Part 4

Ritari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin hänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä värikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen vakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen vakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä sanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen kertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä pohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:

"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, -- sillä ihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja ruumiiltamme olemmekin, -- mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja meidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme henkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun te toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet minne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä myöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä usein, niin kauvan kuin elämme, -- hajottaa meidät aina tomuksi heti kun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten kuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset. Mutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni, mahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan sielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin monia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat saada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa johonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä sielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja kiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni. Sillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta petoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee se nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on setäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana muista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen ja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut silloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin vanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon."

Hän aikoi vielä jatkaa, mutta Huldbrand syleili häntä sydämensä pohjasta liikutettuna ja hellänä, ja kantoi hänet rannalle takaisin. Siellä vasta hän kyynelin ja suudelmin vannoi, ett'ei ikipäivänä jätä suloista vaimoansa, ja ylisti itseänsä onnellisemmaksi kuin oli kreikkalainen kuvanveistäjä Pygmalion, jolle Venus jumalatar oli hänen kauniin veistoksensa muuttanut lemmityksi. Onnellisessa luottamuksessa käveli Undine hänen käsivartensa varassa takaisin majaan ja tunsi nyt vasta kaikesta sydämestään, kuinka vähän hänen tarvitsi kaihota ylhäisen isänsä jääneitä kristallipalatseja.

9. LUKU.

Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.

Kun Huldbrand seuraavana aamuna heräsi unestaan, puuttui kaunis puoliso hänen viereltään, ja hänen mielessään alkoi jo taas saada sijaa ne oudot kuvitelmat, että hänen avioliittonsa ja viehättävä Undine itse olivat häipyviä harhanäkyjä ja virvakuvia. Mutta samassapa tämä astahtikin huoneeseen, suuteli häntä, istuutui hänen viereensä vuoteen laidalle ja puheli:

"Olen ollut jokseenkin aikaisin ulkosalla katsomassa, pitääkö setä sanansa. Hän on jo ohjannut kaiken tulvan takaisin hiljaiseen uomaansa ja soluu nyt entiseen mietiskelevään erakkotapaansa halki metsän. Hänen ystävänsä vedessä ja ilmassa ovat myöskin asettuneet lepäämään; kaikki alkaa taas käydä järjestyksessä ja rauhallisesti näillä seuduin, ja sinä voit kuivin jaloin matkata kotiin milloin haluat."

Huldbrandista tuntui kuin olisi hän valveillaan nähnyt unta, niin vaikea oli hänen tottua vaimonsa ihmetyttävään syntyperään. Kuitenkin salasi hän oudostelunsa, ja ihanan vaimon tavaton viehkeys häivyttikin väleen jokaisen ankean aavistelun. Tovin kuluttua seisoessaan tämän kanssa oven edustalla, katsellen viheriöitsevää maankärkeä kirkkaine vesirajoinensa, tunsi hän olonsa tässä rakkautensa kehdossa niin viihdyttäväksi, että virkahti:

"Miksi matkustaisimmekaan jo tänään? Emmehän kai saavuta mitään tyytyväisempiä päiviä tuolla maailman humussa, kuin olemme tässä kätketyssä turvapaikassa viettäneet. Katselkaamme edes paria, kolmeakin auringonlaskua vielä täällä."

"Kuten herrani suvaitsee", vastasi Undine leppeän nöyränä. "Ajattelinhan vain, että vanhukset jo muutenkin eroavat minusta ankein mielin, ja jos he lisäksi nyt saavat tuntea minussa heränneen oikean sielun vaikutusta, nähdessään kuinka hartaasti nyt voin heitä kunnioittaa ja rakastaa, niin ihan he itkevät heikot silmänsä pilalle. Vielä pitävät he hiljaisuuttani ja mielenhartauttani samana kuin sellainen ennenkin on ollut, järven tyvenyytenä tuulen ollessa levolla, ja he oppivat nyt yhtä hyvin hellimään pikku puuta tahi kukkaa kuin minua. Älä anna minun ilmaista heille tätä vastasaatua, rakkautta uhkuvaa sydäntäni hetkinä, jolloin heidän täytyy menettää se tämän maallisen olon ajaksi, -- ja kuinka kykenisin sitä salaamaan, jos jäisimme kauvemmaksi aikaa heidän seuraansa?"

Huldbrand myönsi hänen olevan oikeassa; hän meni vanhuksien luo ja puhui heille matkasta, jolle lähdettäisiin piammiten. Pappi tarjousi saattajaksi nuorelle avioparille, hän ja ritari nostivat kauniin vaimon ratsun selkään lyhyitten hyvästelyjen jälkeen ja astelivat hänen vierellään metsävirran kuivuneen tulvauoman yli kiireisesti metsää kohti. Undine itki hiljaa, mutta haikeasti; vanhukset valittivat ääneensä hänen menoansa. Näytti siltä kuin olisi näitä alkanut aavistuttaa, mitä he nyt menettivät suloisen kasvattityttärensä mukana.

Matkustajat olivat kolmisin vaiti ollen saapuneet metsän sankimpaan siimekseen. Olipa siinä vihreässä lehväsuojamassa sievä näky, kun kaunis nais-olento istui jalorotuisella, somasti koristellulla ratsulla, toisella puolellaan huolitellen astelemassa kunnianarvoisa pappi munkkikuntansa valkeassa asussa, toisella puolellaan verevä nuori ritari väririkkaissa, helottavissa vaatteissaan ja upea säilä vyöllään. Huldbrand ei muuta nähnytkään kuin viehkeän vaimonsa, Undine niinikään vain puolisoansa tähysteli, hellät kyyneleensä kuivattuaan, ja he joutuivat pian hiljaiseen, äänettömään keskusteluun katsein ja elein, vasta melkoisen tovin kuluttua siitä heräten hiljaiseen puheluun, johon pappi oli joutunut sill'aikaa heidän huomaamattansa joukkoon yhtyneen neljännen matkakumppanuksen kanssa.

Hänellä oli valkea, papin säätykauhtanaa muistuttava viitta, mutta sen päähinejatko riippui syvälle kasvoihin, ja koko vaate liehui niin laajoina poimuina hänen ympärillään, että hänellä oli siinä joka hetki koolle sieppaamista, käsivarrelle heittämistä ja muuta sellaista järjestelypuuhaa, sen näköjään silti vähääkään haittaamatta hänen kävelyänsä. Nuoren avioparin hänet havaitessa puheli hän parhaillaan:

"Ja niinpä siis olen jo vuosikausia asustanut täällä metsässä, kunnianarvoisa herra, vaikk'ei minua kuitenkaan voisi teidän käsityksenne mukaan nimittää hartautta harjottavaksi erakoksi. Sillä, kuten sanottu, katumuksen teosta minä en tiedä mitään enkä usko sitä erityisesti tarvitsevanikaan. Minä vain siksi rakastan metsää niin suuresti, kun sillä on niin erikoinen oma viehätyksensä ja kun minua huvittaa liehuvassa valkeassa vaatetuksessani käyskennellä hämyisissä siimespaikoissa ja lehviköissä, saadakseni sitte silloin tällöin aavistamattomasti tervehdyksen yläilmojen suloiselta auringonsäteeltä."

"Te olette perin merkillinen mies", huomautti pappi, "ja mielelläni perehtyisin teihin lähemmin."

"Ja kuka sitte te olette, mennäksemme asiasta toiseen?" kysäisi vieras.

"Minua nimitetään Isä Heilmanniksi", vastasi hengenmies, "ja tulen Mariantervehdyksen luostarista järven takaa".

"Vai niin", puheli vieras. "Minun nimeni on Vilpo, ja jos kohteliaita tahdotaan olla, niin sopisipa sanoa ritari Vilpo tahi vapaaherra Vilpo, sillä vapaa minä olen kuin metsän lintu ja kai hiukkasen siitä ylikin. Niinpä on minulla nyt hiukan kerrottavaa nuorelle rouvalle tuossa."

Ja siinä silmänräpäyksessä oli hän livahtanut papin toiselle puolelle ihan Undinen viereen ja kurottausi korkealle, kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta tämä kääntyi säikähtyneenä pois, sanoen:

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne."

"Hohoo", nauroi vieras, "kuinka ylen ylhäisiin naimisiin sitte olette päässytkään, kun ette enää sukulaisianne tunne? Eikö siis ole muistissanne Vilpo-setä, joka seljässään niin uskollisesti kantoi teidät näille seuduille?"

"Mutta minä pyydän teitä", vastasi Undine, "ett'ette enää ilmesty näkyviini. Nyt pelkään teitä; ja pitääkö mieheni oppia minua kammoamaan, kun näkee minut näin omituisissa sukulaissuhteissa?"

"Veljentyttöseni", sanoi Vilpo, "et saa unohtaa, että minä olen täällä saattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä typerää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne; vanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte muistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen minun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan todellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi aluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten."

Undine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti vaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine huomautti:

"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja ainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä sen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan matkaamme!"

Siitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti Undinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen. Salaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja heilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin vesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän vieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka milt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:

"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme ylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen ja osannut puhua."

Huldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:

Ritar' reima, ritar' raisu, enpä suutu, enkä soimaa, vain varjelloskin kaunovaimoas ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!

Pikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki levittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava ilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.

10. LUKU.

Kaupunkiin asettuminen.

Ringstettenin nuoren ritari Huldbrandin äkillinen katoaminen oli herättänyt vapaakaupungissa suurta huomiota, aiheuttaen vakavaa huolta asukkaissa, jotka kaikki olivat mieltyneet häneen nähdessään hänen taitavuuttansa asekisoissa ja karkeloissa sekä tutustuessaan hänen ystävälliseen säyseyteensä. Hänen palvelijansa eivät tahtoneet poistua paikkakunnalta ilman isäntäänsä, kenenkään silti rohkenematta ratsastaa hänen perästään sankkaan saloon. He jäivät siten majataloon, toimettomina toivoillen, kuten ihmisten on tapana, ja valituksillaan pitäen kadonneen muistoa vereksenä. Kun pian jälkeenpäin ankarat rajusäät ja tulvat kävivät huomattavammiksi, epäiltiin sitäkin vähemmän kauniin muukalaisen varmaa perikatoa.

Bertaldakin ihan avoimesti murehti häntä ja soimasi itseään armottomasti siitä, että oli hänet houkutellut lähtemään onnettomalle ratsastusmatkalle metsään. Hänen herttualliset kasvattivanhempansa olivat saapuneet noutamaan häntä pois, mutta Bertalda taivutti heidät jäämään kaupunkiin, kunnes saataisiin varma sanoma Huldbrandin kohtalosta. Hän koetti suostuttaa häntä kilvan kosiskelevia nuoria ritareita lähtemään uljaan seikkailijan jäljille metsään. Mutta kättänsä ei hän raskinnut luvata uhkatempun hinnaksi, ehkä yhä vieläkin toivoen voivansa joutua palaavan harhailijan omaksi, ja hansikkaan tahi nauhan, tai vaikkapa suutelonkaan vuoksi ei kukaan tahtonut vaarantaa henkeänsä noin peräti vaarallisen kilpailijan takaisin noutamiseksi.

Nyt Huldbrandin odottamattomasti ilmestyessä elävien ilmoille riemuitsivat palvelijat ja melkeinpä kaupungin kaikki asukkaat, juuri Bertaldapa itse vain ei. Sillä jos muille olikin varsin hauskaa, että hän toi mukanaan noin ihmeteltävän vaimon ja vihkimisen todistajaksi Isä Heilmannin, niin ei Bertalda voinut olla sitä sureksimatta. Hän oli ensinnäkin todella kaikesta sielustaan rakastunut nuoreen ritariin, ja toisekseen oli hänen murheensa ritarin katoamisesta saattanut hänen tunteensa ihmisten tiedoksi paljoa laajemmin kuin nyt saattoi siedettävänä pitää.

Siitä huolimatta hän sentään kaikin puolin menetteli viisaan naisen tavoin, mukautui olosuhteisiin ja seurusteli mitä ystävällisimmin Undinen kanssa, jota koko kaupunki piti Huldbrandin jostakin pahasta metsän lumosta kirvottamana prinsessana. Jos asiata kysyttiin häneltä itseltään tai hänen aviomieheltään, osasivat he pysyä vaiti tahi taiten kierrellä. Isä Heilmannin huulet olivat kaikelta joutavalta lavertelulta lukitut, ja sitä paitsi oli hän heti kaupunkiin tultuaan palannut luostariinsa. Siten oli yleisön jättäytyminen omien luulottelujensa varaan, eikä Bertaldakaan saanut asian oikeasta laidasta tietää muita enemmän.

Undine muutoin mieltyi viehättävään tyttöön päivä päivältä yhä enemmän.

60

"Meidän täytyy jo entuudestaan tuntea toinen toisemme", tapasi hän sanoa, "tahi on välillämme jokin ihmeellinen suhde, sillä ihan ilman syytä, ymmärtäkää, ilman syvällistä, salaista syytä ei ihminen niin kiinny toiseen kuin minä teihin heti ensi hetkestä kiinnyin."

Eikä Bertaldakaan voinut kieltää itsekseen, että hän tunsi luottavaista ja lemmekästä vetäymystä Undineen, niin suuresti kuin hän muutoin arvelikin saaneensa mitä katkerimman valituksen aihetta onnellista kilpailijatartansa vastaan. Tämän molemminpuolisen mieltymyksen tähden osasi toinen suostuttaa kasvattivanhempansa, toinen puolisonsa lykkäämään lähtöpäivää yhä edemmäs ja edemmäs; niin, olipa jo ollut puhetta siitäkin, että Bertaldan piti joksikin aikaa tulla mukaan Undinen kumppaniksi Ringstettenin linnaan Tonavan lähteille.

Siitä he taaskin puhelivat eräänä kauniina iltana kierrellessään tähtivalolla vapaakaupungin korkeiden puiden ympäröimällä kauppatorilla. Nuori aviopari oli vielä iltamyöhällä noutanut Bertaldan kävelylle, ja kolmisin astelivat he taivaan kirjokannen alla tuttavallisesti edes takaisin, useasti väkisinkin keskeyttäen puhelunsa ilmaistakseen ihailuansa, jota heissä herätti aukion keskuksessa ihmeellisesti kohiseva ja loiskiva kallistöinen suihkukaivo. Heistä tuntui perin viihdyttävältä ja salaperäiseltä. Puiden varjojen lomitse pilkahteli läheisten talojen ikkunain kimmellys. Heidän ympärillään humisi kirmaavien lasten ja muiden huvikävelijäin hiljainen kohu. Oltiin aivan yksinään ja kuitenkin ylen ystävällisissä suhteissa joka suunnalla vireänä hyörivään maailmaan. Mikä oli päivällä esiintynyt hankaluutena, se nyt silisi kuin itsestään, eivätkä kolme ystävystämme voineet enää ollenkaan käsittää, miten oli saatettukaan tuntea vähintäkään arvelua Bertaldan mukaanlähtöä pohdittaessa.

Heidän piti juuri sopia yhteisestä lähtöpäivästään, kun keskeltä toria astui heitä kohti pitkä mies, kumarsi kunnioittavasti seurueelle ja sanoi nuoren vaimon korvaan jotakin. Tämä astahti häiriöstä ja häiritsijälle nyrpistyneenä muutamia askeleita sivummalle tuntemattoman kanssa, ja he alkoivat keskenään kuiskailla, mikäli kuulosti vieraalla kielellä. Huldbrand luuli omituisen tulokkaan tuntevansa ja tuijotteli häneen päin niin tiukasti, ett'ei kuullut Bertaldan hämmästyneitä kysymyksiä eikä niihin vastaillut. Yht'äkkiä Undine riemastuneena taputti käsiään ja nauraen jätti vieraan, joka tuokion päätänsä pudisteltuaan poistui kiireisin, tyytymättömin askelin ja laskeusi suihkukaivoon. Nyt uskoi Huldbrand olevansa varma asiastaan, Bertalda taasen kysyi:

"Mitä sinusta kaivomestari tahtoikaan, Undine rakas?"

Nuori vaimo nauroi salamyhkäisenä itsekseen ja vastasi:

"Ylihuomenna, nimipäivänäsi, saat sen tietää, armas lapsonen."

Sen enempää ei häneltä saatu ilmi. Hän vain kutsui Bertaldan ja tämän välityksellä hänen kasvatusvanhempansa tuoksi päiväksi päivälliselle, ja pian jälkeenpäin erottiin.

"Vilpo?" kysyi Huldbrand salaa värähtäen kauniilta puolisoltansa, heidän toivotettuaan hyvää yötä Bertaldalle ja nyt kaksin kävellessään hämyisemmiksi tummentuvia katuja myöten kotiin päin.

"Niin, hän se oli", vastasi Undine, "ja hän tahtoi ladellakin minulle kaikenmoisia tyhmyyksiä. Mutta lorujensa lomassa hän ihan aikomattaan ilahutti minua mitä mieluisimmalla viestillä. Jos sen tahdot nyt heti tietää, armas herrani ja puolisoni, niin sinun tarvitsee vain käskeä, jotta avaan sinulle sydämeni. Mutta jos haluaisit Undinellesi suoda suuren suuren ilon, niin jättäisit asian ylihuomiseen ja saisit silloin sinäkin yllätyksestä osasi."

Ritari myönsi puolisolleen auliisti, mitä tämä niin viehkeästi pyysi, ja vielä uneen vaipuessaan sopersi Undine itsekseen myhäillen:

"Kylläpä hän joutuu riemastuksiinsa ja ihmettelee kaivomestarin sanomaa, rakas, rakas Bertalda!"

11. LUKU.

Bertaldan nimipäivä.

Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla, kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia katselijoille.

Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.

Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:

Auerta aamu, loistoa luhta, ruohikko tuoksua rauhan vierellä väilyvän veen! Mikä heleä hohtaa nurmella noin? Keijuiko valkea kukkanen pilvistä niityn povehen? Oi, laps' on hento! -- Leikkii, lieto kukkasilla, päivän sätehiä poimii. -- Mistä, mistä, oi, sa kauno? --. Kaukorannan mailta kantoi sinilaine tänne sen. -- Ei, ällös, armas, herkeemättä hapuile pikku kädelläs; ei vastaas kurkoteta kättä, vait' on kaikk' kukka-ystäväs. Osaavat kauniiks kattaa maata ja tuoksuella tuhansin, syleillä vain ei ykskään saata, pois äidin povi joutuikin. Voi, pikku parka, noin jo varhain, viel' autuus taivaan kasvoillas, kadonnut sult' on kaikkein parhain, vaikk' et voi tietää murhettas. -- Ylhäinen urho katsojaksi nyt ratsain sattuu saapumaan; jaloksi, tietorikkahaksi hän kasvattaa sun linnassaan. Mut voitit vaikka minkä verran ja vaikka etsit vertojas, voi, kaikkein parhaat riemut kerran sä heitit kaukorantahas.

Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.

"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa: parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."

"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:

Äiti hiipii huoneissansa, säilyjänsä katsastain, niinkuin etsis murheissansa, vaikk' on koti tyhjä vain.

Tyhjä koti! Kolkko tieto, kelle päivin riemuaan siellä helkkyi lapsi lieto, öisin hymys' uniaan.

Vihannoipi jälleen metsä, jälleen päivä palajaa; ällös etsi, äiti, et sä armahintas jälleen saa!

Illan leyhkän huokuessa käypi kotiin taattokin, milt'ei hymy katsehessa, mut se peittyy kyynelin.

Taatto tietää kamareissaan kuolon rauhan vuottavan, vaimo voihkii askareissaan, laps' ei naura vastahan.

"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?" huusi Bertalda itkien. "Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä ihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut. Ovatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?"

Hänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan vaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin Undine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä tulvillaan.

"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?" kysyi hän, ja vanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille. Heidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin kauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.

"Hän se on!" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja Jumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn kaulaan.

Mutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän syleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen jälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen loistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten silkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti nöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi Undinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: "petturi" ja "lahjottuja kätyreitä!" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha kalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:

"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen sydämessäni, että hän on minun synnyttämäni."

Vanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa, ett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.

Undine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja Bertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa taivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut unessakaan kokenut.

"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?" huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä: