Part 3

"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo perästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin silmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja tahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?"

"Totta kai", vastasi Huldbrand hymyillen.

"Siispä olet puhunut tyhmästi", sanoi Undine. "Sillä kukin on itseänsä lähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?"

Emäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin, kalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.

"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten kasvattama!" lopetti hän saarnansa; "Jumala sen anteeksi antakoon minulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!"

"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu", intti Undine, "olkoon minut kasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!"

"Vaikene!" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti pelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja kysyi häneltä ihan hiljaa:

"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?"

Ritari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa. Sanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta Undinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit nyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.

6. LUKU.

Vihkiminen.

Tässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti kaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että odottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen mieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän läheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille tulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä seurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta silloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:

"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta."

Undine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja rohkeasti:

"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä Vilpo teille opettaa parempaa."

Toisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen katselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan mielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:

"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa maallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa, te majan asukkaat, niin avatkaa minulle!"

Samassa Undine jo avasikin oven ja valaisi riippulampulla myrskyistä yötä, niin että ulkona tuli näkyviin vanha pappi, joka aavistamattaan nähdessään ihmeen kauniin tytön hätkähti peljästyneenä taaksepäin. Hän kait ajatteli kummituksia ja taikuutta olevan liikkeellä, kun noin ihana kuva ilmestyi matalaisen majan ovelle; sen vuoksi alkoi hän rukoilla:

"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraansa Jumalaa!"

"Minä en ole mikään aave", sanoi Undine myhäillen; "näytänkö niin rumalta? Voisittepa myös ottaa huomataksenne, ett'ei minua mikään hurskas lauselma säikytä. Tiedän minäkin Jumalasta ja osaan Häntä myöskin ylistää; kumpainenkin tosin omalla tavallaan, ja siihen on hän meidät luonut. Astukaa sisälle kunnianarvoisa isä; tulette hyvien ihmisten seuraan."

Hengenmies tuli kumarrellen ja ympärilleen katsellen majaan ja näytti varsin suopealta ja kunnioitettavalta. Mutta vettä tiukkui hänen tumman kauhtanansa kaikista poimuista, pitkästä valkeasta parrasta ja tukan valkeista suortuvista. Kalastaja ja ritari veivät hänet tupakamariin ja antoivat hänelle kuivat vaatteet, ojentaen märät vaimoväen kuivaeltaviksi pirttiin. Vieras vanhus kiitteli mitä nöyrimmin ja sydämellisimmin, mutta ritarin tarjoamaa loistavaa viittaa ei hän millään muotoa suostunut ottamaan, vaan valitsi kalastajan vanhan, harmaan päällystakin.

He palasivat sitte pirttiin; emäntä oitis luovutti papille leveän istuimensa eikä ennen saanut rauhaa kuin tämä oli sille istuutunut, "sillä", sanoi hän, "te olette vanha ja uuvuksissanne sekä päälle päätteeksi hengenmies".

Undine työnsi vieraan jalkojen alle pikku jakkaransa, jolla hänen oli muulloin tapana istua Huldbrandin vieressä, ja osottausi yleensäkin vanhuksen kohtelussa peräti säveäksi ja herttaiseksi. Huldbrand kuiskasi hänelle siitä korvaan jonkin pistopuheen, mutta tyttö vastasi hyvin totisesti:

"Hänhän palvelee Sitä, joka on meidät kaikki luonut, ja siitä ei ole leikin asiaksi."

Ritari ja kalastaja kestitsivät sitte pappia ruualla ja viinillä, ja tämä alkoi hieman virkistyttyänsä kertoa, että hänen oli eilen pitänyt lähteä kaukana ison järven takana sijaitsevasta luostaristaan piispankaupunkiin ilmottamaan kirkkoruhtinaalle, millaiseen hätään nykyiset isot tulvat olivat saattaneet luostarin ja sen verokylät. Samaisen tulvimisen takia pitkiä kaarroksia tehtyään oli hänen ollut kuitenkin pakko tänään ehtoopäivällä lähteä kahden kelpo lautturin avulla erään tulvineen järvenpoukaman yli.

"Mutta tuskin oli pikku aluksemme kajonnut laineisiin", jatkoi hän, "kun puhkesi valloilleen se kamala myrsky, joka vieläkin riehuu ympärillämme. Aallot tuntuivat vain odotelleen meitä, alottaakseen mitä hurjimmat, vilisevimmät karkelot kanssamme. Airot tempautuivat piankin kuljettajieni käsistä ja ajautuivat pirstoutuneina aalloilla yhä ulohtaammalle meistä. Me itse kiidimme avuttomina ja kuuron luonnonvoiman armoilla teidän etäisiä rantojanne kohti, joiden jo näimme usman ja hyrskeen hämyssä kohoavan. Silloin alus lopulta kieppui yhä rajummin ja vaaruvammin; en tiedä syöksyikö se kumolleen, vai minäkö suistuin aaltoihin. Läheisen, kammottavan kuoleman hämärässä tuskassa ajauduin edelleen, kunnes muuan aalto heitti minut puiden suojaan saarellenne."

"Niin, saarelle!" sanoi kalastaja. "Vielä äskettäin oli tämä niemekkeenä, mutta nyt näyttää täällä ihan toiselta, sitte kun metsävirta ja järvi ovat kerrassaan hulluiksi yltyneet."

"Jotakin sellaista huomasin", jatkoi pappi, "kun hämyssä hiiviskelin pitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani näin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt havaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä voi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta pelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten ihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää, tokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä nähdäkseni."

"Mitenkä niin?" kysyi kalastaja.

"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?" vastasi hengenmies. "Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi minun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva tuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja metsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä, kunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku kalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman asukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki."

Vanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:

"Siitä Jumala varjelkoon!"

Mutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:

"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle, vaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin metsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun? Vast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne jäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä siis mitä parhaiten voittaisit."

"Enpä tiedä", väitti emäntä; "kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella olevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei muuten tunne eikä näe."

"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!" kuiski Undine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin Huldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin mielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt papin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen luotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi yhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku maakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla. Lisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen neitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin tiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten sanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat, hänen kääntyessään pappiin:

"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos tällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan, niin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana."

Molemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä useinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet asiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi, tuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli äkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin tiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.

Asiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä läksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään vihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli jo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia vitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä vaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä mietiskelystään ja virkkoi:

"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle lähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että tällainenkin ilta minulle koituu."

Hän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi kallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti itse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä enemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan arvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.

"Vanhempani", selitti Undine, "ommelluttivat nämä kapineet siihen kauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin luoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä kenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa ottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti."

Pappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt vahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä. Hän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha aviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja mietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:

"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat asukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli vastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne sisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte hänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne."

"Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja pudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli itsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan hupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli täytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä lieden ympärille.

7. LUKU.

Mitä hääiltana edelleen tapahtui.

Peräti säveäksi ja hiljaiseksi oli Undine osottautunut vihkimisen edellä ja aikana; mutta nyt tuntui siltä, kuin kaikki hänessä asustavat ihmeelliset päähänpistot olisivat sitä riuskemmin ja vallattomammin kuohuneet pinnalle. Hän kiusotteli sulhasta ja kasvatusvanhempia sekä tuskin enää niin korkeasti kunnioittamaansa pappia kaikenlaisilla lapsellisilla kujeilla, ja kun emäntä yritti paheksua hänen käyttäytymistänsä, niin hänet vaiensi ritarin pari vakavaa sanaa, joilla hän hyvin merkitsevästi nimitti Undinea puolisoksensa. Silti ritaria itseänsäkin miellytti Undinen lapsellinen vehkeily yhtä vähän; mutta siinä ei auttanut mikään silmän iskentä, hymähdys tai moittiva huomautus. Aina kun morsian huomasi lemmittynsä tyytymättömyyden, -- ja se tapahtui moniaan kerran, -- kävi hän tosin hiljaisemmaksi, istuutui hänen viereensä, silitteli häntä, supatti hänelle hymyillen jotakin korvaan ja tasotteli siten hänen otsalleen pyrkineet rypyt. Mutta heti jälkeenpäin tempasi hänet jokin hupsu oikku taaskin ilkamoivaan leikkiin ja kujeilu yltyi entistä vallattomammaksi. Sanoipa lopulta pappi hyvin totisesti ja ystävällisesti:

"Viehättävä nuori neitoseni, teitä ei tosin voi ihastumatta katsella; mutta muistakaakin ajoissa soinnuttaa sielunne sellaiseen vireeseen, että se aina kaijuttelisi vihityn sulhonne sielulle sopusointua."

"Sielulle!" naureli hänelle Undine. "Tuo kuulostaa varsin sievältä ja saattaa useimmille ihmisille ollakin varsin ylentävä ja hyödyllinen sääntö. Mutta jos nyt on kerrassaan sielua vailla, niin mitä silloin soinnutetaan vireeseen? Ja siten on minun laitani."

Syvästi loukkaantuneena jäi pappi vaiti hurskaassa suuttumuksessaan ja käänsi surumielin kasvonsa pois tytöstä. Mutta tämä astui suostutellen hänen luokseen ja sanoi:

"Ei, kuunnelkaahan minua ensin kunnolleen, ennen kuin näytätte vihastuneelta, sillä teidän vihainen katsantonne tuottaa minulle tuskaa ja eihän teidän toki sovi suuttua ainoallekaan olennolle, joka ei puolestaan ole teille mitään pahaa tehnyt. Osottakaa vain kärsivällisyyttä minua kohtaan, niin selitän teille säntilleen, mitä tarkotan."

Hänen huomattiin valmistautuvan kertomaan jotakin juurtajaksain, mutta äkkiä hän takelsi kuin sisäisen väristyksen valtaamana ja puhkesi vuolaasti pulppuaviin haikeisiin kyyneliin. Kuulijat eivät enää tienneet mitä hänestä ajatella, tuijotellen häneen vaiti ollen ja erilaisin huolin. Vihdoin sanoi hän kyyneleensä kuivaten ja pappia vakavasti katsellen:

"Sieluun täytyy liittyä jotakin rakasta, mutta myöskin jotakin ylen pelottavaa. Kautta taivaan, hurskas mies, eikö olisi parempi jäädä siitä ainiaan osattomaksi?"

Hän vaikeni taas, kuin vastausta odottaen; hänen kyyneleensä olivat ehtyneet. Kaikki olivat nousseet istuimiltansa ja peräytyivät pöyristyen hänestä. Mutta hän näytti näkevän vain hengenmiehen; hänen kasvonpiirteissään kuvastui pelkäävä uteliaisuus, joka juuri siksi tuntui toisista kovin kauhistavalta.

"Raskaasti täytyy sielun painaa", pitkitti hän, kun ei kukaan hänelle vastannut, "hyvin raskaasti! Sillä jo sen lähenevä kuvakin varjostaa minua tuskalla ja murheella. Ja voi, minä olin ennen niin kepeä, niin rattoisa!"

Ja hän puhkesi uuteen kyyneltulvaan, kasvonsa peittäen. Silloin pappi astui hänen luokseen totisena katsannoltaan, puhutteli häntä ja vannotti pyhimpien nimien kautta häntä heittämään pois valoisan asunsa, jos hänessä oli mitään pahaa. Mutta hän vaipui papin eteen polvilleen, kerraten kaikki hänen hurskaat sanansa, ylistäen Jumalaa ja vakuuttaen tahtovansa hyvää kaikelle maailmalle. Lopulta sanoi hengenmies ritarille:

"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen teihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa, mutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja uskollisuutta."

Hän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden ristinmerkin.

Polvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti katsahtaen Huldbrandiin:

"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!"

Hän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että hänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen hänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili kyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.

"Sinä et voi minusta luopua!" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja silitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta karkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa pohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty haltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan henkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen huuliltansa melkein tahtomatta:

"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä puhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi mainitsit Vilpo-nimeä?"

"Satuja, lastensatuja!" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen rattoisuuteensa palautuneena. "Ensin olen minä saanut teidät ahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja koko hääillan."

"Ei, eipä olekaan", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti vahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin kuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.

8. LUKU.

Häiden jälkeinen päivä.

Aamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi peitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen. Joka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet kummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen yrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, -- kauneista naisista, jotka yht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista nä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä ikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle oli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi hänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille huulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.

Kaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän itseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa hänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin sanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä, huokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä sanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä ennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään nyreyttä häntä kohtaan.

Hän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme istuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan rohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen rukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt nähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin kasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin sävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi hymähteli.

Valmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat astua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin vieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta. Pappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä rakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui kaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi papilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia, joita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin liikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte hän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen tulleesta hyvyydestä kiittäen:

"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!"

Hän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa, mutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo hänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan kelpo muorin vähääkään vaivaantua.

Hän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja huolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva, neitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa tunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta luonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo petti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei laisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan sulhaselle:

"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman välitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää ijäistä ja ajallista menestystänne."

Illemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja veti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti kultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren vaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan väikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi vain tuskin kuuluvina huokauksina.

Vaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa sanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään suoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden ja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen metsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän hiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja paisumuksestansa.

"Huomiseksi se kokonaan ehtyy", sanoi nuori vaimo itkusilmin, "ja sinä voit silloin esteettä matkustaa minne tahdot."

"En ilman sinua, Undineni", vastasi ritari naurusuin. "Ajattelehan: jos minulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja hengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda pakolainen sinulle takaisin."

"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu", supisi pienoinen puolittain itkien, puolittain myhäillen. "Luulenpa sentään, että pidät minut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna minut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon ratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta sinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin olen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä."

Huldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle mitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse, nyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli tytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän laski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua kauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:

"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin huulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan."

Ja hän alotti:

"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja, jotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin esiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii salamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia, metsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja puroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien kristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen katselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen loistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli kauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin kaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen verhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt upeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien vesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita sammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat ovat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia kuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän vedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan. Hän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä neitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä näet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä."