itkua.

Ja menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen hetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, -- täällä ylhäällä ei ollut minkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.

Hän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo pureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo karkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu yksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän seurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa taisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä maininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja lapsensa menettäneenä!... Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää kyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut halkeamaisillaan...

Myöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen silmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.

"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.

"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas hyvin."

"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."

"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta -- -- --"

"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin 'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"

Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.

"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet... Me emme ole sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme -- kaikesta."

Mies tuijotti jäykästi eteensä.

"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä takaisin."

"Uskotko sinä?"

"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä neljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme toimittamaan meille sieltä apua -- nyt kun kerran tiedämme että matka voi onnistua."

"Mutta millä tavalla?..."

John Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.

"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä lähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista omituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla Marconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja, joita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen aiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen tuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa. Hän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän, hän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman voimakkaat langattomat vastaanottovehkeet -- kaikki tietysti aivan uusinta mallia."

"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden salaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin, joihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka olivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo salaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien järkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten maailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys. Sen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren sähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla, vaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan riidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja fysiikantutkijat."

John Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kauastähtäävä ja uneksiva katse.

"Näihin valoaaltoihin", jatkoi hän sitten, "minä perustan toivomme. Niissä on meidän mahdollisuutemme... Ja viime yönä minä ikäänkuin näin sen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan päälle".

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka..."

"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti maalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi Charlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli seitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel Morse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on tähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia nämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja."

Claire katsoi haltioituneena mieheensä.

"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan aurinkovuoresta?"

"Niin", vastasi mies lyhyesti, "se on aikomukseni. Olen entinen sähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville kokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää tarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa. Koko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa kanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä vilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia! Pitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka työtä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei palkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat. Kaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli, minkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin toivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja, liikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä."

"Sinä haaveilet", sanoi Claire hymyillen. "Mutta mitä aiot sähköittää?"

"Se on jo täällä", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun kohdalle. "Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen kirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään. Mutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä räiskyy."

"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?"

"Marconille."

KOLMAS OSA

KOTIINPALUU

XXV.

AVARUUDEN HALKI.

Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi hän ollut pyörivässä tynnyrissä.

Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää... Pienen kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.

Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa kiljui, hänen päätänsä särki -- ylimalkaan hän ei ollut ensinkään kadehdittavassa tilassa!

"Piru vieköön kaiken", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui kitkerältä.

Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.

Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki. Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut useita vuorokausia.

Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on _ihan_ kuollut.

Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun ennestäänkin heikosta elämänlangasta.

Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan. Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin olisi aika toimia.

Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa, mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa, vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.

Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?

Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta. Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja lähetyssaarnaajiin.

Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.

Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen silmiensä ohi -- siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine pitsi-alusvaatteineen -- sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin uuden ilmakehän ulkoreunaan.

Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.

Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona, että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.

Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi -- vaikka häneltä puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein mäsänä.