Part 7

Mutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen, kun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja oli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja raajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:

"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan perillä, raihnainen ruumis!"

Ja uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja vaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui linnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin puiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään. Heti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja tunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.

Mutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan linnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:

"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken, herra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa, ja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin kuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että ensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu siltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän lienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta hurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole epäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt vuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja ehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä! Oi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en ymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin tänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen. Luopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu vielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla poskillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo minulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan konsanaan ole iloissanne."

Kaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden, mutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo niin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat näinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja tuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia vastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin poistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan aamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita. Mutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut päähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään luostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin vihkimisen toimittaa lähipäivinä.

17. Luku.

Ritarin uni.

Yön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi valveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen, niin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva pelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos hän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään leyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka kerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin epämääräiseen tilaansa.

Mutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä tuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja kuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan säestyksellä.

"Joutsenen joiku, joutsenlaulu", täytyi hänen tuon tuostakin hokea itsekseen, "sehän merkinnee kuolemaa."

Mutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin äkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan törähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin katsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni tähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt hän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän itki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina aikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa, etenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle Tonavanmatkalle lähtöä.

Ritari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti ajattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen luokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen kyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä ylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.

"Joskin asun täällä vetten alla", sanoi hän, "niin olen toki tuonut sielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään tajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten kaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu."

Vilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:

"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen, joten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee uusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi."

"Hän on vielä tänä hetkenä leski", vastasi Undine, "ja rakastaa minua murheellisessa sydämessään."

"Mutta samalla hän on sulhanenkin", naureskeli Vilpo pilkallisesti, "ja kunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja silloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon tuottajaksi."

"Minähän en voi", myhäili Undine vastaan. "Olenhan sinetinnyt kaivon itseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen."

"Mutta kun hän loittonee linnastansa", huomautti Vilpo, "tahi joskus uudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee kaikkia tuollaisia seikkoja."

"Siksipä juuri", puheli Undine yhäti myhäillen kyyneltensä lomassa, "siksipä juuri leijaileekin hän nyt hengessään Välimeren yllä ja uneksii varotuksekseen tämän keskustelumme. Olen huolekkaasti järjestänyt siten."

Silloin Vilpo vimmaisena katsoi ylös ritariin, uhkaili, polki jalkaa ja ammahti sitte nuolen nopeudella aaltojen alle. Näytti siltä kuin paisuisi hän suuttumuksesta valaskalaksi. Joutsenet alkoivat taas joikua, leyhytellä, lentää, ritarista tuntui alppivuoria ja virtoja lipuvan hänen allaan, hän oli leijuvinaan viimein Ringstettenin linnaan ja heräävinään vuoteellaan.

Heräsikin hän tosiaan vuoteellaan, ja samassa astui huoneeseen hänen asepoikansa, kertoen Isä Heilmannin vielä viipyvän seudulla. Nuorukainen oli edellisenä yönä tavannut hänet metsämajassa, jonka tämä oli taivutellut kokoon puiden oksista sekä kattanut sammalilla ja risuilla. Kysymykseen, mitä hän täällä teki, kun ei kerran tahtonut siunausta toimittaa, oli ollut vastauksena:

"Siunauksia on muitakin kuin vihkialttarilta annettavia, ja jollen ole häiksi tullut, niin kukaties olen valmistautunut muuhun juhlatilaisuuteen. Täytyy odottaa asiain menoa. Eiväthän sitäpaitsi ilo ja itku ole kovinkaan kaukana toisistaan, ja ken ei ehdoin tahdoin ummista silmiänsä, hän sen kyllä oivaltaa."

Ritari sai kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia näiden sanojen ja unensa johdosta. Mutta ylen on vaikea peruuttaa asiata, joka ihmiselle on kerran varmana lyöttynyt mieleen, ja niinpä jäikin kaikki ennalleen.

18. LUKU.

Ritari Huldbrandin häät.

Jos teille kertoilisin, millä tavoin Ringstettenin linnassa hääjuhlaa vietettiin, niin tuntuisi teistä siltä, kuin näkisitte ko'on välkkyileviä ja riemastuttavia koruja, mutta sen ylitse mustan suruharson levitetyksi, jonka häämyisestä verhosta koko ihanuus vähemmin muistuttaisi hupia kuin ivaa kaikkien maallisten ilojen katoavaisuudesta. Mikään aaveellisen häiriön tapainen ei juhlintaa tärvellyt, sillä tiedämmehän, että linna oli uhkaavien vetehisten kummitteluista puhdistettu paikka. Mutta ritarista, kalastajasta ja kaikista vieraista tuntui siltä, kuin olisi vielä päähenkilö puuttunut juhlasta ja kuin olisi tänä päähenkilönä tullut olla kaikkien rakastaman, leppoisen Undinen.

Milloin vain ovi avautui, tuijottivat kaikkien silmät väkisinkin sille suunnalle, ja kun tulija ei sitten ollut muu kuin pöydänkattaja uusia ruokalajeja kantamassa tahi edeskäypä yhä jalompaa viiniä tuomassa, katselivat kaikki taas apeina eteensä, ja siellä täällä ehkä singahtaneet leikin ja raton kipinät sammuivat kaihoksi van muistelun kasteeseen. Morsian oli kaikista kevytmielisin ja siksi tyytyväisinkin; mutta yksinpä hänestäkin tuntui toisinaan kummalliselta, että hän istui vihreä seppele päässään ja kullalla kirjailtu puku yllään pöydän yläsijalla, Undinen maatessa kylmänä ruumiina Tonavan pohjassa tai ajelehtiessa edelleen aalloilla merta kohti. Sillä siitä asti kuin hänen isänsä oli tuohon tapaan lausunut, kaikuivat sanat alati hänen korvissaan eivätkä etenkään tänään ottaneet hetkeksikään tauotakseen.

Seurue poistui tuskin yönkään ollessa alulla, ei sulhasen toivovan kärsimättömyyden hajaannuttamana, kuten häätilaisuuksissa muulloin, vaan ainoastaan ilottoman alakuloisuuden ja turmaa ennustavien aavistusten erilleen painostuttamina. Bertalda läksi riisuutumaan naissaattueensa, ritari palvelijainsa kanssa; leikkisän iloisesta neitosien ja nuortenmiesten morsian- ja sulhassaatosta ei tässä sumeassa juhlassa ollut puhetta.

Bertalda tahtoi elvyttäytyä; hän levitytti eteensä Huldbrandin lahjottaman upean koristeen sekä ylellisiä vaatteita ja huntuja, niistä määrätäkseen huomispäiväisen pukeutumisensa mitä kauneimmaksi ja herttaisimmaksi. Hänen palvelijattarensa iloitsivat saadessaan aiheen haastella nuorelle emännällensä kaikenlaista riemukasta ja ylistellä vastavihityn kauneutta mitä innostuneimmin. Näihin puheluihin syvennyttiin syventymistään, kunnes viimein Bertalda kuvastimeen katsoen huokasi:

"Voi, mutta näettekö kesakkojen alkua tässä kaulani sivulla?"

Toiset katsoivat ja huomasivat valtijattarensa puhuvan totta, mutta viehättäväksi luomeksi he sitä sanoivat, pikku täpläseksi, joka vain paransi hienon hipiän valkeutta. Bertalda pudisti päätänsä ja arveli sen kuitenkin aina jäävän virheeksi.

"Ja minä pääsisin siitä eroon", pahotteli hän viimein. "Mutta linnan kaivo on suljettu; siitä minä ennen ammennutin oivallista, ihoani puhdistavaa vettä. Olisipa minulla vain tänään sitä pullollinen!"

"Sekö vain pulana?" nauroi nokkela palvelijatar ja livahti kamarista.

"Eihän hän niin hupakko liene", kysyi Bertalda mieluisasti hämmästellen, "että vielä tänä iltana vierityttää kaivon paaden sijoiltaan?"

Silloinpa kuultiinkin jo miesten tömisyttävän pihamaata ja ikkunasta nähtiin puuhakkaan palvelijattaren ohjaavan heidät suoraa päätä kaivolle; heillä oli vipusimia ja muita työkaluja olallaan.

"Se on kyllä tahtoni mukaista", myhäili Bertalda; "kunhan ei vain kestäisi kauvan."

Ja ilahtuneena tunteesta, että hänen vihjauksensa nyt sai aikaan sen, mikä häneltä kerran tuskallisesti evättiin, katseli hän työskentelyä kuutamoisella linnan pihalla.

Miehet punnersivat isoa paatta koholle; toisinaan kai siinä joku huokasikin muistaessaan rakastetun emäntävainajan työtä tässä tuhottavan. Mutta työ kävi muuten paljoa keveämmin kuin oli luultukaan. Oli kuin olisi jokin voima kaivosta päin autellut kiven kohoamista.

"Ihanpa tuntuu siltä", puhelivat miehet kummissaan keskenään, "kuin olisi kaivosta tullut suihkulähde."

Korkeammalle ja korkeammalle nousi paasi, ja melkein miesten avuttakin vieri se verkalleen kumeasti jymähtäen pihakivitykselle. Mutta kaivon aukosta kohosi valkean vesipatsaan näköinen juhlallisesti esille; ensimältä he ajattelivat suihkulähteestä totta tulevan, kunnes havaitsivat ilmiön valjuksi, valkeaan harsoon hunnutetuksi nais-olennoksi. Se itki katkerasti, kohotti kätensä päänsä yli tuskaisesti niitä väännellen ja asteli hitain, vakavin askelin linnarakennusta kohti. Hajalleen säntäsi linnanväki kaivolta; valjuna, kauhun kangistamana, seisoi morsian palvelijattarinensa ikkunassa. Edetessään sen alitse katsoi olento vaikertaen ylös häneen, ja Bertalda oli hunnun alta tuntevinaan Undinen kalpeat kasvonpiirteet. Mutta ohitse kulki vaikertaja raskaasti, väkinäisesti, viivytellen, kuin telotukseen. Bertalda kirkui, että piti huutaa ritaria saapuville; kamarineidoista ei yksikään uskaltanut hievahtaa paikaltaan, ja morsiankin mykistyi jälleen, kuin omaa ääntänsä säikkyen.

Naisten jäädessä ikkunan ääreen liikahtamattomiksi kuin kuvapatsaat, oli inha kulkijatar ehtinyt linnarakennukseen, noussut ylös tuttuja portaita, astunut läpi tuttujen suojamien, yhä kyynelehtien. Oi, kuinka toisin olikaan hän aikoinaan täällä käyskennellyt!

Ritari oli päästänyt palvelijat luotansa. Puoleksi riisuutuneena seisoi hän apein mielin ison kuvastimen edessä; vahakynttilä paloi himmeästi hänen vieressään. Silloin naputettiin ovelle hiljaisen hiljaisin sormin. Undine oli ennen sillä tavoin naputtanut, tahtoessaan tehdä hänelle herttaista kiusaa.

"Pelkkää kuvittelua kaikki!" virkahti ritari itsekseen. "Minun on mentävä häävuoteeseen."

"Niin onkin, mutta kylmään!" kuuli hän oven takaa itkevän äänen sanovan, ja sitte hän kuvastimesta näki oven avautuvan, vitkaan, vitkaan, ja valkean kulkijattaren astuvan huoneeseen, säveästi vetäen oven perässään kiinni.

"Ovat avanneet kaivon", hän sanoi hiljaa; "nyt olen täällä, ja nyt sinun täytyy kuolla."

Ritari tunsi salpautuvassa sydämessään, ett'ei mitenkään voisi toisin ollakaan, mutta peitti käsin silmänsä ja pyysi:

"Älä saata minua kuoleman hetkellä järjiltäni hirmusta. Jos kannat kauhistavia kasvoja huntusi alla, niin älä sitä kohota, ja tee minusta loppu minun sinua näkemättäni."

"Oi" vastasi haamu, "etkö siis tahdo nähdä minua vielä yhden ainoan kerran? Olen kaunis kuten silloinkin, kun minua järven niemekkeellä kosit."

"Voi, jospa niin olisi", huokasi Huldbrand, "ja jospa saisin kuolla sinun suudelmaasi!"

"Varsin hyvin, lemmittyni", vastasi toinen. Ja huntunsa hän heitti taaksepäin, ja taivaallisen kauneina säteilivät hänen suloiset kasvonsa. Rakkautta ja kuolon läheisyyttä vapisten kumartui ritari häntä kohti; tämä soi hänelle taivaallisen suudelman, mutta ei päästänyt häntä enää irti, vaan puristi häntä kiihkeämmin rintaansa vasten ja itki kuin tahtoen sielunsa sulaannuttaa itkuna. Kyyneleet pulppuilivat ritarin silmiin ja aaltoilivat armaana tuskana hänen rinnassaan, kunnes hän veti viimeisen hengähdyksensä ja vaipui kauneilta käsivarsilta hiljalleen lepovuoteensa pieluksille.

"Olen itkenyt hänet kuoliaaksi", sanoi haamu muutamille palvelijoille, jotka kohtasivat hänet eteishuoneessa, ja asteli peljästyneiden keskitse hitaasti ulos kaivoa kohti.

19. LUKU.

Ritari Huldbrandin hautaus.

Isä Heilmann oli saapunut linnaan heti kun Ringstettenin ritarin kuolema oli tullut seudulla tiedoksi, ja ihan samalla hetkellä saapui hän, kun onnettoman parin vihkinyt munkki kauhun ja kammon valtaamana pakeni linnasta.

"Ei ole sillä väliä", vastasi Heilmann, kun hänelle tästä mainittiin; "nyt alkaa minun virantoimitukseni, enkä minä tarvitse kumppania."

Hän alkoi lohdutella leskeksi joutunutta morsianta, niin vähän hedelmiä kuin kehottelut kantoivatkin hänen maailmallisessa sydämessään. Vanha kalastaja sitä vastoin mukautui, joskin sydämensä pohjasta suruissaan, paljoa paremmin tyttärensä ja vävynsä saamaan kohtaloon, ja Bertaldan herkeämättä soimatessa Undinea murhaajattareksi ja velhoksi, sanoi vanha mies nöyrästi:

"Ei varmaankaan voinut käydä toisin. En siinä näe muuta kuin Jumalan tuomion, eikä tietenkään ole Huldbrandin kuolema kenenkään sydämeen koskenut kipeämmin kuin sen, jonka täytyi saattaa hänet päiviltä, hyljätyn Undine-poloisen!"

Hän autteli hautajaisten järjestämistä vainajan arvon mukaisiksi. Tämä oli haudattava erääseen kirkkokylään, jonka kalmistossa kaikkien hänen esi-isiensä haudat olivat ja joita he, kuten hän itsekin, olivat suosineet runsailla vapautuksilla ja lahjoilla. Kilpi ja kypäri olivat jo arkun kannella, joutuaksensa mukana hautaan, sillä Ringstettenin Huldbrand oli kuollut sukunsa viimeisenä. Surusaatto lähti kolkkoon kulkuunsa, veisaten herttaisen hiljaiselle sinitaivaalle valitusvirsiä; Heilmann asteli korkeata ristiinnaulitunkuvaa kantaen edellä, ja häntä seurasi vanhan isänsä tukemana lohduton Bertalda.

Silloin nähtiin äkkiä mustapukuisten itkijänaisten keskessä leskisaattueessa lumivalkea olento tiheään hunnutettuna; kiihkeästi voihkaillen väänteli tämä käsiänsä. Hänen naapurinsa alkoivat tuntea salaista kammoa; he väistyivät taamma tahi sivumma, liikehtimisellään vielä enemmän säikyttäen toisia, joiden rinnalle valkea vieras nyt joutui, niin että pelkästään sen takia alkoi surusaatossa syntyä epäjärjestystä. Muutamat soturit olivat siksi rohkeita, että tahtoivat olentoa puhutella ja häätää hänet saatosta, mutta heiltä hän ikäänkuin sormien välitse väistyi ja näkyi taas kuitenkin verkkaisen juhlallisin askelin etenemässä ruumissaaton mukana. Viimein hän palvelijattarien alituiseen väistellessä tuli ihan Bertaldan taakse. Nyt hän pysytti käyntinsä hyvin vitkallisena, joten leski ei häntä huomannut, hänen hyvin nöyrästi ja säveästi kulkiessaan takana kenenkään häiritsemättä.

Kirkkomaalla ruumissaatto asettui piiriin avoimen haudan ympäri. Silloin havaitsi Bertalda kutsumattoman seuraajattarensa, ja puolittain vihasta, puolittain kauhusta hätkähtäen käski hän tätä poistumaan ritarin lepopaikalta. Mutta hunnutettu pudisti päätänsä hiljaisesti kieltäen ja kohotti kätensä kuin nöyrästi pyytäen Bertaldaa kohti. Tämä tunsi suurta liikutusta ja oli pakotettu kyynelin muistelemaan, kuinka ystävällisesti Undine oli Tonavalla tahtonut hänelle korallikaulanauhan lahjottaa. Lisäksi viittasi Isä Heilmann hiljaisuutta vaatien, kun tahdottiin hiljaisessa hartaudessa rukoilla vainajan puolesta, jonka kumpu alkoi kasautua. Bertalda vaikeni ja vaipui polvilleen; kaikki polvistuivat, haudankaivajatkin, valmiiksi lapioittuansa.

Mutta kun jälleen noustiin seisaalleen, oli valkea vieras kadonnut. Hänen polvistumapaikallaan kumpusi hopeankirkas lähde nurmikosta. Se Urisi ja lirisi edelleen, kunnes oli melkein kokonaan kiertänyt ritarin hautakummun; sitte se kulkuansa jatkaen valui kalmiston sivulla olevaan hiljaiseen lampeen. Vielä myöhäisinä aikoina kuuluvat kylän asukkaat osotelleen lähdettä ja olleen siinä varmassa käsityksessä, että tämä oli hyljätty Undine-poloinen tuolla tavoin yhäti lemmittyänsä syleilemässä leppein käsivarsin.