Part 2

Minä suutelen sinua ja katson sinuun, ja sinun silmissäsi kuvastuu kaksi ihmistä: onnekas nainen ja — itkevä lapsi...

Kun huumiosta herään, säikähdän minä ja katson sinuun.

Mutta sinusta on kadonnut se itkevä, arka. Sinä katselet onnellisena haaveillen ylös, ja minä häpeän säikkymistäni.

Ihana olet sinä siinä punaisin poskin, ruusuisin, täyteläisin huulin; terve on sinulla ruumis, terve sielu, voimakas ja puhdas kuin kesäinen tuuli.

Laskeudun viereesi kukkasille ja katselen ylös niinkuin sinäkin...

Huimaavan-sinistä avaruutta... Valkeita pumpulipilviä...

NIINKUIN ENNEN

Nyt on kaikki taas kuin ennen oli... Sama illan tullen yksinäisyys kera ikävän ja hiljaisuuden niinkuin ennen...

Sillalla ei keiku kevyt jalka, silmiini ei katso kirkkaat silmät, eikä enää helky heljä nauru, käsi kaunis kaulalle ei kierry. —

Kuinka monta kertaa aamuin tapaa päivä minut yksin pirtistäni? Kuinka monasti se vielä jättää yksin yöksi tummenevaan tupaan?

Vähän aikaa viivyit, armahani, niinkuin päivän pilke pilven alta. — — — Nyt on kaikki taas kuin ennen oli...

TUNNEN, ETTÄ TULET

Tänään nousi päivä kirkkaana yli kevätvihreen maailman.

Katson kauas pitkin järven selkää — siellä tulet hopeaiset tuikkaa harjanteella leikkivien laineiden. — Minulla on edessäni kirje kirjoittama kauniin käden.

Vaikka liekin kaikki lopussa, mitä ollut meillä tähän asti rakkauden luvalla on välillämme, täyttää sydämeni kuitenkin arka, melkein lapsellinen aavistus, että tulet sentään vielä luokseni. —

Tunnen, että tulet, että kaipaat vielä kerran yhdessä ystävinä itkemään elämän kovaa, armotonta arpaa.

Ja mä katson kauas pitkin selkää, missä tuikkaa hopeaiset tulet.— Oisi niinkuin yli kevätvetten kimmeltävä silta välillämme. — —

KAIPAUS

Ylitse auringonpaisteisten kunnaiden lentäköön hehkuva kaipuuni kauas — luoksesi sun, syömeni valtiatar!

Kertokoon, kuinka mä polttavan auringon alla alati muistelen sinua, sinua yksin... sun kauneuttasi nuorta, säihkyävää, yötä sun suortuvies, syvyyttä silmiesi, ääntäsi armasta, sekä kypsiä heelmiä ihanain huuliesi!

Rintani huokaus jokainen tulkohon luoksesi sinne — tuoksussa tuulen ja laulussa lainehen vapaan, että sä tietäisit, kuinka mä ikävöin sua, kuinka mä toivon yötä, lempeetä yötä laskemaan kuumalle päälleni kättänsä vilpoisaa, tuudittamaan unen herttaisen helmahan mua näkemään näkyä, joka on varattu katsella onnellisimman: käymään kanssasi hämärää, hiljaista tietä tuoksussa suurten sinisten kukkasien aavistuksissa, joita vain autuas tuntee...

TULETKO OMAKSENI

Ilma on lauha. Väliin päivä paistaa, väliin sataa vettä. Räystäiltä ihan virtaavat pisarat. Kevätvedet syöksyvät kallioilta, purot paisuvat. Jää on vihreän harmaa.

Minä avaan ikkunan, suotko sä,. rakas?

Tunnetko mikä voimakas henkäily käy yli metsien ja vainioiden!

Suloisesti tuoksuvat pajupensaat, joita ylt'ympäri huuhtoo tulvavesi, hileissä helisevä tulvavesi!

Ja minuun syöksyy ihmeellinen voima. Minun suoneni paisuvat, poskiani polttaa, sydämeni jyskyttää ja päätäni huimaa, kun sinä nojaat rintaani vasten! Anna-Maria! Tuletko omakseni? — —

Sinun katseesi on jossain kaukana, kun sinä vastaat hiljaa:

— Kesällä vasta. —

Odotan kesää. —

Vähitellen vihertyvät kedot. Sinne tänne pujahtaa kukkasia. Tuomet kukkivat, pihlajat kukkivat, siniset syreenit kukkivat, ja minun lempeni kukkii tulipunaisena! Anna-Maria! Tuletko...

Minä odotan toivossa ja tuskassa, sillä kesä on kohta mennyt, mutta sinä katselet alas.

Kukista karisevat terälehdet. Heinä on niitetty. Pihlajat punaisina. Tuomet mustia marjoja täynnä.

Syksy tulee, syksy tulee... Puolukka punertuu kankailla, vilja on valmistunut. Yösumut hiipivät raskaina rantaniityillä. Siellä täällä putoaa keltainen lehti...

Vilja on korjattu. Lehdot kullassa kulisevat. Muuttolinnut kiiruhtavat pois. Viimeinen parvi näkyy pienenä pisteenä enää...

Myrsky nousee. Aallot pauhaavat. Ilma pimenee ja rankkasade alkaa.

— 80 —

Raskaat pisarat kohisevat katoilla. Minun mieleni on lamassa, sydän on tuskasta haljeta. Anna-Maria! — —

EN TIEDÄ MUISTATKO MUA

En tiedä muistatko mua. En tiedä muistatko koskaan.

Minä aattelen sinua aina ja unhotan kaikki muut, kuin ei olis ollut ketään sua ennen, niinkuin ketään sinun jälkeesi tulla ei voisi... niin tuntuu...

En muuta niin halaja saada kuin pitää kaihoni kauniin, näin olla illalla yksin, näin katsella kauas, minne jo aurinko yöhön sammuu — ja aatella:

En tiedä muistatko mua...

VIRRAN RANNALLA

Rannalla raidan lehti se putoo vierivän virran viedä. Raskas on tuntea rakkautta, josta ei toinen tiedä.

Rannalla raidan lehti jo muuttuu kullan keltaiseksi. Raskas on jättää onnensa kaunein iäti salaiseksi.

Rannalla raidan oksat ne kaartuu lehdettä taivahalla. Raskas on tyhjyys, joka jo alkaa asua rinnan alla.

JÄÄHYVÄISET

Yön tähdet välkkyin muistuttavat mulle: — On aika lähteä jo kulkijan. — Oi, tiedän, tuska sulle, kaivatulle sua sieluun tulless' eron vaikean. Niin hellään katsot kuni meri syvä sä silmin kyynelisin, kirkkahin; ne jäämään pyytää loistein suruisin, ne hyväilee kuin uni lähestyvä.

Niin raskahana tuska rinnan täyttää, kun, kulta, luoksesi en jäädä voi. Vain kylmät tähdet mulle tietä näyttää ja keltaisien kaislain laulu soi. Mut painuessas parmaalleni, kallis, on kaikki kirkastunut sielussain: sä aina muistat mua, armahain, ja lempemme et lakastuvan sallis.

Kun aamun tullen värähtelee vesi, kun metsä tuoksuu, kaste kimmeltää, mä muistan kyynelhelmet silmiesi, ja kuvas iäks sieluhuni jää. Ja kerran tähdet hellään nyökkää mulle: — On aika palata jo kulkijan. — Ah, ehkä jälkeen kaipuun katkeran saan vielä käden ojentaa mä sulle.

IV

ELONAIKA

Aurinko hehkuu, polttaa. Vilja kiiluu kullassa ja kahisee. Kohta alkaa elonkorjuu.

Päivisin aurinko paahtaa ja jymähtelee ukkonen jossain kaukana. Hiljainen tuuli tuudittelee tähkiä.

Veräjään nojaten katselen korsien sekaan. Siellä on harakanhattu, elokaunokki ja sinisilmä lemmikki.

Minä en kaipaa mitään. Olen juuri löytänyt onnen. Kypsyvä vilja tuoksuu, pientaren heinikko tuoksuu ja rinteiltä lehahtaa lämmin tuuli, jossa on metsän voimakas lemu.

Ulappa lainehtii vähän. Se on ihan sininen. Välistä tuulahtaa sieltä vilpoisa henkäys. Se tulee saarien ja karikoiden yli. Kuulen nuorten vesilintujen siukutusta.

Minä alan halata yksinäiselle selkäluodolle. Kuljen valkamaan ja koputan kauan venheeni peränaulaa, tahallani ihan, sillä minä tunnen hiljaista iloa, kun kaiku kumuaa saarien ja rantojen kallioissa.

Sitten soudan ulapalle. Matalat laineet lyödä rapsivat venheen laitaan. Airojen lavat välkähtelevät. — —

Luodolla on yksinäistä ja autiota. Laineet solisevat ja loiskahtelevat. Louhien lomassa ylempänä kasvaa joku punainen rantakukka, joku keltainen alpi ja muutama ruoko.

Riisuudun päivänpaisteeseen.

Tuuli puhaltaa lauhkeasti. Jostain metsien yli ja järven yli kantaupi savun hajua hiukan.

Kylästä kuuluu ääniä. Muutamat menevät jo pelloille. Naisilla on valkeat liinat...

PIENTAREN KUKKA

Oli kukkanen vieressä viljamaan kevätpäivyen loihtima pieno. Näki: voimia vankkoja tarvitaan, kun kasvuhun saa karu tieno.

Näki kukkanen pellolla vihanteen ja kun tuulonen tähkiä viersi. Näki öisen hallan, mi vitkalleen jääkyynelen tähkähän kiersi.

Näki kukka, kun uupunut torpan mies veet silmissä katseli viljaa. Näki kukka, kuin raskas on elämän ies, syysmyrskyhyn nukkui hiljaa.

SIELLÄ KAUKANA

Siellä kaukana — suurien salojen takana — siellä se vierii voimakkaana, majesteetillisena elämän virta — niin sinä uneksit ennen.

Siellä ne ovat rikkaat kylät päivärinteillä, lihavain laihojen keskellä. Siellä, kaukana — merten rannoilla — loistavat kauniit kaupungit...

Siellä säihkyvät valot, siellä on tietojen aarniot auki. Elämä siellä on niinkuin morsiusmarssia, nuoruutta, onnea, riemua täynnä,

niinkuin ainaista elojuhlaa, jossa virtaa viini punaisena välkkyvä, punaisista rypäleistä puserrettu.

Aattelit: Sinne kun pääsisi! Siellä se minunkin onneni odottaa. —

* * *

Nyt sinä ikävöit takaisin sinne, missä oli ahdasta, pientä, sinne, mistä sä läksit kerran kohti niitä rikkaita kyliä ja kauneita kaupunkeja — onnesi luo.

Sinne sinä ikävöit, takaisin rauhan maille; ikävöit väsyneenä, köyhänä, tyhjänä niinkuin taivaan tuuli, vähäisin kokemuksin, jotka sä kalliisti maksoit kadottaen herkimmät tunteesi, kauneimmat unelmasi pilkkaavan, julkean joukon jalkoihin, markkinarahvaan anturan alle.

SYYSKESÄLLÄ

Syyskesän ilta on tullut kalsea, kuulas. Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan.

Ylitse ulapan aavan kulkevat raukeat lainehet tänne. Tänne... missä mä istun ja muistelen mennyttä kesää...

Muistatko, syämeni, kuinka sä uneksit suven tuskahan autuaisehen pakahtuvana, että sun luoksesi hiipisi askelin kevein hän, jota rakastit salaa ja ylitse kaiken, ylitse maallisen onnen ja taivahan riemun?

Muistatko, kuinka sä päivillä paloit ja hehkuit niinkuni kesäinen aurinko?... kuinka sä hiiltyen värisit lempeinä öinä...

Kaikki on ohitse. Syksy on.

... Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan...

SÄ LAULUN LAULOIT

Sä laulun lauloit mulle sydämeen, kun kevätkukat nousi alta mullan, ja aurinko kun valoi kirkkaan kullan yl' ulapoiden sinertävän veen. Sen vielä muistan, vaikk' on kuolleet jo ne kukat, jotka avas aurinko.

Ja nyt, kun sade pimeässä lankee, ja raskas tuuli puista lehdet puottaa, kun tuska mustin ratsuin mua vuottaa, ja aatos kaihoisa on, mieli ankee, on niinkuin päivänsäde syömessäin, kun muistan lauluasi, ystäväin.

Se saattaa minut unhotettuin muistoin ja unelmien kultakaupunkiin, vie lapsuusaikoihini armaisiin, luo tuoksuvien niittyjen ja puistoin, pois, kesään yli metsäin syksyisten ja läpi surullisen satehen.

SYKSYLLÄ

Joka ilta nukun toivoen, että yöllä taivas kirkastuu, että halla maille laskeuu puhtaan kääriliinan kutoen.

Mutta aamuin aina sade soi pieneen, pimeähän ikkunaan. Iäisesti samaa itkuaan tuuli pihapuissa vaikeroi.

Aret sekä pyhät poistuu näin niinkuin surusaatto hiljainen kujannetta synkkäin kuusien kaukaiselle kirkkomaall päin.

Mielen tahtoo maahan masentaa, sitä harmaa kaipuu kammitsoi niinkuin aitaus, jossa unelmoi sateen samentama paljas maa.

MINÄ RAKASTAN

Minä rakastan syksyisiä metsiä, minä rakastan lehdettömiä puita, lakastuneita ruohikoita, kuihtuneita kukkia, kylmänraukeita laineita rakastan minä.

Minä rakastan paljaita puistoja, tyhjinä ojentuvia oksia illan viimeisessä ruskotuksessa, jonka ylitse kohoaa lumipilvi...

Minä rakastan surevata naista, joka on elänyt elämänsä, joka istuu illan hämärässä yksin.

Minä rakastan häntä! Sillä hän on kaunis kuin syksyinen puisto illan riutuvassa ruskotuksessa...

SYYSPÄIVÄ

Ikävä on päivä syksyinen yksin hämärässä istuen... Hätäisesti aurinko vain pilkistää, tummuu, peittyy, pilven alle jää...

Katsot pieneen, tummaan ikkunaan. Näkyy harmaa pelto, salo vaan. Metsäin takana on kylät kaukaiset. — Niitä kaihomielin muistelet. — —

Päivät kuluu, vuodet vaihtuu niin jättäin jäljet eloon, ihmisiin, joiden onni on kuin päivä syksyinen: kalvas hymy läpi kyynelten.

MENNYT ON KESÄ

Varkain jo hiljainen hämärä luoksesi hiipii... Mennyt on kesäsi kirkkahin päivin ja kukkivin kentin, valoisin öin sekä lintujen liverryksin mennyt on kesä...

Lehdetön puisto on aamuin hallasta harmaa... Mennyt on kesäsi vihrein metsin ja tuoksuvin tuulin, välkkyvin vesin ja armahin aamuhetkin mennyt on kesä...

Taivaalta laskeupi valkoinen, pehmeä peite... Mennyt on kesäsi rikkahin riemuin ja aatoksin armain, unelmin untuvahennoin, kultaisin kuvin mennyt on kesä...

ILMALINNAT

Mitä siitä, jos jääkin uneksi vaan kuvitelmat ja toiveet, vaikka täytyykin kadottaa korkeuksien kirkkaus, vaihtaa rannattomain aavojen selkeys harmaaseen arki-iltaan ja alkaa alusta jälleen!

Onhan edes unelmissa elänyt rikasta elämää, vavissut ihanain näkemysten edessä, katsellut niitä pyhällä hartaudella ja tuntenut riemua rinnassansa, iloa, joka värähtelee syvällä sydämessä niinkuin kesäpäivänä ulapalla värähtelee ja välkkyy hopeisin kipunoin kirkas vesi.

Mitä siitä, jos pettyy ja pettyy! Ilmalinnat ovat kuitenkin niin taivaallisen kauniit, että alati tahtoisi rakennella niitä.

Niiden tornit ulottuvat ylös tapaillen huimaavia korkeuksia. Niiden ovet kullassa kimaltavat, ja ikkunat säihkyvät myriaadein värein!

Ne ovat kauniit sortuessaankin. Kauneimmat ehkä — raunioina vasta.