Part 10

Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä -- niin, silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti häntä -- peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.

Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.

Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata tukkaa.

Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan. Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan valkeuteen. -- -- --

Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin pieni ja harmaa ja kumara -- kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet suuresta hävityksestä -- kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava, ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto kiiri yli äärettömien tasankojen.

XXIX.

ATLANTIN RANNIKOLLA.

Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia, erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.

Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa -- viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.

Simpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko viikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa valkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000 värillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja. Mutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös valkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas siniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen mahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan kahvi- ja tupakkakaupunkiin.

Täältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan, jota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä siitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme erittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon kansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa naimisissa.

Konsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt rotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla ajattelematta mitään -- tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy viisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä erinomainen tapa.

Muutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin Nirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä sisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.

Mutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi -- päätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta -- nauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.

Ja näin siinä kävi.

Hänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa kupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä kimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen eikä sinitaivas.

Simpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti aimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku ikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella. Konsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta... Ei sitten koskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman ilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti jokin lentokone -- jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen tavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta päässyt kolmanteen whiskyyn!...

Simpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman minuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja valmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen pahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi. Ilmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän silmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan hänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa laskeutumispaikka näillä seuduin.

Ei kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone hyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä, niin hän vain istui paikoillaan.

Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas. Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.

Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla inhimillisiä tunteita.

Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa. Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn voimalla.

Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.

Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.

Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.

Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea. Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva ilme, sanaton tuskanhuuto.

Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.

Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.

"Viekää ne ylös siimekseen -- äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.

Odottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja antaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän yhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin, joka sai hänen sydämensä jyskyttämään.

"Jumala auttakoon, tässähän on nainen", mutisi hän ja peitti kainosti puoleksi paljastuneen rinnan.

Lääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti kankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.

"Katsokaas", sanoi hän Simpsonille, "heidän silmänsä elävät. Sydän toimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä kaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen myrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!"...

Silloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti ohjauspyörästä, kohotti päätään -- hänen kurkustaan tuli muutamia kurahtavia ääniä.

Konsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt noin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät ruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.

"Mistä te tulette?" kysyi hän lempeästi.

Mies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen kuiskaus:

"Äärimmäiseltä rajalta!"

XXX.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.

"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto", sanoi englantilainen lääkäri... "Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja."

John Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin selittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.

"Liian paljon happea luultavasti", sanoi hän vältellen. "Ja liian suuri korkeus".

Lääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi palavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman tunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän fysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas vaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia. Hänen ihonsa oli ylen omituinen -- melkein loppuun kulunut. Näki selvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan asukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet haluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.

"Kuinka vaimoni jaksaa?" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet silmänsä lääkäriä kohti.

"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet hoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen. Nuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä merkki."

Lange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken noussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat, eikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat pidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä. Lääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa, ja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen ravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos -- nyt hän oli taas maan päällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää puolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry osui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.

"Minä näen, että alatte toipua", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen oli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka välähtelivät hänen aivokopassansa -- -- -- "Ettekö halua lähettää sähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että meidän Marconi-asemamme on käytettävänänne."

Silloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.

"Marconi-asema", kivahti hän nopeasti. "Onko sillä suurikin säde?"

"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia Oportoon ja Finisterreen."

Norjalainen mietti hetken.

"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Te tunnette hänet?"

"En, mutta hän tuntee minut."

"Tiedättekö hänen osoitteensa?"

"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä eurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää hänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä Harrimanilta."

Lääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.

"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää", virkkoi hän varoittaen ovelta.

Mutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin hänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä kapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin nimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta ei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän huomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle, avasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle ulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei häntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu auki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin pumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä. Ja silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan yksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä, ihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat autereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.

Ah, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!

Hän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi kohista koskena suonissa... nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi siihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja kuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen päiväkorentoon...

Silloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta ikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.

Laulaja oli hänen vaimonsa -- hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli eräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee kiertotähden kulkua.

Lähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan -- ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.

"Rakas John", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla kätösillään toisen tukkaa... "minä olen niin onnellinen, niin onnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme."

"Tai vankilassamme", mutisi mies.

Mutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.

"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja hyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille: tervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja elävä!... Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä alkaa."

Mies koetti hymyillä.

"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme oli pelkkää aurinkoa ja valoa... Kuule, John, kuinka osasit laskeutua vahingoittumatta maan pinnalle?"

"En tiedä itsekään", vastasi mies väsyneesti. "Minussa mahtoi olla jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa. Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota rakastin!"

Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.

"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.

"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."

Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.

"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."

"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä syystäkin."

Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.

"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit rakkautesi puolesta -- omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit Ranskankin puolesta."

"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti... "Mutta kaikki päättyy kyllä hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."

Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen ihanista, kyyneleisistä silmistä.

Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen käsiinsä Guiglielmo Marconin.

XXXI.

KAKSI SÄHKÖSANOMAA

Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja vaiherikkain päivä.

Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti -- niinkuin ohjelma vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki "Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta. Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki pyöräänsä hänen huvilalleen.

Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle vain välttämättömissä tapauksissa.

Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan ottaessaan käteensä keltaisen paperin.

"Mistä tämä tulee?" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi sähkösanoman pois.

"S:t Vincentistä", vastasi poika itsetietoisesti.

Marconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki jonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai kamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.

Tämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut keksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen nykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi hän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t Vincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä harmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle taivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä, jotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle vaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.

Viimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison kaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään ja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.

Ja nyt --?

Marconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen mustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:

"Marconi Cowes Wight-saari.

Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:

John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa. Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan, niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille. Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme hyvin.

Harriman."

Saattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he toisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta, että Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden kohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät kotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat takaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä näkyvään valkoiseen pilkkuun.

Tämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut ensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen päivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä kasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen ratkaisua.

Suuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi. Hänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen, jonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien kanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli ahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja Camille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli tullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien spiritisti-avustajiensa petkuttamaksi -- -- eipä, hitto soikoon, ole hauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!...

Mutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi ja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.

Marconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan kadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä innokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa tervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen päivän toisen sähkösanoman Marconille.