Part 7

Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi -- uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli olevinaan?... Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.

Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät epävarmoiksi. He ihailivat -- puolittain vastoin tahtoaan -- hänen hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.

Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen, lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein kauniiksi. Ah, -- naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien vesi...

Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla jaloillaan seisova mies -- hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.

Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja -- he unohtivat kokonaan missä olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta -- niin, aina äärimmäiselle rajalle saakka.

XX.

KUHERRUSKUUKAUSI.

Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana -- kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.

Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange. Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana -- Claire oli nyt ja tästä lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.

Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka -- synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää heissä eloon.

Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan yksinäisyydessä -- että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi kahdelle rakastavaiselle sydämelle.

Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle, jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa -- saa kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.

Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen laulua.

Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle erikoisen leiman -- sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen, rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen, mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.

John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea sanomalehtiä, ei romaaneja -- kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille. Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia, eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.

Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki muut äänet vaikenemaan.

Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä, joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat kateudesta keltaisiksi.

Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi -- selvä tyytymättömyyden merkki. Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista vastustusta.

Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli viisasta päätänsä.

Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen syttymään ilmiliekkiin -- joka kuitenkin heti taas sammui... Mutta sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.

Annettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan ruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.

Eikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli erinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä saanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi, John Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin merkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli pirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän alkoi mielistyä näihin muukalaisiin -- olihan hauskempaa antaa näytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän ikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta eipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John Langenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat säännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva. Eikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut mikään poikkeus säännöstä.

Kun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän taivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä enemmän -- pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla hänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut merkitsevän suopeutta... Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin oikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti molemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.

John Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi miellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän selitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt kiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei oikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen kaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.

Kaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he kohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja pantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä lohduttaa.

Pieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo, joka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja, valettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.

Koira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange rouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät näyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin tyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden ja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.

Vauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois. Valaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi natisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.

Niin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.

XXI.

AURINKOVUORI.

Sitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän maanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten säteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet olevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.

Kesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä valo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa lento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi vauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli somasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan, oli vauhti lopussa.

Silloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet tuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia ympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti olevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen vaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John Lange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.

Tämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt kalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä itseensä taikka kivi itse valaisi -- joka tapauksessa näytti ihan ihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin poikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen majakkatornin tavoin.

Heillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä seuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden vetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon näköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden täytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin kattoon.

Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he saattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he näkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.

Sammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka ikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille tielleen.

Muutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen ympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen pumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin uskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin hisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen vesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä kiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut postimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset mitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.

Yhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin silloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun matkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että pylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista nelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka seisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja tämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren äijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin, kun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa silmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä päänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot tekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta John Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut "olemaan sutena sutten kanssa". Joten he kaikki "nyökkäsivät" taaksepäin, kuka onnistuneemmin kuka huonommin.

Eläinolennot -- kissa ja koira -- eivät nähtävästi viihtyneet tässä hienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja katosivat aluksineen syvyyteen.

Vanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä omituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He ryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.

Mutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui vieläkin leveämmäksi -- näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut, ja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla omituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä tarjoamistaan nähtävyyksistä.

Claire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla ihastuksesta huudahtamatta.

"Tulkaahan katsomaan", huusi hän. "Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni nähnyt."

Toiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin selitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla, joka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta. Näköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle -- ainoastaan aution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt oli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin työntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti peittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean sinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.

Ei pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa. Ei näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä tehtaan savutorvea -- ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka häipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.

Mutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta näköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän osoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai heidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat vanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille jotakin.

Andersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon aikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän erehtynytkään.

He konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen, äskeistä vähän pienempään pylvässaliin.

Hämmästyneinä he jäivät kynnykselle seisomaan.

Tämä oli epäilemättä aurinkovuoren anatoominen museo. Esineiden suuri lukumäärä ei siinä hämmästyttänyt, vaan sitä enemmän niiden laatu. Ihan ensiksi osui heidän silmiinsä jonkin jättiläiskokoisen eläimen luuranko, joka ei muistuttanut ainoatakaan nykyään maapallolla elävää eläintä. Sillä oli pitkä joutsenenkaula ja verrattain pieni ruumis, vaikka tämänkin pituus oli noin 7 tai 8 metriä. Eläimen suruimpana merkillisyytenä olivat kuitenkin sen voimakkaat siipiluut. Varmasti se oli ollut ensiluokan lentäjä.

Claire katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

"Muistuttaa jättiläiskokoista joutsenta", sanoi hän.

John Lange nyökkäsi.

"Luultavasti olet oikeassa. Se on kerran elänyt maapallolla. Mutta se on tapahtunut aikaa ennen kuin Aatami ja Eeva söivät omenia tiedonpuusta. Epäilemättä se on antediluviaanisen ajan eläin. Mahdollisesti jokin joutsenlisko. Se on ollut muita lintuja kunnianhimoisempi ja lentänyt ulos maan ilmakehästä. Katsohan noita siipinikamia! Kyllä se on ollut harvinainen taivasten tavoittelija."

Tämän valtaisen eläimen takana he näkivät suuren linnun luurangon. Sen levitettyjen siipien kärkien väli oli noin neljä metriä.

"Tuo on mahtanut olla kotka", arveli Claire. "Kamalan iso kotka: katsos sen mahtavaa, käyrää nokkaa."

"Minä luulen, että se on ollut kondori", sanoi John Lange. "Maapallon suurin lintu. Ja tavattoman kookas lajikseen. Aution ylätunturin hallitsija. Se lentelee omia teitään yli Kordillerien korkeimpien huippujen. Siis sekin on löytänyt tien tänne... Mutta mikä tuo on?"

He pysähtyivät tahtomattaan.

Sillä pylvässalin perällä, puolittain piilossa, he näkivät jotakin, joka sai Clairen säikähtyneenä tarttumaan miehensä käsivarteen.

Siellä oli ihmisen luuranko.

XXII.

LUURANKO.

Ihmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien esineiden joukkoon.

Ihan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella tavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me -- kuka onnellisemmin, kuka onnettomammin -- vaellamme läpi elämän, herättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät ihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan näköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit -- Ramses toisesta Kaarle kahdenteentoista -- esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa on jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat tallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää...

Monet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli, kuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on onnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä Hoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia fosforihohtoisilla luilla.

Mutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi muuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein kuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!

Älköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen nähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.

Äijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä silmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista kunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle, tähän ensi kertaa tutustuessaan.

Pappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta. Hän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa. Sitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka kohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.

Mutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä suurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän totesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä parhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon muotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein todistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.

Mikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen, joka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä kieriskeli kapaloissaan?

Tähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä kylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu osoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat pidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti, että lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi kymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli hiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:

Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.

Pariisissa tammikuulla 1871.

_Trocher_

John Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.

"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne ylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan selittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin kaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä, 'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan luonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän on kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen kiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina -- kuollut joko nälkään tai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa ei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja rohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen, jonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren -- sehän on loistava nimi Ranskan historiassa?"

"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi", vastasi Claire. "Hän taisteli englantilaisia vastaan Intian vesillä."

John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui: