Part 8

"Ja sen tähden ei kutsumuksenikaan ole säällinen kutsumus", vastasi Geneviève nauruun helähtäen. "Se on aivan erikoinen ja ilmeni jo lapsena, minun sitä tietämättäni, luonnollisesti. Ollessani ihan pieni, Aspremontin koulussa ja myöhemmin Montégutin, oli minulla tapana hakea seuraani tovereitani, jotka olivat vähemmän älykkäitä kuin toiset, vähemmän nopeita, jotka eivät ymmärtäneet eivätkä yrittäneet ymmärtää koulun johtajattaren antamia läksyjä... Nämä herättivät mielenkiintoani. Koulun päätyttyä yrittelin minä vuorostani selittää heille läksyä... ja minuapa he ymmärsivät. Oh, ei heti, mutta vähin erin... Epäilemättä riippui tulos kärsivällisyydestä. Minä olen hyvin kärsivällinen; se ei ole minulle väkinäistä, ei ollenkaan koske hermoihini... päin vastoin on minulle hupaista tuntea sanojeni vajoavan aivoihin, jotka ovat -- miten sanoisin? -- hiukan sakeat. On kuin minun kauttani syttyisi pimeässä valo... ja leviäisi... ja loistaisi..."

Hän puhui verkalleen, miettiväisellä äänellä, ja hänen vielä hymyilevät silmänsä saivat kostean kiillon, kuin olisivat vuotamattomat kyyneleet ilmaisseet hänen innostuksensa ja hänessä kytevän luottamuksen.

Sernine oli kuunnellut häntä yltyvällä hämmästyksellä, eikä hän yrittänyt salata liikutustansa. Hän mutisi:

"Minä ihailen teitä..."

"Oi", sanoi tyttö, "se on liian suuri sana!"

"Ei, ei; minä vakuutan teille, että työnne on ihailtava ja että te antaudutte siihen sellaisella kiintymyksellä ja uljuudella..."

Geneviève keskeytti hänet hilpeästi kysäisten:

"Oletteko rikas, monsieur?"

"Miksi?"

"Oletteko rikas?" hän toisti.

"Olen."

"Mutta minäpä en ole. Isoäidillä on hiukan varoja, joiden avulla sain kootuksi ensimäiset oppilaani. Sitä paitsi on muutamien perheillä varaa maksaa, mutta useimmat ovat köyhiä; ja näille minä en anna ainoastaan asuntoa, vaan myöskin ruuan ja vaatteet... ja mieleni tekisi saada vielä enemmän lapsia hoitooni ja ottaa avukseni pari kolme ystävää, joille maksaisin palkkaa. Mutta tähän puuttuu minulta kannattajia. Koska ihailette työtäni, monsieur, niin ettekö antaisi kannatusmaksua siihen?"

Ruhtinas veti esille lompakkonsa, otti siitä viisi tuhannen frangin seteliä ja ojensi ne hänelle.

"Oi", sanoi hän aivan hämillään, "tässä on liian paljon!"

"Kannatusmaksuni täytyy olla ihailuni tasalla", sanoi ruhtinas nauraen. "Ettekä tiedä, kuinka suurella mielihyvällä minä otan osaa työskentelyynne."

"Hyvä on. Minä otan vastaan rahat, mutta lähetän teille tilit."

"Sitä minäkin haluaisin."

"Ja lisäksi", sanoi tyttö sievän itsepintaisesti, "täytyy teidän heti ilmaista mielenkiintonne syy."

"Teitä kohtaan tuntemani, mademoiselle? No, ainahan ne ihmiset herättävät mielenkiintoa, joille on tullut tehneeksi palveluksen."

"Eikö ole mitään muuta syytä?"

"Ei", väitti ruhtinas huomaamattomasti epäröiden.

"Ja kuitenkin, kun juuri äsken kerroin teille lapsuudestani, oli teillä joku aatos -- muisto..."

"Minä erehdyin."

"Oh", huoahti tyttö hyvin pettyneenä. "Olin puolittain arvaillut... että se mies, jonka kahdesti näin... että te tunsitte hänet... että..."

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan odotti vastausta kysymykseen, jonka oli ruhtinaalle tehnyt rohkenematta sitä sommitella selvemmäksi.

Tämä oli vaiti. Sitte, yrittämättä itsepintaisemmin, tyttö kumartui madame Ernemontin yli.

"Hyvää yötä, isoäiti. Lapseni ovat kyllä jo kaikki levolla, mutta he eivät saa unta ennen kuin minä suutelen heitä."

Hän ojensi kätensä ruhtinaalle:

"Kiitän teitä vielä kerran..."

"Joko poistutte?" kysyi ruhtinas nopeasti.

"Jo, suokaa anteeksi; isoäiti saattaa teidät ulos."

Ruhtinas kumarsi syvään ja suuteli hänen kättänsä. Avatessaan oven hän vielä kääntyi katsomaan ja hymyili. Sitte hän katosi. Ruhtinas kuuli hänen askeleittensa kaiun häipyvän etäisyyteen ja seisoi hievahtamatta, kasvot liikutuksesta kalpeina.

"No", sanoi vanha rouva, "sinä et siis puhunutkaan?"

"En..."

"Se salaisuus..."

"Myöhemmin... Tänään, kumma kyllä, en voinut."

"Oliko se niin vaikeata? Eikö hänestä itsestänsäkin tuntunut, että sinä olit se vieras, joka vei hänet kahdesti pois? Sana olisi riittänyt."

"Myöhemmin, myöhemmin", kertasi hän saaden entisen ryhtinsä. "Voithan ymmärtää... lapsi tuskin tunteekaan minua. Minun täytyy ensin voittaa oikeus hänen hellyyteensä, hänen rakkauteensa. Annettuani hänelle sen elämän, jonka hän ansaitsee, ihmeellisen elämän, jollaisesta saduissa kerrotaan, puhun hänelle."

Vanha rouva keikautti niskojaan.

"Pelkäänpä tekeväsi suuren erehdyksen. Geneviève ei kaipaa ihmeellistä elämää. Hän pitää yksinkertaisesta."

"Hänellä on kaikkien naisten aisti; ja rikkaus, ylellisyys ja mahti suovat iloja, joita ei yksikään heistä halveksi."

"Kyllä... Geneviève. Ja sinä voisit tehdä paljoa paremmin."

"Saammehan nähdä. Toistaiseksi anna minun kulkea omaa tietäni. Ja ole ihan huoletta. Minulla ei ole vähintäkään aikomusta, kuten sanot, sekottaa häntä temppuihini. Hän saa tuskin koskaan nähdä minua... Mutta meidän piti joutua kosketukseen, tiedä se... Se on tehty... Hyvästi."

Hän lähti koulusta ja käveli paikalle, missä hänen automobilinsa odotteli. Hän oli hyvin mielissään.

"Hän on ihastuttava... ja niin leppeä, niin vakava! Hänen äitinsä silmät, silmät jotka viihdyttävät." Ja hän sanoi ääneensä: "Totisesti pidän huolta hänen onnestaan! Ja heti! Jo tänä iltana! Oikein! Jo tänä iltana saakoon hän lemmityn! Eikö rakkaus ole jokaisen nuoren tytön onnen pääehto?"

Hän tapasi automobilinsa valtamaantieltä.

"Kotiin", hän sanoi Octavelle.

Kotiin tultuansa hän soitti Neuillyyn ja ilmotti puhelimella ohjeensa sille ystävälle, jota hän kutsui tohtoriksi. Sitte hän muutti pukua, söi päivällistä Rue-Cambon-klubissa, vietti tunnin oopperassa ja nousi taas voimavaunuihinsa.

"Neuillyyn, Octave. Lähdemme noutamaan tohtorin. Paljonko kello on?"

"Puoli yksitoista."

"Pentele! Nyt joutuin!"

Kymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyi automobili Boulevard Inkermannin päässä erään aidatun huvilan edustalle. Lääkäri tuli ulos kuullessaan toitottajan törähdykset. Ruhtinas kysyi:

"Onko 'yksilö' valmis?"

"Kääritty, sidottu, sinetitetty."

"Hyvässä kunnossa?"

"Oivallisessa. Jos kaikki käy kuten puhelimessa kerroitte, niin poliisit joutuvat aivan harhaan."

"Sitähän varten he ovatkin. Nostetaanpa hänet tänne."

He kantoivat automobiliin jonkinlaisen pitkulaisen säkin, joka oli ihmis-olennon muotoinen ja näköjään jokseenkin raskas. Ja ruhtinas sanoi:

"Aja Versaillesiin, Octave -- Rue de la Vilainelle. Pysäytä Hôtel des Empereursin edustalle."

"Hei, sepä viheliäinen majala!" huomautti lääkäri. "Minä tunnen sen hyvin -- oikea kurjuuden pesä!"

"Sen kyllä tiedän. Ja siellä koituu kova työ -- minulle ainakin... Mutta toden totta en möisi tätä hetkeä kokonaisesta omaisuudestakaan. Kuka uskaltaa väittää, että elämä on yksitoikkoista?"

He saapuivat Hôtel des Deux Empereursin luo. Astuen pitkin lokaista kujaa ja painuen kaksia portaita alas pääsivät he käytävään, jota lekutteleva lamppu valaisi.

Sernine kopautti nyrkillään erääseen oveen.

Huoneesta ilmestyi kengänkiillottaja Philippe, sama mies, jolle Sernine oli aamulla antanut ohjeita Gérard Bauprésta.

"Onko hän täällä vielä?" kysyi ruhtinas.

"On."

"Naru?"

"Solmu on tehty."

"Eihän hän liene saanut toivomaansa sähkösanomaa?"

"Minä sieppasin sen. Se on tässä."

Sernine otti tuon sinisen paperiliuskaleen ja luki sen.

"Hyvä!" sanoi hän tyytyväisellä äänellä. "Juuri parahiksi. Tässä on lupaus tuhannen frangin lähettämisestä huomenna. Hei, onni on puolellani. Neljännestä vailla kaksitoista... Neljännestunnin kuluttua tuo poloinen tekee hyppäyksen ijankaikkisuuteen. Näyttäkää minulle tietä, Philippe. Te, tohtori, jäätte tänne."

Kengänkiillottaja otti kynttilän. He kiipesivät kolmanteen huonekertaan ja hiipivät varpaisillaan pitkin matalaa ja pahanhajuista käytävää, jonka varrella oli ullakkokammioita. Se päättyi puisiin portaisiin, joita peittivät lahonneet matonriekaleet.

"Eikö kukaan voi kuulla minua?" kysyi Sernine.

"Ei. Nuo kaksi huonetta ovat aivan erillään muista. Mutta varokaa erehtymistä: hän on vasemmanpuoleisessa."

"Hyvä on. Menkää nyt alikertaan. Kello kaksitoista tulee teidän kantaa käärö tänne missä nyt seisomme ja odottaa kunnes kutsun teitä."

Portaissa oli kymmenen askelmaa, jotka ruhtinas kapusi äärettömän varovasti. Porrassiltamalla oli kaksi ovea. Sernineltä meni kokonaista viisi minuuttia oikeanpuoleisen avaamiseen siten, ettei kitkuva sarana pienimmälläkään risahduksella häirinnyt hiljaisuutta.

Huoneen pimennossa kiilui valoa. Hän hapuili valoa kohti ympäristöänsä tunnustellen, karttaakseen tuoleja. Se tunkeusi viereisestä huoneesta lasioven läpi, jota peitti resuinen verho.

Ruhtinas nykäisi nöyhtäytyneen rääsyn syrjään. Ruudut olivat himmennettyä lasia, mutta paikotellen raappiutunutta, niin että oli helppo yhdellä silmällä seurata kaikkea, mitä toisessa huoneessa tapahtui.

Sernine näki miehen istuvan pöydän ääressä vastapäätä. Se oli Gérard Baupré. Hän kirjotti kynttilän valossa.

Hänen päänsä yläpuolella riippui kattoon kiinnitetyssä koukussa naru. Narun päässä oli juoksusilmukka.

Heikko kajahdus kuului tornista ulkoa.

"Viisi minuuttia vailla kaksitoista", ajatteli Sernine. "Viisi minuuttia vielä."

Nuori mies kirjotti. Tovin kuluttua hän laski pois kynänsä, keräsi kyhäämänsä kymmenen tahi kaksitoista paperiarkkia ja alkoi tarkastaa niitä.

Lukemansa ei näyttänyt häntä miellyttävän, sillä hänen kasvoilleen sävähti tyytymätön ilme. Hän repi käsikirjotuksensa ja poltti palaset kynttilän liekissä.

Sitte hän kuumeisella kädellä piirsi muutamia sanoja puhtaalle paperiarkille, vetäisi vimmastuneesti nimensä rivien alle ja nousi tuoliltaan. Mutta nähdessään narun kymmenen tuuman päässä yläpuolellaan istuutui hän taas äkkiä kauhusta väristen.

Sernine näki selvästi hänen kalpeat kasvonpiirteensä, hänen laihat poskensa, joita hän tuki nyrkeillään. Kyynel solui verkalleen alas poskea, yksinäinen, karvas kyynel. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, sanomattomassa kaihossaan kammottavat silmät, silmät jotka jo näyttivät tähyilevän tuntematonta hirmua.

Ja niin nuoret kasvot! Posket niin sileät, puhtoiset, viattomat! Ja siniset silmät, siniset kuin itäinen taivas... Keskiyö... keskiyön kaksitoista kumeata lyöntiä, joihin moni toivoton mies on kätkenyt olemassa olonsa viimeisen silmänräpäyksen!

Kahdennellatoista lyönnillä hän nousi jälleen seisaalleen ja silmäili kolkkoa narua tällä kertaa urheasti, vapisematta. Koettipa hän hymyilläkin, vaivaista hymyä, tuomitun, kuoleman jo omakseen anastaman miehen surkeata irvistystä.

Nopeasti kapusi hän tuolille ja otti narun toiseen käteensä.

Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, ei tosin empien tai rohkeutta vailla, mutta tämä oli se äärimäinen hetki, se viimeinen armon minuutti, jonka mies itselleen sallii ennen kuolon saaliiksi antautumistansa.

Hän tuijotteli kurjaa kammiota, johon hänen tunnoton kohtalonsa oli hänet saattanut, rumia seinäpapereita, perskaantunutta vuodetta.

Pöydällä ei ollut ainoatakaan kirjaa -- kaikki myyty. Ei valokuvaa, ei kirjettä: hänellä ei ollut isää, ei äitiä, ei omaisia. Mikä olisi saanut hänet pitämään kiinni elämästä?

Nopealla liikkeellä pujotti hän päänsä silmukkaan ja veti sen kireälle.

Ja potkaisten tuolin altansa hyppäsi hän tyhjyyteen!

* * * * *

Kymmenen sekuntia, viisitoista sekuntia kului; kaksikymmentä peloittavaa, ikuista sekuntia...

Ruumis nytkähti pariin kolmeen kertaan. Jalat olivat vaistomaisesti tavottaneet tukikohtaa. Sitten ei enää liikahdusta.

Vielä muutamia sekunteja. Pieni lasitettu ovi avautui. Sernine astui sisälle.

Vähääkään kiirehtimättä hän otti paperiarkin, johon nuori mies oli piirtänyt nimensä ja luki:

'Väsynyt elämään, sairas, pennitön, toivoton! Minä lopetan elämäni. Älköön ketään syytettäkö kuolemastani. 30. p:nä huhtikuuta.

_Gérard Baupré_.'

Hän laski paperin takaisin pöydälle, näkyvälle paikalle, otti tuolin ja asetti sen nuoren miehen jalkojen alle. Hän itse nousi pöydälle, otti ruumiin kainaloonsa, kohotti sitä, hellitti juoksusilmukkaa ja pujotti pään siitä pois.

Ruumis vaipui hänen syliinsä. Hän antoi sen lipua pitkin pöydän viertä, hyppäsi maahan ja laski sen vuoteelle. Sitte hän yhä yhtä kylmäverisenä avasi käytävään johtavan oven.

"Oletteko siellä kaikki kolme?" hän kuiskasi. Joku vastasi puisten portaiden juurelta: "Täällä olemme. Nostammeko sinne käärömme?"

"Tehkää niin."

Hän otti kynttilän ja valaisi heille. Nuo kolme miestä kompuroitsivat ylös portaita, kantaen säkkiä, johon "yksilö" oli sidottu.

"Laskekaa se tuohon", sanoi ruhtinas pöytää osottaen. Hän katkoi taskuveitsellä säkin ympäri kiedotut köydet. Näkyviin tuli valkea hursti, jonka hän työnsi syrjään. Hurstissa oli ruumis -- Pierre Leducin ruumis.

"Pierre Leduc parka!" puheli Sernine. "Et saa koskaan tietää mitä menetit noin nuorena kuollessasi. Minä olisin auttanut sinua pitkälle, veikkonen. Mutta meidän täytyy nyt tulla toimeen ilman sinua... No niin, Philippe, nouskaahan pöydälle, ja te, Octave, tuolille. Nostakaa ylös hänen päänsä ja kiinnittäkää juoksusilmukka."

Kahta minuuttia myöhemmin killui Pierre Leducin ruumis narun päässä.

"Mainiota! Sepä oli helppoa! Nyt saatte mennä. Te, tohtori, pistäydytte täällä jälleen huomis-aamuna. Te kuulette erään Gérard Bauprén itsemurhasta. Ymmärrättehän -- Gérard Bauprén? Tässä on hänen jäähyväiskirjeensä. Te lähetätte hakemaan piirilääkäriä ja komisariusta; te järjestätte niin, ettei kumpainenkaan heistä huomaa vainajan vioittunutta sormea eikä poskessa olevaa arpea..."

"Se on helppoa."

"Ja te toimitatte pöytäkirjan laadituksi paikalla, sanelunne mukaan."

"Se on helppoa."

"Lopuksi, karttakaa ruumiin paarihuoneeseen lähettämistä ja hankkikaa heiltä lupa hautauksen toimittamiseen viipymättä."

"Se ei ole niin helppoa."

"Koettakaa. Oletteko tutkinut toista?"

Hän viittasi vuoteella hengettömänä makaavaan nuoreen mieheen.

"Olen", vastasi tohtori. "Hengitys on käymässä luonnolliseksi. Mutta uhka oli suuri... kaulavaltimo olisi voinut..."

"Uskaltamatta ei mitään saavuteta... Kuinka pian hän saa tajuntansa takaisin?"

"Muutaman minuutin kuluttua."

"Menkää siinä tapauksessa odottamaan minua alikerrassa. Minä tarvitsen teitä vielä. Teille on pikku tehtävä jäljellä."

Yksikseen jäätyänsä sytytti ruhtinas savukkeen ja veteli hiljaisia haikuja, pölläytellen pieniä sinisiä savurenkaita leijailemaan lakea kohti.

Huokaus herätti hänet mietteistänsä. Hän astui vuoteen luo. Nuori mies alkoi liikahdella ja hänen povensa kohoili rajusti kuin painajaisen vaivaaman nukkujan. Hän nosti kätensä kurkulleen kuin tuntien kipua siinä; ja tämä liike sai hänet äkkiä ponnahtamaan istualleen, kauhistuneena, huohottaen, hien vallassa.

Silloin hän näki Serninen edessään. "Te?" hän sopersi tajuttomana. "Te..."

Hän tuijotteli vierastaan älyttömästi, kuin olisi aaveen nähnyt.

Hän kosketti taas kurkkuaan, tunnusteli kaulaansa... ja äkkiä hän rääkäisi käheästi, hullu hirmustuminen laajensi hänen silmiänsä, sai hänen tukkansa nousemaan pystyyn, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän kuin haavanlehteä. Ruhtinas oli astahtanut syrjään, ja hän näki miehen ruumiin riippuvan narun silmukassa.

Hän heittäysi taaksepäin seinää vasten. Tuo mies, tuo hirmuinen mies oli hän itse! Hän oli kuollut ja katseli omaa elotonta ruumistaan! Oliko tämä kamalaa unta, joka seuraa kuolemaa -- näköerhettä, joka ahdistaa olemasta lakanneita, joiden seonneissa aivoissa vielä häilähtelee elämän viimeinen vilahteleva kajastus...?

Hänen kätensä viuhtoivat ilmaa. Hetkisen hän näytti taistelevan kaameata näkyä vastaan. Sitte hän nääntyneenä, toistamiseen herpautuneena pyörtyi.

"Erinomaista!" virkahti ruhtinas irvistäen. "Tunteellinen, herkkä luonne... Aivot ovat satunnaisessa epäkunnossa... Tämä on otollinen hetki... Mutta jos en saa hommaa kahdessakymmenessä minuutissa valmiiksi... niin hän pääsee käsistäni..."

Hän työnsi auki ullakkokammioiden välioven, palasi vuoteen ääreen, nosti nuoren miehen syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle toiseen huoneeseen. Sitte hän hauteli hänen ohimoitansa kylmällä vedellä ja antoi hänen haistella hajusuoloja.

Tällä kertaa ei taintumustilaa kestänyt kauvan.

Gérard avasi arasti silmänsä ja loi ne lakeen. Näky oli kadonnut. Mutta huonekalujen asento, pöytä ja tulisija toisella kohdalla, monet muut yksityisseikat kummastuttivat häntä... ja sitte palasi epätoivoisen teon muisto, kurkun polttava kipu...

Hän sanoi ruhtinaalle:

"Minä olen nähnyt unta, eikö niin?"

"Ei."

"Kuinka ei?" Ja äkkiä muistaen: "Oi, se on totta! Minä muistan... aijoin surmata itseni... jopa..." Tuskallisesti kumartuen eteenpäin: "Mutta muu -- näky?"

"Mikä näky?"

"Se mies... naru... oliko se unta?..."

"Ei", vastasi Sernine; "se myöskin oli totta."

"Mitä sanotte?... Mitä sanotte?... Oi, ei, ei!... Minä rukoilen teitä!... Herättäkää minut, jos olen unessa... tai muutoin antakaa minun kuolla!... Mutta minähän olen kuollut? Ja tämä on ruumiin painajainen! Oi, aivoni sekoavat! Minä rukoilen teitä!"

Sernine laski leppeästi kätensä nuoren miehen hiuksille ja puheli hänen ylitsensä kumartuen:

"Kuulkaa minua... kuulkaa minua tarkoin ja ymmärtäkää mitä sanon. Te elätte. Teidän asianne ja sielunne ovat entisellään. Mutta Gérard Baupré on kuollut. Ymmärrättehän minua? Se yhteiskunnan jäsen, joka tunnettiin Gérard Baupréna, on lakannut olemasta. Siitä olette tehnyt lopun. Huomenna kirjottaa kirjuri luetteloihinsa teidän käyttämänne nimen kohdalle sanan 'kuollut' sekä kuolinpäivänne."

"Se on vale!" sammalsi kauhistunut nuorukainen. "Se on vale! Siihen katsoen, että minä, Gérard Baupré, olen tässä!"

"Te ette ole Gérard Baupré!" vakuutti Sernine, ja jatkoi avoimeen oveen osoittaen: "Gérard Baupré on tuolla, viereisessä huoneessa. Haluatteko nähdä häntä? Hän roikkuu koukussa, johon hänet ripustitte. Pöydällä on kirje, jossa nimikirjotuksellanne todistatte hänen kuolemansa. Kaikki on järjestyksessä, kaikki on lopullista. Ei pääse mitenkään peruuttamaan sitä tosiseikkaa, että Gérard Baupré on lakannut olemasta!"

Nuori mies kuunteli epätoivoisena. Käyden tyynemmäksi, nyt kun tosiseikat olivat saamassa vähemmin kamalan merkityksen, hän alkoi ymmärtää.

"Ja siis..." hän jupisi.

"Ja siis... puhelkaamme."

"Niin, niin... puhelkaamme..."

"Otatteko savukkeen?" kysyi ruhtinas. "Ahaa, näen teidän jo alkavan leppyä elämään! Sitä parempi. Me pääsemme ymmärtämään toisiamme, ja piankin."

Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:

"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään -- sairas, pennitön, toivoton... Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"

"Minä en ymmärrä."

"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette älykäs, ja -- sen osottaa epätoivoinen tekonne -- teillä on kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa... ja minä otan ne tiliini."

"Ne eivät ole myytävinä."

"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne. Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä teiltä."

"Mitä siis pyydätte minulta?"

"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne, jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni, jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy..." Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa, jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin sormuksen... taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen, jota te edustatte taiteilijalle... itsellenne, jos tahdotte? Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee, mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."

Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.

"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti tehnyt? En mitään!"

"Antakaa se minulle."

"Mitä te voitte sillä tehdä?"

"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä menestyn. Antakaa minulle elämänne."

"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni. Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni, kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin tahtoa, jota minulla ei ole..."

"Minullapa on."

"Ystäviä..."

"Niitä saatte."

"Varoja..."

"Minä annan teille varoja... ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."

"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.

"Muille ruhtinas Sernine... Teille... mitä sillä väliä? Minä olen enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari..."

"Kuka te olette?... Kuka te olette?" änkytti Baupré.

"Olen Mestari... joka tahtoo ja voipi... joka toimii... Ei ole rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle... Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun käytettävissäni."

Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä syvälle silmiin:

"Olkaa tekin rikas... olkaa mahtava... Minä tarjoan teille onnea... ja elämän iloa... ja runoilijarauhaa... ja mainetta ja kunniaa myöskin... Otatteko vastaan?"

"Kyllä... kyllä..." kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä. "Mitä on minun tehtävä?"

"Ei mitään."

"Mutta..."

"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin, mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen laudalla."

"Mitä tekisin?"

"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa yrityksessäni."

"Ja kuka olisin?"

Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.

"Te otatte tuon miehen sijan. _Te olette se mies_!"

Gérard värisi kammosta ja inhosta.

"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen... se on rikos! Ei; minä tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon tuntemattoman nimen..."

"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana perintönä arvoa ja mahtia."

"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.

"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti. "Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"

Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.

"Valitkaa!" kertasi hän.

Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja vaipui vuoteelleen, nyyhkien:

"Minä haluan elää!"

"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"