Part 1

AALLOTAR

Kertomus

Kirj.

FRIEDRICH DE LA MOTTE FOUQUÉ

Suomentanut V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Esipuhe.. 1. Ritari tulee kalastajan luo. 2. Undinen joutuminen kalastajalle. 3. Undinen löytyminen. 4. Ritarin seikkailut metsässä. 5. Ritarin oleskelu niemekkeellä. 6. Vihkiminen. 7. Mitä hääiltana edelleen tapahtui. 8. Häiden jälkeinen päivä. 9. Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan. 10. Kaupunkiin asettuminen. 11. Bertaldan nimipäivä. 12. Lähtö vapaakaupungista. 13. Elämää Ringstettenin linnassa. 14. Bertaldan paluu ritarin kanssa. 15. Matka Wieniin. 16. Huldbrandin toinen rakkaus. 17. Ritarin uni. 18. Ritari Huldbrandin häät. 19. Ritari Huldbrandin hautaus.

Esipuhe.

Saksalaisten nuorromantikkojen piiristä, joiden loistokausi sattui sata vuotta takaperin, saavutti kait enimmin kansansuosiota parooni _de la Motte Fouqué_ (1777-1843). Monen aatetoverinsa tavoin koettaessaan jälleen herättää henkiin ritarillis-haaveellista taikamaailmaa hän kätevästi käsitteli useitakin kirjallisuuden muotoja. Hänen pohjoismaiset sankaridraamansa sisältävät paljon kaunista, lyyrillisiä runoja ja sotalauluja sepitti hän oivallisia, ritariromaani "Taikasormus" on onnistunut ajankuvaus. Walter Scott, historiallis-romanttisen romaanin luoja, oli hänen ihailijoitansa. Aika on Fouquén teoksista säästänyt vain sen parhaan helmen; satunovelli "Aallotar" (Undine) yhäti viehättää lukijaa näytteenä yleisesti tutun tarinan taiteellisesta kertomisesta.

1. LUKU.

Ritari tulee kalastajan luo.

Siitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina iltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa paikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas nurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon järveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut siniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen tunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli lempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine ruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi toisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.

Ihmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan tavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta. Niemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys ja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja aaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia ihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin välttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki häiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin niemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin, joka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.

Metsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä syystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin hurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi peljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja vilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.

Nyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi aavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja tämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina myrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä kertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään taas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä nyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää kohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä nyökkyilevän miehen astuvan esille.

Mutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle ollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha henki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella niemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään raamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja melkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.

Valkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin tutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen. Töminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli ratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana hulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä litteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä; kultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti koristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on muulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli nurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän vähintäkään vauriota.

Vanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään, vaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut mitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään lähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen. Ritari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen saada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.

"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra", vastasi kalastaja, "enpä tiedä sille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa rehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni pikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi suoda."

Siihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan, jonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja jätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:

"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi, kelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää tänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä taivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon ihmeelliseen metsään!"

"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu", arveli kalastaja ja vei vieraansa majaan.

Liedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden vierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan astuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui takaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen virkkoi silloin kalastaja:

"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta käytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa sellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille."

"Mutta, ukkoseni", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, "mitä ajatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka voisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja ihmisiä istuimiltansa? -- Istuutukaa, nuori herra", jatkoi hän ritariin kääntyen, "joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette liian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää kovinkaan tukeva."

Ritari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä tuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut kaukomailta tänne kotiinsa.

Nämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin tuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan kerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri tietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella näin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä vastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin kertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä linnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.

Kesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan taholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle ropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin vihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista sisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti ikkunaan päin:

"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle päätteeksi vieras herra täällä luonamme."

Ulkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa. Kalastaja selitteli istumaan palaten:

"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties vielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa. Kasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota vieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin lienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu, pohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä."

"Kelpaapa sinun sanoa!" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. "Noin kalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa olla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän pitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä kärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä ijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain torjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta."

"No, no", myhäili isäntä, "sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi minun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta pidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja vastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?"

"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa", vastasi hänen puolisonsa myöntävästi hymyillen.

Silloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen luikahti nauraen sisään ja huudahti:

"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on vieraanne?"

Mutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi hämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi suloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä rakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön hämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi hänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin aivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö luottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen kultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa rinnallaan:

"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan vihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis vuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme osasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?"

Toruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon siivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine pienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa ja sanoi leppeästi:

"Minä teen työtäni tässä."

Kalastaja menetteli kuten hemmoteltujen lasten vanhemmilla tapana on. Hän ei ollut huomaavinansakaan Undinen käyttäytymistä ja tahtoi kääntää puheen toisaanne. Mutta tyttönenpä ei päästänytkään häntä perille. Hän tivasi:

"Olen herttaiselta vieraaltamme kysynyt, mistä hän tulee, eikä hän ole vielä vastannut minulle."

"Metsästä minä tulen, kaunis kuvaseni", selitti Huldbrand; ja tyttö jatkoi:

"Silloinpa täytyy sinun kertoa minulle, miten sinne jouduit, sillä ihmiset yleisesti kammoavat sitä, ja mitä ihmeellisiä seikkailuja olet siellä kokenut, sieltä kun ei kuulu sellaisitta suoriuduttavan."

Huldbrandia tämä muistiin johdatus hieman värähdytti ja hän vilkaisi tahtomattansakin ikkunaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi sieltä ehdottomasti irvistelemässä sisälle joku hänen metsässä kohtaamistansa kummallisista olennoista. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pilkkosen pimeän yön, joka nyt oli ikkunaruutujen taakse levittäytynyt. Silloin hän rohkaisihe ja oli juuri tarinansa alottamaisillaan, kun ukko keskeytti hänet tokaisten:

"Ei sitä, herra ritari! Sellaisiin ei tämä hetki ole ollenkaan otollinen."

Silloinpa Undine vihoissaan hypähti jakkaraltaan, pani kauniit käsivartensa puuskaan ja huusi ihan kalastajan eteen asettuen:

"Hänkö ei saa kertoa, isä? eikö saa? Mutta minä tahdon; hänen pitää, pitääpä vainkin!"

Ja sievä pikku jalka polkaisi kiivaasti lattiaa. Kaikki sentään tapahtui niin hullunkurisen viehättävällä suloudella, että Huldbrand nyt hänen suutuksissaan ollessaan kykeni melkein vielä vähemmin kääntämään katsettansa hänestä kuin äsken hänen innostuneen ystävällisyytensä aikana. Ukossa sitä vastoin leimahti pidätetty närkästys ilmi liekkiin. Hän nuhteli kiivaasti Undinen tottelemattomuutta ja sopimatonta esiintymistä vierasta kohtaan, ja kelpo vanha emäntä yhtyi mukaan. Silloin sanoi Undine:

"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa yksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!"

Ja nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.

2. LUKU.

Undinen joutuminen kalastajalle.

Huldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää vihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli Undine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa pienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut lähteä juoksemaan.

Huldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin olisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut pelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat aikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi partaansa:

"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä tuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä kuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla tavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti."

"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!" huudahti Huldbrand huolissaan.

Vanhus vastasi:

"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne lähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat sääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän on livistänyt."

"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan", arveli Huldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: "Undine, oi Undine! tulehan toki takaisin!"

Vanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin turhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta kaameaan yöhön:

"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran takaisin!"

Siten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään kuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut sallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien lopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan hiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään niin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt levolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita päälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka laski vieraansa eteen.

"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari", puheli hän, "ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin heittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?"

Huldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet makuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja haastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin. Tosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus silloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista kahdesta ylös ja sanoi: "Hän tulee!" Sitten he tuokioksi vaikenivat, jälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa huoahtaen ja päätänsä pudistellen.

Mutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin Undinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä tavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa sen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:

"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon sankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä syystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa ijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja me jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi kauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa asutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä ihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari; mutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. -- No niin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli minulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun minun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa tohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan hiljaisemmassa! -- Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan; päin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin myös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään ajatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt siellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa varjopaikoissa mukanani Herra."

Vanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa rukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti kertomustaan.

"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni kohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut surupukuun.

"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'

"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme nyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. -- Hain pienoista ruumista; silloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli vaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja onnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä eteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee vielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta siinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä käsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa etsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.

"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti kahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua, jos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme liesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja ihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti somisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi hämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku inehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan kultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että kaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.

"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan rakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä meidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille tehdä.'

"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle lämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän hymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.

"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut, ja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta siitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla syntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään hänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan puhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö hän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta kultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta. Selvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle huviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa vasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.

"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin varsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää ja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi kastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli Jumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi, vastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon kuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.

"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa ole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian vähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan aprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet oikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten soveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja hän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä surkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan sanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [_unda_ = aalto] ja tahtovansa Undinena pysyäkin.

"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään kalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa. Hänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni taivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani kastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi somistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin kerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja toisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta kyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä oli ollut Undine-nimeä vastaan.

"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen aikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen kuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika lailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi teille kertoa --"

Ritari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa hillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo aikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi majan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle. Silloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä juoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan mukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.

Myrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista pilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi meurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä latvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien pyörteiden yli.

"Undine! Jumalan tähden, Undine!" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään vastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he etsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.

3. LUKU.

Undinen löytyminen.

Huldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä kauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli ollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin, olisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään vielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei pitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa; mutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan surullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.