Part 5

Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.

Pian sitten syötiin päivällinen.

Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille -- nuori tyttö oli jakajana -- sama annos sekä ihmisille että eläimille. Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä, mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää mustaa kieltänsä.

Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli näköjään kuollut. Se aterioitsi.

Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin. Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.

Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.

Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.

XIV.

ILMAPALLO "THULE".

Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku milloinkaan.

Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä yksistään kuorsaavaa ihmismatoa -- se peittää myös kauniisti ja tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.

Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä pimeys -- tuo suuri hiljainen innoittaja.

John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen. Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria. Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.

Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä. Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli kadottanut -- nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.

Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa, jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista uuneista.

Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille, Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat päästellen syviä kurkkuääniä.

Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä, auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset, joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.

Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan armosta -- lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo "Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan päästämättä.

Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia, hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja varustukset suinkin saattoivat kestää.

John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.

Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit, joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.

Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.

"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.

Ah -- hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei kukaan kuullut mitään pallosta.

Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.

John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan, ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti, ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin, joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.

Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.

XV.

KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.

Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.

Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.

Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää, lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen. Mutta mihin -- siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin, voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.

Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi. Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä -- eikä siellä ollut mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten välillä.

Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi -- huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin kohdistuvista tiedoistaan -- itsensä lopulta pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.

Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti hänet näiden luo asumaan.

Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.

Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se tarujen korkea olento -- se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo kaukaisessa kaaoksessa.

Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen, rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä ylellisyysesineenä.

Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen, kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki -- kerrassaan kaikki. Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta vähälahjaisen Aapelin.

Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia. Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että hampaita -- mitä milloinkin tarvittiin.

Mutta nyt -- niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään suututtanut häntä enää.

Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka, kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä leijonan että lampaan...

No niin -- Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin -- nyt täytyi tapahtua jotakin.

Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.

Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa eläinkallossaan.

"_Khrein khli_", virkahti hän.

Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.

Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi häneltä hengen.

Se oli lentokone.

XVI.

OUTOJA VIERAITA.

Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.

Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti, joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan kuvata.

"_Trkhi, khitl, klokh_?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.

"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi... "Jumalauta, eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"

Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.

"_Tla pliskl_?" kysyi hän taas.

Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa. Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta hirviötä kohti... Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta siitä että tämä vain näytti kävelevän!

He tulivat siis perille yhtaikaa.

Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat, jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla neliöpaasilla.

Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin pelontapaista.

Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun perästä se lensi auki.

"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu. Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä lentokoneen matkustajat lähempää.

Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia. Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.

Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan toivo saada seuraa hänet nyt pettävä... Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä tekisi kahdella vainajalla!

Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka todistivat sekä voimia että harjaannusta.

Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.

John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin liikkein.

"_Tla pliskl_", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.

Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen ympärillään.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa... "Elävätkö he?... Ja tointuvatko he pian?"...

Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.

"_Tlopl, tilitl, tliml_", torui ukko häntä. "_Stal, slimtl, sloli_", lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.

John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:

"_Tlo pi lopl_!"

Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.

Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin marathon-juoksija.