Part 2

Sirppi kuun jo on kulkemassa, suuri hartaus yön avarassa.

Hongat aaveina kohouupi, varjot latvojen vaihettuupi.

Kuuset kuiskivat aikaa uutta, viidat vaieten salaisuutta.

Salo sieluni soinnuttaapi, taikakellot kun kumajaapi.

Salon impyset karkeloivat, tanssin sävelet riemuin soivat.

Suurta tunnen ma aavistusta, värjyn elämän haaveilusta.

Pyhä hiljaisuus Pohjolassa, salo ihmeisin maailmassa.

AAMURUSKON SIIVILLÄ.

Yö siirtyvi pois kera peikkojen vallan, kun aurinko vasamansa valkeat luo; yli laakson ja suon, yli hyytävän hallan jo lankesi lempeä elämänvuo, mi täyttää korkean taivahankuvun: meren iäisen, mahtavan, pohjattoman; tien näyttäen kulkea ihmisen suvun ohi kuilujen määrähän korkeahan.

Maa kiitäen ylhässä kirkkaudessa siniaalloin jo aamua tervehtää; vedenkalvohon taivas kuin kuvastimessa pyhän valtansa maan yli yhdistää; ja katsehet hartaat nousevat silloin avaruutehen joukosta ihmisien — vaan vapauden saapa tää heimo on milloin, konsa päättyvä taival on taistelojen?

Ja aamu on auringon valtavin valoin elon autuain hetki; se lumoavan väriloistonsa siivin ja säde-tulipaloin ylös herättää uinuvan maailman. Se nostaen aattehet, hengen ja mielen on johtona onnen ja oikean luo. — Myös väräjävän tunnen mä sydämeni kielen, valonvaltias aamu kun vaikeni tuo!

LILJAN KUKKA.

Liljan kukka valkoinen, sull' on puhdas terä. Illoin sua katsellen nousee ihmismielehen oma syntyperä.

Sull' on tuoksu pyhyyden, hohto taivahainen, perikuva hyvyyden, aatos ylhäisyyksien, — vaikk' on varsi mainen.

Himmeneepi silmien näkö katsellessa: sielu, orja alhaisen, unelmin vain onnehen vajoo nukkuessa.

Lilja, kukka kuutamon, kaihot pyhät luopi. — Pettymystä elo on, valkeuden voittohon harvan päästä suopi.

AUTUAS.

Lie uljas hän, joka uskaltaa, vaikk' astua vastahan tapaa, mutt' itsestänsä ken voiton saa, hän aina on valtias vapaa. Hän laulaa yöstäkin peikot pois, vihamiehien vimman voittaa, hän kuolla rauhassa aina vois, hänet elämä aateloittaa. Ei salama lentävä häntä lyö, ja myrskykin hiljentääpi, on kirkas taivahan tähtivyö, tuhonuolet ne kauvas jääpi. Mutt' aina suuri ja autuas on ja valmisna eteen Herran. Hän uljas on sekä pelvoton, kun kuolema tapaa kerran.

KEVÄT.

Huomenkellot humajavat laaksoloissa! Kaiku vastaa: taakse jäivät arkitavat, yö on poissa.

Luonnon valtalaulut soivat kaikkialla! Soivat aallot, linnut joukoin karkeloivat taivahalla.

Sydänkielet helähtävät, riemu raikuu. Kaikkein suusta: "Terve, terve, pyhä kevät!" laulu kaikuu.

VALONVALTA ON NOUSSUT.

Pois! uumentoihin maan sa poistu pimeys! Valoa levittäköön päivä, mi alkanut on jo nousullaan! Pois, astu syrjään sydämestä kansan hämärän häivä! Nyt saapuu valkeus, raittihit tuulet. Nyt ahdistus ja valonarkojen valta iäksi murtuu, murtuu... ja kärsineet pääsevät taakkansa alta.

On saapunut korkealle auringon valo, on tulehen syttynyt synkehin salo.

Valonvalta on noussut!

Valontemppelit uljaat työkelloja soittaa onneksi kansan. Soi! Heläjä! Ennä! Lennä vuorelta vuorelle, lammelta lammelle, kylistä korpiin ja pirttien orsien alle! Viritä intoa innottomalle,

Valonvalta on noussut!

ONNI.

Kirkas, kuulakas päivä, kaukana murhe ja mana; poissa on pelko ja tuska. Kaikuu elämän sävel ilmassa idän ja lännen.

Nyt, oi sieluni, nauti ikuisen sävelen tenho! juovu viinistä, tanssi niinkuin päiväperho häitään laidassa lehdon!

Oi, te siniset kellot, onneni jumalan kukat! Oi, te punaiset ruusut, puiston suviset unet! Teitä mä lemmin, lemmin!

Ah, sa kosken pauhu säestät kuoroa juhlan. Ah, mun puroni pieni lomassa laulavan lehdon. Teitä mä kiitän, kiitän!

Kirkas, kaunis kaipuu täyttynyt hetkeks' ompi... Riemun autuas hetki, onnen kuulakas päivä ellös pakene koskaan!

YLÖSNOUSEMUS.

I.

Nyt ohjaan onneni venhettä, valonviittoja etsin sille, vaan suuntani vieras, sen tiedän ma on toisille soutajille.

Ne harhaan sanovat kulkevan mun laivani, tuhoa kohti, vaan näin, että aurinko onnelan ihan purteni suunnasta hohti.

On selkeä suunta mun purrellain, sen purje vie ulapalle; se uljasna aaltoja halkoo vain, tuo riemua ohjaajalle.

Vie sykintä kielissä sydämen mun taistohon vasten väärää, ja valtius valon ja veljeyden se oikeustuntoni määrää.

II.

On tie nyt suora, kuin ois ijäisyys jo alkamassa. Sain rauhan, rauhan suurten unelmien valkamassa.

Nyt taivaan tunnen, mitä tajunnut en ennen milloin; sun oma itses, sielu, nousee korkeuteen silloin.