Part 11

Ei kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän näki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia sitten.

Se kuului näin:

"Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera. Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja määräyksiä.

Simpson, konsuli."

Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään. Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa -- maa, jossa ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka...

Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä, jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä, rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle...

XXXII.

MAAN IHMEITÄ.

Kuluu kuukausia.

Kiertotähti kiertää ja me mukana.

John Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin Moran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee häntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta hänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen, hiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, -- s.o. Andersson on loukkaantunut. Hänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.

Mutta kuinka niin?

Tyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi kirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne, jotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan, tervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin. Udellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet, ja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei kukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.

Faluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli tuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se kamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria -- tai mikä se nyt olikaan nimeltään -- oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin kauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin. Tämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen kuin mies.

Samalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten ainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle voimakkaalle käsivarrelle.

Hevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi olla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut vetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan pysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan -- vaikka tosin harvoin -- päättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt luultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen paikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista sieluaan.

Mutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan vaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen tupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa ihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.

Hetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota pientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.

Pihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi nähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.

"Minä arvasin, että sinä vielä tulet", lausui hän rauhallisesti. "Ja me olemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä vaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa meille anteeksi John."

Kyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.

"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi hän ja puristi tuon ryhdikkään taalalaisen kättä... "Mutta tuntuu kovalta... hyvin kovalta... Olin ajatellut..."

Mutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä sanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.

Matalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve ja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.

"Mutta siinähän on Anna Maria", pääsi Johnilta. Ja hän loi tyttöön katseen, joka sai tämän punastumaan kaulaan asti.

Silloin iäkäs isä nauroi.

"Ehei, erehdytpä poikaseni. Tämä on Brita Sofia. Hän oli vielä lapsi sinun lähtiessäsi. Mutta oikeassa sinä olet. Tuon näköinen oli Anna Maria silloin kun sinä -- katosit."

Andersson, tuo paljon matkustellut, muuttui tästä hetkestä hyvin ajattelevan näköiseksi. Hän painoi silmänsä maahan. Ja kun hän taas vilkaisi ylös, osui hänen katseensa hymyyn, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään. Ja ennen kuin hän aavistikaan lehahtivat kaikki rakkauden värit hänen iholleen.

"Etkö tahtoisi syödä päivällistä meidän kanssamme", sanoi isä ja hymyili viekkaasti.

Ei ollut enää epäilyksen muruakaan John Anderssonin sielussa. Hän ikäänkuin tuli nuorukaiseksi taas, ja Brita Sofian silmät olivat vaaleansiniset, uskolliset ja lupaavat.

Ja näin falunilainen ystävämme John Andersson liukui siihen onneen, joka on kaunein jalokivi, minkä maa omilleen antaa.

Eikä kukaan kadehtine häneltä sitä...

* * * * *

Mutta melkein samanaikaisesti tapahtui toinen rakkauden ihme Ivryssä, pienessä Pariisin kaakkoispuolella olevassa kaupungissa. Siellä tuli maailmaan pieni poika, jolla oli mustat hiustupsukkeet ja ihan ihmeelliset sinisilmät.

"Ihossa on jotakin vikaa", sanoi lääkäri punnitessaan vastasyntynyttä käsivarsillaan. "Mutta se on ohimenevää", lisäsi hän ja laski uuden ihmislapsen äidin rinnoille.

Ja Claire hymyili onnellisena ja raukeana, samalla kun hänen vapaa kätensä hapuili erästä vuoteen laidalta katselevaa kalpeaa naamaa, jossa oli monen valvotun yön ja tuskan jälkiä.

"Ah, John", mutisi hän, "kuinka maa sentään on tuskaa ja ihanuutta täynnä!"

Sitten hän painoi pienokaisen rintaansa vastaan ja sulki silmänsä.

Mutta Lange käänsi hämmentyneenä päänsä pois. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä moista onnea, noin madonnamaista kauneutta kenenkään ihmisen katseessa.

* * * * *

Muutamia tunteja tämän jälkeen pysähtyi auto sen pienen linnan eteen, jossa Henry Debussonille, onnellisimmalle kaikista iso-isistä, oli juuri käyty näyttämässä pientä matkamiestä.

"Arvaan, että te olette Marconi", sanoi vanha kemisti... "Minä olen Henry Debusson. Mehän olemme paljon keskustelleet sähkösanomien välityksellä."

Marconi puristi lämpimästi hänen kättänsä.

"Sangen mieluisaa tavata teitä", lausui hän ja lisäsi äkkiä: "Sitäkin mieluisampaa kun John Langen nimeen liittyvät vaikeudet näyttävät kerrassaan kadonneen. Häntä ei epäillä mistään, kukaan ei kysele häntä, ei tällä eikä tuolla puolella kanaalin. Hän voi elää aivan rauhassa. Sitäpaitsi -- mies, joka on elänyt niin suuria tapahtumia, ei kuulu ihmisten laeille vaan ihmiskunnalle. -- Sillä ilmeinen ihme se on, minkä olemme kokeneet. Muutaman päivän kuluttua saapuu tänne kuusi maailman suurinta tiedemiestä keräämään talteen kaiken tuota taivaankappaletta koskevan uuden ainehiston. John Lange saa opastaa meidät inhimillisen tiedon ihmeellisimpään maahan. Uusi valtaväylä on avattu!... Mutta ei mitään hälynnostoa! Tämä ei ole pikapainokoneille sopivaa ruokaa. Tiede pitää tätä uutuutta omana tietonaan... ja muokkaa, kypsyttelee sitä... muutaman vuoden kuluttua se ehkä sitten on maailman tietona ja teidän vävynne yksi niitä, joiden maine kohoaa tähtiin."

End of Project Gutenberg's Äärimmäiseltä rajalta, by Øvre Richter Frich