Part 6

Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen, jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella, ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä. Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.

Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.

Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:

"_Stlulp_!"

Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät huulensa ruukun laitaan ja joivat -- niin, joivat itselleen elämän.

XVII.

KAKSI VELJESTÄ.

Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.

Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen, että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa, joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta -- iloksi askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.

Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi, antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet -- luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat -- elä pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta, vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle -- mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?

Niin -- ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia... ei, lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.

Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön aikaansaamaa voimiensa palautumista.

John Andersson jäi neuvotonna seisomaan -- kykenemättä suutansa avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat silmät?... Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo. Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.

Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa. Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan. Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen mielestään mahdottomuus.

Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.

Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies, käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.

Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.

"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo raastinraudan päällä.

Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku, myöskin ruotsalaisen korvissa.

"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä kahteentoista kuukauteen".

Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.

"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"

Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ensin niihin tuli ihmettelevä -- tutkiva ilme, joka sitten muuttui ajattelevaksi -- sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.

Ja nyt -- tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä hirveätä hän nyt näkikään?... Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen, puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja karvapeitteiset kynnet!... Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?

Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja varmoin liikkein.

Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" -- jota hän muuten tuskin ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden -- hänen oli vaikea löytää sanoja.

Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen maisemaan.

"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.

"Emme", vastasi Andersson.

"Missä olemme?"

"En tiedä."

"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"

"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".

"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."

XVIII.

VAKAVIA VALMISTELUJA.

"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille, "me emme ole naimisissa."

Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä mies.

"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti. "Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me lähdimme karkuun."

"Karkuun? -- Oliko se välttämätöntä?"... Anderssonin siveelliset epäilykset valveutuivat yhä enemmän.

"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta Claire ja minä pääsisimme naimisiin."

"Claire?"

"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar -- te ymmärrätte?"

Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän ajatteli taalalaistyttöänsä.

"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin sokeaksi. Hän pelasti henkeni."

"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."

Lange katsahti kummastellen häneen.

"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta", sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään todistajana olemista vastaan?"

Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut ruotsalainen.

"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."

"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"

"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä. Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"

"Luonnollisesti."

"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367 kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen vuosi."

"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.

"Lämminkö?... Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät muutamia metrejä pinnan alla."

"Entä vuodenajat?"

"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan. Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä. Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten onhan meidän jouduttava häihinkin!"

John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.

Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset. Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.

Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin neliöihin -- tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen mieltään -- mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?

Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella, rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.

Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.

Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän silmissään sen loisteen -- sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen, johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa _homo sapiens_-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.

Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:

"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"

"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä, joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa. Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa joku eläin, jonka nimi -- niin, mikä sen nimi onkaan...?"

"Kameleonttiko?"

"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä. Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi. Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä -- aika ajoin vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?... Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki... He ovat kyllin valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen... Ja tätä vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille. Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia -- mikäli olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa. Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua... Tahdon nyt muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun arvostelukykyyni... Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä vain hyvin tavallinen oppimaton mies... Mutta sen minä ymmärrän, että täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen... Mikäli minä voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon, ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla, monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin..."

Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.

Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen punainen nenänsä loisti.

"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"

Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme. Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa. Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen. Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat häntä.

Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat perästä.

XIX.

HÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.

Se maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.

Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut "salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.

Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja hyvällä tuoksulla.

Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.

Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla, oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja tämä sanoi jo paljon!... Niin, -- paikka soveltui tosiaankin alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.

Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta. Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös -- ja tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa. Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja horjuvia maan asukkaita -- ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa heikoille synnin vaarallisista iloista?...

Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Sitten juhlamenot alkoivat.

John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.

Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.

Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?...