Part 3

"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti oikean jalkansa lihaksia... "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen. Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne, kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."

"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."

"Niin, valo-sähkösänoman."

"Ja mistä?"

"Hitto sen tietäköön."

"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"

"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua kysymyksillänne."

Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne, sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista sanomaa.

Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti olikin.

"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.

"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.

Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim. rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama, joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.

Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.

"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma koskettelee?"

Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa aavikolla.

Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua läksyä:

"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa, rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle. Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana, mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen -- näönkin hän sai takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi -- tarpeellinen laite ilmakehän ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."

Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin jatkamaan.

"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen. Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan... Vanha Henry Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä -- hän kenties voisi kertoa teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei hän kykenisi selittämään ainakin osaa."

Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.

"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"

Kervel katsoi suoraan eteensä.

"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"

"En."

"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."

"Ja miehen osoite?"

"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."

"Autatteko te sitten minua edelleen?"

"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"

"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."

VIII.

KARKURI.

Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.

"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra, mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan giljotiinille."

Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:

"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin. Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa. Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.

Harriman."

Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen asiapaperin lompakkoonsa.

Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista, ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.

Mutta -- Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää sitä ohitseen.

Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista, mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän leveni kuin susi lammaslaumassa.

Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.

Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi, ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.

Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.

No niin -- kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta. Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.

Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä. Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat jokaisen kolon.

Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen kannua bensiiniä.

Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella herrasmiehellä oli hyvä etumatka.

Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat häntä.

Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.

Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.

IX.

VIIME HETKESSÄ.

Farmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja Simon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen, osoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi korkeuslentäjäksi.

Samaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa tyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.

Ja koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa erästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta tämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti, että Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että mies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts muutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä mahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä sanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.

Hän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts oli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi väeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon tunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota hän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka palveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli Navario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että tällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli suuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin taipumuksiinsa verraten.

Useimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi, mutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä. Mutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän ystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda itsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron varrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli vatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän seurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi tätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin keinoin riippuvaisuussuhteeseen.

Näissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa. Navarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan tuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka Niggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin yksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa, ettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet. Erityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.

Seuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja tarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren apulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä tavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa. Päinvastoin -- hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin vuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen suosioon.

Mutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni. Hän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin allekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut Marconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti liikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin, oli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.

Navario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä luovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin osoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.

Arvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa dollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän kaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan Kervelin puheille.

Hänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille. Ärtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti, etenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.

Yhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.

"Tulen Marconin luota", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.

Silloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa "sesam"-sanaa ei Niggitts olisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä ystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti rohkaissut häntä.

"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi vanhus. "Ettekö suvaitse astua sisään?"

Niggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta äijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän nyt syöttäisi tuolle ukolle?

Mutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.

"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän hiukan myöhästyneen."

"Toivottavasti en sentään ihan", yski Niggitts salatakseen ääretöntä hämmästystään. "Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen kuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja... niin, tehän ymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?"

Kervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli voimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi jotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät naarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.

"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku Pinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?"

Niggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.

"Minä tunnen tuon jutun", lausui hän nopeasti. "Sen takiahan Marconi lähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa. Harriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista tänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille... Te ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani Marconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille erään sähkösanoman."

Niggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän varovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.

Kervelin kasvon kirkastuivat.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla kyllin varovainen... Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa Harrimania enää maan pinnalta."

"Mitä sanotte, onko hän kuollut?" huusi Niggitts säikähtäen.

"Niin pahoin ei ole laita", hymyili keksijä. "Mutta Harriman on tällä hetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun lentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan kahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista."

"Mistä, mistä?" puhkui Niggitts.

"Issyn lentokentältä. Ellei hän..."

Vanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan eteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.

Niggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan portaita alas.

Kervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja alkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia piirustuslaudalle.

X.

POLOINEN ISÄ.

Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä ottaa kone haltuunsa.

Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.

Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut sille ajatuksen hiventäkään.

Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.

Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.

Mutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti Kaanaanmaata.

Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän morsiamesta.

"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta, joka on antanut minulle hiukan lohtua."

"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan. Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."

"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon yrittäminen. Yhtäkaikki -- sieltä lähti ulos yksi lentokone noin minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä, mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan sulhastansa."

"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman, joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.

Debusson nyökkäsi surullisesti.