Part 5
"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani -- oi Jumalani, minä en teidän järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."
"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."
"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain, olenko!"
"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi. Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."
Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen puolisonsa sanoi:
"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"
Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle ja sanoi:
"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan salista!"
"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda, ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.
"Mutta minulle kaiketikin sentään", huomautti herttuatar hyvin vakavasti. "Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus tulee mukana."
He katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen odottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana, ja herttuatar sanoi:
"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa emäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen enempää ei tässä ole tarvis tietää."
Herttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan viittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat hajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui haikeasti itkien Huldbrandin syliin.
12. LUKU.
Lähtö vapaakaupungista.
Ringstettenin ritarille olisi tosin ollut mieluisempaa, jos kaikki olisi tänä päivänä käynyt toisin; mutta näinkin ollen täytyi hänen iloita ihastuttavan vaimonsa hurskaudesta, hyvänsuopaisuudesta ja sydämellisyydestä. "Jos minä olen hänelle sielun antanut", täytyi hänen sanoa itsekseen, "niin annoin hänelle kait omaani paremman"; ja nyt oli hänen ainoana huolenansa viihdytellä itkevää ja heti seuraavana päivänä poistua hänen kanssaan paikkakunnalta, joka tietenkin oli Undinelle tuon kohtauksen jälkeen vastenmielinen. Totta kyllä on, ett'ei Undinea kukaan arvostellut hankalasti. Kun häneltä jo ennestään odotettiin jotakin ihmeellistä, ei Bertaldan syntyperän merkillinen ilmitulo herättänyt kovinkaan suurta huomiota, ja ainoastaan jälkimäiselle oli suutuksissaan jokainen, joka sai kuulla jutun ja hänen rajun esiintymisensä siinä. Tästä eivät kuitenkaan ritari ja hänen vaimonsa mitään tienneet; sitä paitsi olisi toinen mielipide ollut Undinelle yhtä surettava kuin toinenkin. Eipä siis muuta kuin mahdollisimman pian jättää vanhan kaupungin muurit taaksensa. Aamun sirotellessa ensimäisiä säteitään pysähtyivät sirot vaunut majatalon portille noutamaan Undinea; Huldbrandin ja hänen asepoikansa oriit kuopivat niiden vieressä katukivitystä. Ritari saatteli kaunista vaimoansa ulos ovesta; silloin astui heidän eteensä kalastajatyttönen.
"Emme tarvitse tavaraasi", sanoi hänelle Huldbrand; "olemme juuri matkalle lähdössä."
Kalastajatyttö puhkesi katkeraan itkuun, ja nyt vasta näkivät aviopuolisot, että hän oli Bertalda. He palasivat heti hänen kanssaan huoneeseensa ja kuulivat häneltä herttuallisen parin olevan niin pahastuksissaan hänen eilisestä kovuudestaan ja kiivaudestaan, että olivat kokonaan kieltäneet häneltä hoivansa, kuitenkin lahjottaen hänelle runsaat myötäjäiset. Kalastaja oli niinikään saanut runsaita lahjoja ja vielä saman päivän iltana lähtenyt kotimatkalle vaimoineen.
"Minä olisin tahtonut mennä heidän muassaan", jatkoi hän, "mutta vanha kalastaja, joka muka on isäni."
"Hänhän todellakin on se, Bertalda", keskeytti Undine. "Katsos, se mies, jota sinä arvelit kaivomestariksi, kertoi asian minulle juurtajaksain. Hän tahtoi suostuttaa minua siihen, ett'en ottaisi sinua mukaani Ringstettenin linnaan, ja silloin kirposi tämäkin salaisuus hänen huuliltaan."
"No niin", sanoi Bertalda, "isäni -- jos hän muka se on -- isäni sanoi: 'En ota sinua mukaani, ennen kuin olet tullut toisenlaiseksi. Uskaltaudu yksinäsi pahassa huudossa olevan metsän halki meidän luoksemme; se olkoon koetuksena siitä, olemmeko me sinulle mitään. Mutta älä tule neitinä; kalastajatyttösenä tule!' Tahdonpa siis tehdä hänen sanojensa mukaan, sillä koko maailma on minut hyljännyt; aijon elää ja kuolla köyhänä kalastajan lapsena yksinäisyydessä vanhempieni niukoissa oloissa. Metsä minua kylläkin kovin kammostuttaa. Siellä kuuluu asustavan kamalia aaveita, ja minä olen arkamainen luonteeltani. Mutta mikäpä siinä auttaa! -- Tänne tulin enää vain rukoilemaan jalolta Ringstettenin rouvalta anteeksi eilistä sopimatonta käyttäytymistäni. Tunnen nyt kyllä, että te tarkotitte hyvää, rakas rouva, mutta te ette tiennyt, kuinka syvästi loukkaisitte minua. Tuskassani ja hämmästyksissäni sitte tulvi monia järjettömän julkeita sanoja huuliltani. Oi, anteeksi, anteeksi! Olen jo peräti onneton. Ajatelkaahan itsekin, mitä minä olin vielä eilen-aamulla, vielä juhlanne alussa, ja mitä nyt tänään!"
Sanat tukahtuivat tuskaiseen kyyneltulvaan, ja yhtä haikeasti itkien kietoutui Undine hänen kaulaansa. Kesti kauvan, ennen kuin nuori vaimo syvältä liikutukseltaan sai sanaakaan virketyksi; mutta sitte lausui hän:
"Sinunhan pitää tulla mukanamme Ringstetteniin; kaikenhan pitää jäädä ennalleen; sinuttelehan minua vain jälleen äläkä arvonimillä puhuttele! Näetkös, me jouduimme lapsina vaihdoksiin; silloin jo sattuivat eri kohtalomme ristiin, ja me yhdistämme ne edelleen niin likeisiksi, ett'ei niitä mikään inhimillinen mahti kykene erottamaan. Ensin vain meidän matkassamme Ringstetteniin! Miten me sisaruksien tavoin ja'amme keskenämme, siitä puhelemme siellä."
Bertalda katsahti arasti Huldbrandiin. Ritarin kävi sääliksi kaunista, ahdinkoon joutunutta tyttöä; hän tarjosi tälle kätensä ja kehotti häntä sydämellisesti uskomaan itsensä hänen ja hänen puolisonsa haltuun. "Vanhemmillenne", sanoi hän, "lähetämme sanoman, miksi ette ole saapunut"; -- ja yhtä ja toista aikoi hän kelpo kalastajaväen tähden lisätä, mutta hän huomasi Bertaldan tuskallisesti säpsähtävän heitä mainittaessa ja jätti sen vuoksi mieluummin enemmät puheet siitä sikseen. Mutta kainaloista hän tytön kohotti, nosti edellä hänet vaunuihin, perässä Undinen, ja ratsasti vireänä vieressä, hoputtaen ajuriakin niin reippaasti, että he tuota pikaa olivat jättäneet taakseen vapaakaupungin alueen ja samalla kaikki ikävät muistot. Hilpeämmin mielin matkasivat nyt naiset kauniita seutuja, joita myöten heitä vei tiensä.
Muutamien päivämatkojen jälkeen he eräänä kauniina iltana tulivat Ringstettenin linnaan. Nuorelle ritarille oli hänen voudeillaan ja miehillään paljon kerrottavaa, joten Undine jäi Bertaldan kanssa kahden. Ystävättäret kävelivät varustuksen korkeilla valleilla ja ihailivat viehättävää maisemaa, joka levittäysi heidän ympärillään kautta koko siunatun Schwabenin.
Silloin astui heidän luokseen pitkä mies kohteliaasti tervehtien. Bertaldasta hän milt'ei näytti vapaakaupungin kaivomestarilta, ja vielä ilmeisemmäksi kävi yhdennäköisyys, kun Undine torjui hänet nyrpeällä, jopa uhkaavallakin kädenliikkeellä, jolloin vieras kiireisin askelin ja päätään ravistellen riensi tiehensä kuten tuonnoinkin, kadoten läheiseen pensaikkoon. Mutta Undine sanoi:
"Älä pelkää, Bertalda rakas; tällä kertaa ei kelvoton kaivomestari saa sinulle tuottaa mitään pahaa."
Ja samassa hän kertoi ystävättärelleen perinpohjaisesti koko asian, ilmaisten oman syntyperänsäkin ja selittäen, millä tavoin Bertalda oli joutunut pois kalastajakodista, Undinen tullessa hänen sijaansa.
Neitonen aluksi kauhistui näitä puheita, luullen ystävättärensä saaneen äkillisen mielenhäiriön. Mutta vähin erin hänessä kaiken todellisuus varmistui Undinen yhtäjaksoisista sanoista, jotka täydellisesti soveltuivat tähänastisiin tapahtumiin, ja vielä enemmän siitä sisällisestä tunteesta, jolla totuus aina ilmaiseikse meille. Hänestä tuntui ihmeelliseltä elää keskellä sellaista satupiiriä, jollaisista oli muulloin kuullut vain tarinoittavan. Hän tuijotteli Undinea kunnioituksella, mutta ei enää voinut torjua väristystä, joka ilmeni hänen ja ystävättären välille. Illallispöydässä hän pakostakin oudoksui, miten ritari saattoi niin rakastuneesti ja herttaisesti kohdella olentoa, joka kerrotun jälkeen tuntui hänestä enemmän aaveelliselta kuin inhimilliseltä.
13. LUKU.
Elämää Ringstettenin linnassa.
Tämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina liikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt hän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo hänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua sinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää kyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta kehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja Bertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä selvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin säälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen itkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä omantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa rakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä, mutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja ihmislapsi Bertaldaa lähenemään.
Kirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä, kenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian kipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä kammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen, rakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo. Onneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut, sillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin hiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska, ja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi kuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta tämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä pistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että siten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.
Undine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri tyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin poikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista painostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn, johon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä sokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.
Vielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset kummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan holvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea mies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda aaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja etenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä sairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli hänelle Huldbrand liian rakas, -- ja siinä hän vetosi viattomuuteensa, koska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta tapahtunut, -- osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata askeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan Bertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin piirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan voinut yrittää: "Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä rakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani istunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä. Kunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä silloin kohtaisi häntä kiroukseni!"
Viime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä muistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, -- kuten meillä ihmisillä aina on samanlaatuisissa tapauksissa tapana.
Eräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun Undine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski sillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon. Miehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa alhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.
"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki", vastasi hän; "mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta kaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan siten voimme karttaa suurempaa vauriota."
Koko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei enempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen. Tämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun Bertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka kannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä, eikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine tälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin tapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien järjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä tiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.
"Katsokaa, katsokaahan toki", huusi Bertalda suuttuneesti ja tuskaantuneesti, "kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se aijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä näkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!"
Vesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti; näytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine vain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin tarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti Bertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti tahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine nojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden pintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja syövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi tultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan luullut siinä ennen havainneensa.
Kotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja valituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia katseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän maltillisesti:
"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka vihittyä vaimoansa."
"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon", vastasi ritari synkkänä katsannoltaan.
"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!" huokasi Undine.
"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen", arveli ritari.
"Kyllä, jos niin käsket", myönsi Undine; "mutta älä käske sitä! Voi, minä pyytämällä pyydän, älä käske!"
Hän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin sydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui vaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä Undine alkoi kertoa:
"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen kohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan sairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä ulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä heijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun, minun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla hetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista hankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä auttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti häädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani. Hänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen surut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä sisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen alta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee."
Hän kohotti hymyävänä ja itkevänä katseensa Huldbrandiin, joka jälleen tunsi sydämessään vanhan rakkauden kaiken lumon. Undine käsitti sen, painautui häneen kiinteämmin ja jatkoi ilon kyynelin:
"Kun rauhan häiritsijä ei ottanut sanoista oppiaksensa, niin minunhan täytyi teljetä häneltä ovi. Ja ainoa ovi, josta hän meille pääsee, on tuo kaivo. Muiden tämän seudun lähdehenkien kanssa on hän riidassa, lähimmistä laaksoista alkaen; ja vasta etäämpänä Tonavalla, kun muutamia hänen hyviä ystäviänsä on virrannut mukaan, alkaa taas hänen valtakuntansa. Siksi annoin vierittää kaivon suulle paaden ja piirsin siihen merkkejä, jotka herpaavat touhuilevalta sedältäni kaiken voiman, niin ett'ei hän nyt pääse sinun eikä minun tahi Bertaldankaan tielle. Ihmiset tosin voivat merkeistä huolimatta aivan tavallisin ponnistuksin nostaa paaden paikoiltaan; heitä eivät ne estä. Jos siis tahdot, niin noudata Bertaldan halua, mutta totisesti! hän ei tiedä, mitä hän pyytää. Häntä on karkealuontoinen Vilpo erityisesti tavotellut, ja jos yhtä ja toista hänen minulle ennustamaansa tapahtuisi, kuten kylläkin voisi tapahtua, sinun sillä pahaa tarkottamattasi, niin voi, rakkahin, silloin et sinäkään välttäisi vaaraa!"
Huldbrand tunsi syvästi sydämessään suloisen vaimonsa jalomielisyyden, tämän niin uutterasti sulkiessa pois pelottavan suojelijansa ja vielä lisäksi saaden Bertaldan soimaukset siitä palkakseen. Hän puristi vaimonsa mitä hellimmin rintaansa vasten ja sanoi liikutettuna:
"Paasi jääpi paikoilleen, ja kaikki jääpi sellaisekseen ja ainiaaksi, kuten sinä tahdot, armas Undineni!"
Tämä hyväili häntä nöyrän iloisena kauvan kaivatuista rakkauden sanoista ja lausui lopulta:
"Rakkahin ystäväni, kun olet tänään niin peräti lempeä ja suopea, niin uskaltanenkohan esittää sinulle erään pyynnön? Katsos, sinun on laitasi sama kuin kesän. Parhaassa ihanuudessaan asettaa se päähänsä kauniiden rajusäiden leimuavia ja jyriseviä kruunuja, joiden ilmaantuessa se on katsottava oikeaksi kuninkaaksi ja maanjumalaksi. Samoin torut sinäkin toisinaan ja jyriset ja leimuat rajusäänä, ja se sopii sinulle varsin hyvin, joskin minä väliin hupsuudessani hyrähdän siitä itkuun. Mutta älä siten milloinkaan esiinny minua kohtaan veden päällä ollessamme tahi vesipaikan lähistölläkään. Silloin, näetkös, saisivat sukulaiseni oikeuden minuun. Leppymättömästi riistäisivät he minut sinulta vihassaan, katsoen sukunsa jäsentä loukatuksi, ja minun täytyisi ikäni asua alhaalla kristallipalatseissa, enää koskaan pääsemättä ylös luoksesi, -- oi Jumalani, se olisi vielä äärettömän paljoa pahempi. Ei, ei, armas ystävä, siten älä anna käydä, niin suuresti kuin sinua Undine rukka rakastaa!"
Ritari juhlallisesti lupasi täyttää vaimonsa toivomuksen, ja aviopuolisot astuivat ulos kamarista rajattomasti riemuissaan ja keskenänsä rakkaina. Silloin saapui Bertalda muutamien työläisten kanssa, jotka hän jo sillävälin oli kutsuttanut, ja sanoi nyttemmin omaksumaansa yrmeään tapaan:
"Nyt on kai salainen keskustelu lopussa ja paasi voidaan vierittää alas. Lähtekäähän, miehet, toimittamaan asia!"
Mutta hänen ynseydestään kuohahtaen sanoi ritari lyhyesti ja karskisti: "Paasi jää paikoilleen." Myöskin nuhteli hän Bertaldan hänen vaimoansa kohtaan osottamaa kiivautta, ja työläiset poistuivat salavihkaa tyytyväisinä hymyillen, Bertaldan kalvenneena kiiruhtaessa huoneisiinsa.
Tuli illallisen aika, ja Bertaldaa odotettiin turhaan. Lähetettiin hänelle kutsu; silloin kamaripalvelija näki hänen huoneustonsa olevan tyhjillään ja toi vain mukanaan ritarille osotetun sinetityn kirjeen. Tämä avasi sen hätkähtäen ja luki:
"Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa."
Undine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia kiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet takaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys Bertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla linnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis pakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo ratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä tietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.
Silloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin Mustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari portista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä, tämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:
"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan tähden minut mukaasi!"
Nähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti satuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan, suostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.
14. LUKU.
Bertaldan paluu ritarin kanssa.
Mustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä. Siihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi, minkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden lomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan niin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.
Nyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt kerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin puron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä pakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään rientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä tien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle laaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli oikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä tuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän tyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä pelottavampana kaartui laakson yli?