Part 2

Vihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että tämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä suoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän itsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon pelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan, koska minä en saanut siitä hänelle kertoa, -- ja nyt on virta paisunut välille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!

Häneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja suistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja kahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen mieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle jo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla. Etenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän liiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä rannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti, koska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa ja yksinänsä.

Jo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen vilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä pysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi suloinen ääni hänen vieressään:

"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!"

Hän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa, joka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi aaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa kohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.

"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni ilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten sinä, rakas, rakas Undine!"

Tämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.

"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää nuorukainen!" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan näki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden oksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen hymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.

Kuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan nuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän vuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen viereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja turvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut ja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa, siten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.

"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni", sanoi hän kuiskien, "täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen kuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme."

"Se on taivas!" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen mielistelevää kaunokaista.

Sillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli aaltojen molemmille nuorille:

"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon miehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette kasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön selkään juoksentelemaan hänen perässään."

"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni", huusi ritari vastaan.

"Sen parempi", sanoi kalastaja, "mutta tuokaakin hänet nyt siekailematta tänne kuivalle maalle."

Mutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli mieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin takaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä ritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne. Sanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:

Alhosta aalto juoksi ja etsi onneaan; se saapui meren luoksi ja jääpyi ainiaan.

Vanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä näyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli lemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:

"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se minun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!"

Kummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli viimein verkalleen ja empien:

"Jos totta tarkotat, -- hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä tahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän vastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja -- no, muusta kyllä selviämme."

"Tulehan vain, tule!" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi saamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden ja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen, jolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja Huldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.

Antamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori ritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen yli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse. Vanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen riemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili jälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut puhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan ylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja rakkauden osotuksia.

Vihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo kajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut visertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin luvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti hänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin aamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, -- Undine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa suostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan tapaan.

4. LUKU.

Ritarin seikkailut metsässä.

"Kahdeksan päivää takaperin ratsastin siihen valtakunnan vapaakaupunkiin, joka sijaitsee tuolla metsän takana. Pian jälkeenpäin pantiin siellä toimeen uljaat keihäskisat ja kilparatsastukset, enkä minä säästellyt ratsuani ja peistäni. Kerran pysähtyessäni voittelutantereen aidan vierelle hengähtämään rivakoista ponnisteluistani ja ojentaessani kypärin asepojalleni, osuipa silmiini ihmeen kaunis naikkonen, joka mitä uhkeimmissa koruissa seisoi eräällä ulokkeella katselemassa. Naapuriltani kysymällä sain tietää, että tenhotar oli nimeltään Bertalda ja erään täkäläisen mahtavan herttuan kasvatti. Huomasin hänenkin tähystelevän minua, ja kävi kuten meidän nuorten ritarien tapana on: jos olin uljaastikin ratsastanut, niin nyt sitä vasta mentiin ihan eri tavalla. Illan tanssiaisissa olin Bertaldan kumppanina, ja sitä oloa sitte jatkui koko juhlan aikana."

Hänen vasempaa, alas riippuvaa kättään vihlova kipu keskeytti tässä Huldbrandin puheen ja sai hänet katsahtamaan kirvelevään kohtaan. Undine oli terävästi iskenyt helmihampaansa hänen sormeensa ja näytti samalla hyvinkin synkältä ja yrmeältä. Mutta äkkiä katsoi hän ritaria leppeän kaihoksivasti silmiin ja kuiskasi ihan hiljaa:

"Sikäli tekin teette."

Sitte hän peitti kasvonsa, ja ritari jatkoi kertomustansa oudosti hämmennyksissään ja miettiväisenä.

"Ylpeä, kummallinen neitonen on tämä Bertalda. Hän ei miellyttänytkään minua toisena päivänä enää läheskään niin paljon kuin edellisenä, ja kolmantena vielä vähemmän. Mutta minä pysyin hänen seurassaan, koska hän oli minulle ystävällisempi kuin muille ritareille, ja sitenpä sattui, että minä leikillä pyysin hänen hansikastaan. 'Jos tuotte minulle tiedon ja ihan yksinänne', sanoi hän, 'miltä tuossa kammotussa metsässä näyttää'. En hänen hansikkaastansa suuriakaan välittänyt, mutta sanottu oli sanottu, eikä kunniaa rakastava ritarismies anna kahdesti kehottaa itseänsä moiseen koetukseen."

"Te olitte kai hänelle rakas?" keskeytti hänet Undine.

"Siltä näytti", myönsi Huldbrand.

"No, täytyypä hänen olla aika tyhmä", huudahti tyttö nauraen. "Ajaa pois luotansa sen, joka on hänelle rakas, vieläpä kammottuun metsään kerrassaan! Olisivat siinä metsä ja sen salaisuus minun puolestani saaneet odotella!"

"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna", pitkitti ritari, ystävällisesti hymyillen Undinelle. "Puunrungot välkkyivät niin punaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle ruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun täytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla herttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin kuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja ennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä enää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.

"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa metsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka täällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi tarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan korkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen oksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen säilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä ja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin paistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?' Ja oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja pillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä lemmon otus siellä oikein olikaan."

"Sitä nimeä ette saa mainita", huomautti vanha kalastaja tehden ristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli lemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:

"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella paistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!"

Ritari pitkitti kertomustansa:

"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui hikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää itseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin minusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut puolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen jälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään valkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä kunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun."

"Kiitoksia, rakas puro!" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha kalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä mietteissä.

"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas kunnollisesti ohjaksiin", jatkoi Huldbrand, "kun jo seisoi sivullani kummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan ruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen itse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja kunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.

"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä ihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä itselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä aurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän korkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla käänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.

"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut helposti nurin.'

"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi, 'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin hevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla kivirotkossa! huu!'

"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka valehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä, poloinen vätys!'.

"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli kerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän ärähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.

"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin tukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin puolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen ruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja koikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti, väärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta, että olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan. Ruma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.

"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota vieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä kintereilläni!'

"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja höpisi:

"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä ryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'

"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se ollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa kirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin kieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla ja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma kumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi noiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja osotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten poukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti minulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja nämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti. Viimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun päin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja vauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin valtasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat kannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin metsän uumeniin.

"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien lomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin johtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta lumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat, vilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta minne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin viimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua ja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi soaistuneina kääntyä.

"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja jättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien vielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme, mutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus käännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin kasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta monasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava suihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen. Uupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän nyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein menee, oikein menee!' -- Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta tänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne. Pitkä valkea mies katosi samassa."

"Hyvä, että hän on poissa", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi puhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä seurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa itsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:

"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun on lähdöstäni puhe?"

"Koska et voi lähteä", vastasi Undine. "Koetahan vain pinnistää paisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi tekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella ajelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä järveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas ulapalle." Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen, kuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi leikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan oikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle niemekkeelle, kunnes tulva laskisi.

Heidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari pienoisen korvaan:

"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi jäämisestäni?"

"Myh", vastasi tämä nyrpeästi, "antakaa minun olla. Ellen olisi teitä purrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta esiintynytkään!"

5. LUKU

Ritarin oleskelu niemekkeellä.

Olet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa ristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä olla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan rakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine lapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana, jälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa paikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä erehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan kuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo mieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi jälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan tervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa ritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.

Hän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä päivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja leveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä pitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha varsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut kuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi paisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan saaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän niin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä herttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä itkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan. Mutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin moitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen taitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja äyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä vihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti koetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla hyväilyillä.

Vanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he tuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui mantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä eristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että hän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien aaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei ainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten yhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin ritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti hänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen kultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta hänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän tyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut mikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin jostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.

Vain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea hänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta ihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa kajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan väärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne nuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi emäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.

Mutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli ollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona kuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun ääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli aijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo lailla nyreissään.

Undine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen leikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt majasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun hämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi, hypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön kotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi kertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti taputtaen käsiänsä.

"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei teidän tarvitse mitään antaa", jatkoi hän, "sillä minä olen jo tyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän pitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan; metsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi kokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia."

Miehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä rannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon juoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä rajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen vaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen sadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia voimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa kohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:

"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään pääsemässä katon alle!"

Vanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö tirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa. Päin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina saaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja sen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä pilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä aalloilla.

Pian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi riittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä laskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden lämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin totiseksi tullen:

"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle se ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä heittää sen tähden."

"Eihän nyt sentään ihan niinkään!" arveli Undine ja kaatoi ritarin lasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:

"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa, niin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä pahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan jälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai hänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin."

Se ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi nyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta Undine huomautti Huldbrandille: