Part 7

"Eikö hän puhunut?"

"Ei."

"Oletteko varma siitä, että aina siitä päivästä lähtien, jona me kaksi korjasimme hänet pöydän alta tuosta Bellevillen paheenpesästä, oletteko varma siitä, että hoitolassanne ei kukaan epäillyt häntä siksi Pierre Leduciksi, jota poliisit etsiskelivät, salaperäiseksi Pierre Leduciksi, jota Kesselbach oli koettanut kaikin mokomin löytää?"

"Ei kukaan. Hänellä oli oma huone. Sitäpaitsi panin minä hänen vasemman kätensä siteisiin, jotta käden vammaa ei voinut nähdä. Posken arpea taasen peitti parta."

"Ja te hoitelitte häntä itse?"

"Niin tein; ja ohjeittenne mukaan kuulustelin häntä milloin ikinä hän tuntui olevan vähänkään tajullaan. Mutta hän kykeni vain epäselvästi sopertelemaan."

Ruhtinas jupisi miettivästi:

"Kuollut... Pierre Leduc siis kuollut... Koko Kesselbachin jutussa oli hän ilmeisesti keskuksena, ja nyt hän katoaa... ilman selvitystä, sanaakaan hiiskumatta itsestään, entisyydestään... Pitäisikö minun ryhtyäkään tähän seikkailuun, joka on minulle vielä ihan pimeä? Se on vaarallista... Voin joutua pälkääseen..."

Hän pohti tovin ja huudahti:

"Oh, mitäpä välitän? Minä jatkan silti. Pierre Leducin kuolema ei ole mikään syy pelini lopettamiseen. Päin vastoin! Päin vastoin! Ja tilaisuus on liian houkutteleva! Pierre Leduc on kuollut! Eläköön Pierre Leduc! Menkää, hra tohtori -- menkää kotiinne! Minä soitan teille ennen päivällistä."

Lääkäri poistui.

"No niin, Philippe", sanoi Sernine viimeiselle vieraallensa, pienelle harmaatukkaiselle miehelle, joka oli puettu kuin hotellin tarjoilija -- kovin kehnon hotellin kuitenkin.

"Sallikaa minun muistuttaa teille, isäntä", alotti Philippe, "että te viime viikolla panitte minut menemään kengänkiillottajaksi Hôtel des Deux-Empereursiin Versaillesiin, pitääkseni silmällä erästä nuorta miestä."

"Kyllä muistan... Gérard Baupréta. Miten ovat hänen asiansa?"

"Hän on koettanut viimeisimmätkin keinonsa."

"Yhä synkkiä mielikuvia täynnä?"

"Niin. Hän tahtoo surmata itsensä."

"Oikeinko vakain aikein?"

"Aivan. Löysin tämän lyijykynällä kirjotetun lapun hänen papereistaan."

"Ahaa!" sanoi Sernine, lukiessaan kirjelmän. "Hän ilmottaa itsemurhansa... vieläpä täksi illaksi."

"Niin, isäntä; hän on ostanut narun ja kiertänyt lakeen kiinni koukun. Sitte puhuttelin häntä ohjeittenne mukaan. Hän mainitsi hätäänsä ja minä neuvoin häntä kääntymään teidän puoleenne. 'Ruhtinas Sernine on rikas', sanoin; 'hän on antelias, kenties hän auttaa teitä'."

"Tämä on mainiota. Hän siis on tulossa?"

"Hän on nyt ulkopuolella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Minä seurasin häntä. Hän tuli junalla Parisiin, ja kävelee parhaillaan edes takaisin bulevardilla. Hän koettaa tehdä päätöstänsä."

Juuri silloin toi palvelija käyntikortin. Ruhtinas vilkaisi siihen ja sanoi miehelle:

"Ohjatkaa hra Gérard Baupré sisälle."

Ja Philippeen kääntyen:

"Te menette tänne pukuhuoneeseen. Kuunnelkaa, älkääkä liikahtako."

Yksikseen jäätyänsä ruhtinas mutisi:

"Miksi epäröitsisin? Kohtalo hänet lähettää luokseni..."

Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle kookas nuori mies. Hän oli vaaleaverinen ja solakka, kasvot riutuneet ja silmät kuumeiset, ja hän seisoi kynnyksellä hämillään, empien, kerjäläisen asennossa, joka haluaisi ojentaa kätensä pyytääkseen almua eikä uskalla.

Keskustelu oli lyhyt:

"Oletteko te hra Gérard Baupré?"

"Olen... olen... se on nimeni."

"Minulla ei ole kunniaa..."

"Asia on tällainen, hra ruhtinas. Joku kertoi minulle..."

"Kuka?"

"Eräs hotellinpalvelija... joka sanoi olleensa teidän palveluksessanne."

"Käykää asiaan, olkaa hyvä."

"No..."

Nuori mies vaikeni, ruhtinaan omaksuman ylpeän ryhdin torjumana ja säikyttämänä. Tämä huudahti:

"Mutta, hyvä herra, täytyyhän olla jotakin..."

"Niin, hra ruhtinas, mies sanoi teitä hyvin rikkaaksi... ja hyvin jalomieliseksi... ja minä ajattelin, että te mahdollisesti..."

Hän keskeytti sammaltelunsa äkkiä, kykenemättömänä lausumaan rukouksen ja nöyrtymyksen sanoja.

Sernine astui hänen eteensä:

"Hra Gérard Baupré, ettekö te julkaissut runokokoelmaa nimeltä 'Kevään hymy'?"

"Kyllä, kyllä!" huudahti nuori mies kirkastuvin kasvoin. "Oletteko lukenut sen?"

"Olen... Aika sieviä, ne teidän runonne, aika sieviä... Mutta luuletteko kykenevänne elämään niiden tuottamilla tuloilla?"

"Varmasti... ennemmin tai myöhemmin."

"Toden totta, kuinka omituinen nuori mies te olette! Ja viatonta vakaumusta täynnä myöskin! Tulkaahan luokseni jälleen ensi vuonna! Puhumme silloin kaikesta... se on niin eriskummallista, niin mielenkiintoista... ja ennen kaikkea niin huvittavaa! Ha, ha, ha, ha!"

Ja naurusta hytkyen, teeskennellyin kumarruksin ja liikkein, hän osotti vieraansa ovelle.

"Philippe", hän sanoi, päästäen sisälle hotellinpalvelijan, "kuulitteko?"

"Kyllä, isäntä."

"Gérard Baupré odottaa tänään ehtoopäivällä sähkösanomaa, avun lupausta."

"Niin; se on hänen viimeinen toivonsa."

"Hän ei saa sitä sähkösanomaa saada. Jos sellainen tulee, niin siepatkaa se ja repikää."

"Hyvä on, isäntä."

"Oletteko yksinänne hotellissa?"

"Olen, kokin keralla, joka ei nuku siellä yötänsä. Omistaja on poissa."

"Hyvä. Me olemme siis herroina. Täksi illaksi, klo yhdeksitoista. Menkäähän."

Ruhtinas Sernine meni huoneeseensa ja soitti palvelijaansa:

"Hattuni, hansikkaani ja keppini. Ovatko vaunut varalla?"

"Ovat, teidän ylhäisyytenne."

Hän vaihtoi pukuansa, läksi ulos ja vaipui isoon, mukavaan limousiniin, joka vei hänet Bois de Boulogneen markiisi ja markiisitar de Gastynelle, missä hän oli luvannut olla puolipäivällisellä.

Puoli kolme hän jätti hyvästi isäntäväelleen, seisahtui Avenue Kleberillä, otti vaunuihinsa kaksi ystäväänsä ja erään lääkärin, ja saapui viittä vailla kolme Parc des Princesiin.

Kello kolme hän kävi ratsuväen miekoilla kaksintaisteluun italialaisen majuri Spinellin kanssa, halkaisi vastustajansa korvan ensimäisessä ottelussa ja ryhtyi neljännestä vailla neljä pitämään pankkia korttipelissä Rue-Cambon-klubissa, lähtien sieltä kaksikymmentä minuuttia yli viiden, voitettuansa neljäkymmentäseitsemäntuhatta frangia.

"Octave", sanoi hän automobilinsa kuljettajalle, "viekää Garchesiin."

Kymmentä vailla kuusi hän astui alas vaunuista Villeneuven puiston vanhojen muurien edustalla. Vaikka Villeneuven maaomaisuus nykyään on ositeltu ja raastettu, niin on sillä kuitenkin vielä osaksi säilynyt sitä loistoa, josta se oli tunnettu keisarinna Eugenien siellä asustellessa. Sen vanhat puut, sen järvi ja Saint-Cloudin metsien lehtevät puitteet antavat maisemalle kaihotuntuista viehätystä.

Tilasta luovutettiin tärkeä osa Pasteur-laitokselle. Yleisölle varattu alue erottaa sen eräästä pienemmästä osasta, joka silti on jokseenkin laaja tilus, ja tämän muurien sisäpuolella on Lepola sekä sen neljä erillistä puutarharakennusta.

"Tuolla siis asuu rouva Kesselbach", sanoi prinssi itsekseen, etäältä nähdessään päärakennuksen ja puutarhatalojen katot.

Hän käveli puiston poikki ja lähestyi järveä. Äkkiä hän pysähtyi erään puuryhmän taakse. Hän oli nähnyt kahden naisen nojailevan järven yli vievän sillan kaiteeseen.

"Varnierin ja hänen miestensä täytyy olla jossakin lähistöllä. Mutta kylläpä osaavat piileskellä taitavasti!"

Naiset alkoivat sitten astella nurmikkojen yli isojen, kunnioitusta herättävien puiden katveessa. Sininen taivas kuvastui oksien lomitse, joita tuulenhenki hiljakseen huojutteli, ja kevään ja nuoren kasvullisuuden tuoksu leijui ilmassa.

Tyynelle vedenpinnalle päin viettävillä ruohoisilla rinteillä kukkivat satakaunot, orvokit, narsissit, kielot, kaikki huhti- ja toukokuun hennot kukkaset, siellä täällä muodostaen loistavia yksivärisiä päiviä. Aurinko kallistui taivaanrantaa kohti.

Ja yht'äkkiä ryntäsi tiheästä pensaikosta kolme miestä naisia kohden.

He puhuttelivat heitä. Muutamia sanoja vaihdettiin. Naiset osottivat näkyviä kauhun merkkejä. Yksi miehistä astui lyhyemmän luo ja yritti siepata kukkaroa, joka tällä oli kädessään. He huusivat apua, ja ahdistajat kävivät heihin käsiksi.

Ruhtinas hyökkäsi esille. Kymmenessä sekunnissa hän pääsi melkein vesirajaan. Hänen lähestyessään miehet pakenivat.

Hän syöksyi ajamaan heitä takaa. Mutta toinen naisista pyyteli häntä:

"Voi, hyvä herra, minä pyydän teitä... ystäväni voi pahoin!"

Lyhyempi nainen oli pyörtyneenä kaatunut nurmikolle. Sernine pyörsi takaisin.

"Eihän hän liene haavottunut?" hän kysyi. "Saattoivatko nuo roistot..."

"Ei... ei... vain säikähdystä... kiihtymystä. Sitäpaitsi... te ymmärrätte kyllä... hän nimittäin on rouva Kesselbach..."

"Vai niin, todellakin?" sanoi ruhtinas.

Hän tarjosi hajusuolapulloa, jonka nuorempi nainen heti asetti ystävättärensä sieraimien eteen. Ja ruhtinas lisäsi:

"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi... yksi, ei enempää... ne ovat hyvin voimakkaita."

Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.

Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.

"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen: "Geneviève... Geneviève..."

Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi syvään kumartaen:

"Sallikaa minun esitellä itseni... Olen ruhtinas Sernine..."

Toinen vastasi heikolla äänellä:

"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."

"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko tarjota teille käsivarteni?"

Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi ruhtinaalle:

"Pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta, monsieur: Älkää puhuko tuosta hyökkäyksestä."

"Ja kuitenkin, madame, olisi se ainoa keino saada selville..."

"Kaikki selville saamisen yrittäminen merkitsee tutkistelua, ja se tuottaisi yhä lisää hälinää ympärilleni, lisää kyselyjä, lisää rasitusta, ja minä olen jo kylliksi voipunut."

Ruhtinas ei enää väittänyt vastaan. Kumartaen kysyi hän:

"Sallittehan minun käydä tiedustelemassa vointianne?"

"Oi, mielelläni..."

Rouva Kesselbach suuteli Genevièveä ja meni sisälle.

Yö teki tuloansa. Sernine ei tahtonut antaa Genevièven palata yksinänsä. Mutta he eivät olleet vielä ehtineet polulle, kun hämystä joku riensi heitä kohti.

"Isoäiti!" huudahti Geneviève.

Hän heittäysi vanhan rouvashenkilön syliin, joka kiihkeästi suuteli häntä.

"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt, vaikka aina olet niin säntillinen!"

Geneviève esitteli ruhtinaan:

"Ruhtinas Sernine... madame Ernemont, isoäitini..."

Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:

"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!... En milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"

"No, mummoseni, tyynnyhän, koska kerran olen tässä."

"Niin, mutta peljästys on voinut tehdä sinulle vahinkoa. Ei voi tietää mitä sellaisesta seurannee. Voi, se on kamalaa!"

He astelivat pitkin pensas-aitaa, jonka läpi näkyi puita ja muutamia lyhyiksi leikattuja pensaita kasvava piha, leikkikenttä ja hyvin hauskan näköinen valkea rakennus. Rakennuksen taustalla oli pieni veräjä lehtimajaksi istutetun seljapuuryhmän suojassa.

Vanha rouva pyysi ruhtinas Sernineä sisälle ja osotti heidät pikku vierashuoneeseen eli saliin. Geneviève pyysi saada hetkeksi poistua, mennäkseen katsomaan oppilaitaan, joiden illallis-aika nyt oli. Ruhtinas ja madame Ernemont jäivät kahden kesken.

Vanhalla rouvalla oli murheelliset ja kalpeat kasvot, ja hänen hopeiset hapsensa päättyivät kahteen pitkään, irralliseen suortuvaan. Hän oli liian pyylevä, hänen käyntinsä oli raskasta ja ulkomuodostaan ja rouvashenkilön puvusta huolimatta oli hänessä jotakin hiukan rahvaanomaista, mutta hänen silmänsä olivat äärettömän lempeät. Ruhtinas Sernine astui hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä molemmille poskille:

"No, muoriseni, kuinka jaksat?"

Vanhus seisoi sanattomaksi hämmästyneenä, silmät suurina, auki suin.

Ruhtinas nauraen suuteli häntä uudestaan.

Hän sopersi:

"Sinä! Sinä se oletkin! Voi taivasten tekijä!"

"Rakas vanha Victoireni!"

"Älä sano minua siksi!" huudahti toinen vavahtaen. "Victoire on kuollut... vanhaa palvelijaasi ei ole enää olemassa. ['Ontto neula', kirj. Maurice Leblanc. Ilmestynyt suomeksi 1909.] Minä kuulun kokonaan Genevièvelle." Ja ääntänsä alentaen: "Hyvä Jumala! Minä näin nimesi sanomalehdissä. On siis totta, että sinä olet jälleen ryhtynyt pahuuteen?"

"Niinkuin näet."

"Ja kuitenkin vannoit minulle, että se oli lopussa, että olit lähdössä ainiaaksi pois, että tahdoit tulla kunnialliseksi mieheksi!"

"Yrittänyt olen. Yrittänyt olen neljä vuotta... et voi sanoa, että olen antanut itsestäni puheenaihetta näinä neljänä vuonna!"

"No?"

"No, se elämä ikävystyttää."

Vanhus huoahti ja kysyi:

"Oletko Kesselbachin jutussa?"

"Olenpa tietenkin! Olisinko muutoin viitsinyt järjestää hyökkäystä rouva Kesselbachia vastaan kello kuudeksi, saadakseni tilaisuuden viittä minuuttia myöhemmin pelastaa hänet omien miesteni kynsistä? Pitäen minua hyväntekijänänsä on hän pakotettu vastaanottamaan minut. Minä olen nyt linnotuksen sydämessä ja leskeä suojellessani voin pitää koko ympäristöä silmällä. Näethän, sellainen elämä, jota minä vietän, ei salli minun kuljeskella haaskaamassa aikaani pikku kohteliaisuuskysymyksiin ja muihin muotoseikkoihin. Minun täytyy käydä suoraan asian ytimeen, rajusti, raa'asti, toimekkaasti!"

Vanhus katseli häntä surkeissaan ja voihki: "Minä näen... minä näen... hyökkäys on kaikki valhetta... Mutta silloin... Geneviève...?"

"Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Oli yhtä helppo pelastaa kaksi kuin yksi. Ajattelehan, kuinka pitkän ajan olisivat vaatineet yritykseni -- kenties lopultakin hyödyttömät -- luikerrella tuon lapsen ystävyyteen! Mitä olin minä hänelle? Mitä olisin nyt? Tuntematon henkilö... vieras. Nyt sitä vastoin olen pelastaja. Tunnin kuluttua olen... lähin ystävä."

Vanhus alkoi vapista:

"Ja siis... sinä et pelastanut Genevieveä?... Siis aijot sekottaa meidät asioihisi?" Ja äkkiä hän kapinallisena tarttui toista hartioihin: "Ei; minä en salli sitä! Ymmärrätkö? Sinä toit lapsen eräänä päivänä minulle, sanoen: 'Tässä, minä uskon hänet sinulle... hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet... ota hänet suojelukseesi.' No, hän on nyt minun suojeluksessani; ja minä tiedän miten puolustaa häntä sinua ja kaikkia temppujasi vastaan!"

Seisten suorana, päättäväisessä asennossa, madame Ernemont näytti olevan valmistautunut kaikkeen.

Verkalleen ja hiljaisesti Sernine irrotti hänen kätensä, ensin toisen ja sitten toisen, ja tarttui vuorostaan vanhusta hartioihin, pakotti hänet istuutumaan lepotuoliin, kumartui hänen ylitseen ja sanoi tyynellä äänellä:

"Joutavia!"

Tämä alkoi itkeä ja rukoili käsiänsä väännellen:

"Rukoilen sinua jättämään meidät rauhaan! Me olimme niin onnellisia! Luulin sinun unohtaneen meidät ja siunasin taivasta aina kun oli päivä illaksi ehtinyt. Niin... rakastanhan sinua silti. Mutta Geneviève, näetkös... tekisin sen lapsen hyväksi mitä tahansa. Hän on ottanut sinun paikkasi sydämessäni."

"Sen huomaan", sanoi toinen nauraen. "Mielihyvällä lähettäisit minut hiiteen. No, älkäämme nyt enää joutavoitse! Minulla ei ole aikaa hukattavana. Minun täytyy puhutella Genevièveä."

"Aijot puhutella häntä?"

"No, onko sekin rikos?"

"Ja mitä on sinulla kerrottavana hänelle?"

"Eräs salaisuus... hyvin vakava salaisuus... ja hyvin liikuttava..."

Vanhus säikähti:

"Ja tuottaa hänelle surua kenties? Oi, minä pelkään kaikkea -- minä pelkään kaikkea, mikä koskee häntä..."

"Tässä hän tuleekin", huomautti toinen.

"Ei; ei vielä."

"Tulee, tulee, minä kuulen hänet. Pyyhi silmäsi ja ole järkevä."

"Kuule", puheli madame Ernemont kiihkeästi. "Kuule. Minä en tiedä, mitä aijot sanoa, minkä salaisuuden tahdot ilmaista tälle lapselle, jota sinä et tunne; mutta minä, joka hänet tunnen, sanon sinulle: Genevièvellä on hyvin ripeä, hyvin urhea, mutta hyvin herkkä luonne. Valitse sanasi varovasti. Voisit loukata tunteita... joiden olemassaolosta sinulla ei voi olla aavistustakaan."

"Ja miks'ei?"

"Syystä että hän kuuluu toiseen rotuun kuin sinä, eri maailmaan. Tarkotan, eri moraaliseen maailmaan. On asioita, joiden ymmärtäminen on nykyisin kiellettyä. Sinun ja hänen välillä on este ylipääsemätön. Genevièvellä on mitä puhtain ja herkin omatunto... ja sinä..."

"Ja minä?"

"Ja sinä et ole kunniallinen mies!"

Geneviève astui huoneeseen säihkyvänä ja ihastuttavana.

"Kaikki lapsukaiseni ovat käyneet levolle; minulla on kymmenen minuuttia aikaa. Mutta, isoäiti, mikä nyt on tullut? Näytät niin kiihtyneeltä. Vieläkö sinua vaivaa tuo tapaus?"

"Ei, mademoiselle", sanoi Sernine; "luullakseni on minulla ollut onni saada isoäitinne tyynnytetyksi. Me vain puhelimme teistä, teidän lapsuudestanne; ja siihen puheenaiheeseen ei isoäitinne nähtävästi voi liikutuksetta kajota."

"Lapsuudestani?" sanoi Geneviève punehtuen. "Oh, isoäiti!"

"Älkää toruko häntä, mademoiselle. Keskustelu kääntyi sattumalta sille suunnalle. Olen nimittäin useasti matkustanut sen kauppalan läpi, jossa teidät kasvatettiin."

"Aspremontin?"

"Niin, Aspremontin, lähellä Nizzaa. Te asuitte uudessa, kauttaaltaan valkeassa talossa."

"Niin", sanoi Geneviève; "kauttaaltaan valkeassa, ikkunain ympärillä vain pieni sininen viiru. Olin vasta seitsemän vuoden vanha, kun jätimme Aspremontin, mutta muistan pienimmätkin seikat siltä ajalta. Enkä ole unohtanut auringon kimmellystä rakennuksen valkeata julkipuolta vasten, enkä kumipuun siimestä puutarhan taustalla."

"Puutarhan taustalla, mademoiselle, oli öljypuulehto, ja erään puun alla työskenteli äitinne kuumina päivinä pöydän ääressä."

"Se on totta, se on totta!" huudahti tyttö kiihkoissaan. "Minä leikittelin hänen vieressään."

"Ja siellä", jatkoi ruhtinas, "tapasin äitiänne monet kerrat. Tunsin hänen kuvansa heti kun teidät näin... mutta kirkkaamman, onnellisemman kuvan."

"Niin; äiti parkani ei ollut onnellinen. Isäni kuoli juuri syntyessäni, eikä mikään voinut konsanaan lohduttaa häntä. Hän itki paljon. Minulla on vieläkin pikku nenäliina, jolla siihen aikaan kuivailin hänen kyyneleitänsä."

"Pieni vaaleanpunaisilla ompeleilla kirjailtu nenäliina."

"Mitä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Te tunnette..."

"Olin saapuvilla eräänä päivänä, kun te lohduttelitte häntä... ja te lohduttelitte häntä niin kauniisti, että kohtaus painui muistiini."

Geneviève loi häneen terävän katseen ja mutisi melkein itsekseen:

"Niin, niin... minusta tuntuu... Silmienne ilme... ja äänenne sointu..."

Hän laski silmäluomensa hetkeksi alas ja mietiskeli, kuin turhaan yrittäen tavotella häipynyttä muistoa. Ja hän jatkoi:

"Te siis tunsitte hänet?"

"Minulla oli ystäviä lähellä Aspremontia, ja minä tapailin häntä heidän luonansa. Viimeisen kerran hänet nähdessäni hän näytti minusta vielä murheellisemmalta... kalpeammalta... ja jälleen palatessani..."

"Oli kaikki lopussa, eikö niin?" sanoi Geneviève. "Niin, hän menehtyi nopeasti... muutamassa viikossa... ja minä jäin yksikseni naapurien seuraan, jotka olivat valvoneet hänen vuoteensa ääressä... ja eräänä aamuna he veivät hänet pois. Mutta sen päivän iltana saapui joku minun nukkuessani, nosti minut ylös ja kietoi minut vaippoihin..."

"Mies?" kysyi ruhtinas.

"Niin; mies. Hän puheli minulle, ihan hiljaisella äänellä, hyvin lempeästi... hänen äänensä viihdytti minua... ja kantaessaan minut yön selkään alas tietä ja vaunuihin hän tuuti minua sylissään ja kertoi minulle satuja... samalla äänellä... samalla äänellä..."

Tyttö vaikeni vähitellen ja katseli häntä entistä terävämmin ja yhä selvemmin ponnistellen tarttuakseen kiitävään kuvitelmaan, joka tuolloin tällöin vilahti hänen sielussaan.

Ruhtinas kysyi:

"Ja sitte? Minne vei hän teidät?"

"En voi selvästi muistaa... on ihan kuin olisin nukkunut useampia päiviä. En voi muistaa mitään ennen kuin pikku Montégutin kaupungin Vendéessä, missä vietin lapsuuteni toisen jakson isä ja äiti Izereaun luona. Tämä arvoisa pariskunta hoiti ja kasvatti minua, enkä konsanaan unohda heidän rakkauttaan ja hellyyttään."

"Ja kuolivatko hekin?"

"Kuolivat molemmat", kertoi tyttö, "seudulla levinneeseen lavantautiin... mutta sen minä sain tietää vasta myöhemmin... Heti heidän sairastuttuansa vei minut pois, kuten edelliselläkin kerralla ja samanlaisissa olosuhteissa, yöllä joku, joka samaten kääri minut vaippoihin... Mutta minä olin nyt isompi, minä rynnistelin vastaan, koetin huutaa... ja hänen täytyi tukita suuni silkkisellä nenäliinalla."

"Kuinka vanha olitte silloin?"

"Neljäntoista vuoden... se tapahtui neljä vuotta takaperin."

"Silloinhan kait näitte minkä näköinen oli mies?"

"En; hän kätki kasvonsa paremmin eikä puhunut minulle ainoatakaan sanaa... Kuitenkin olen aina uskonut hänet samaksi... sillä minä muistan saman hellävaraisuuden, samat tarkkaavaiset, huolelliset liikkeet."

"Ja sen jälkeen?"

"Sen jälkeen tuli unohdus, uni, kuten ennenkin... Tällä kertaa olin nähtävästi sairas; olin kuumeinen... Ja minä heräsin valoisassa, hauskassa huoneessa. Valkotukkainen rouva kumartui hymyillen ylitseni. Se oli isoäiti... ja huone oli sama, jossa nyt nukun ylikerrassa."

Hän oli saanut kasvojensa onnellisen ilmeen, säihkyvän suloisuutensa takaisin; ja hän lopetti hymyillen:

"Madame Ernemont oli eräänä iltana löytänyt minut nukkuvana ovensa kynnykseltä; hän nosti minut sisälle, hänestä tuli isoäitini ja muutamien yrittelyjen jälkeen tuli pieni Aspremontin tyttö tuntemaan rauhallisen ja uurastavan elämän riemut."

Ruhtinas kysyi:

"Ettekö koskaan sen koommin ole kuullut tuosta miehestä?"

"En koskaan." Tyttö säpsähti. "Tiedättekö... tiedättekö te mitään?"

"En... en... minä vain..."

Ruhtinas nousi ja asteli edes takaisin huoneessa. Tuon tuostakin hänen katseensa osuivat Genevièveen ja näytti siltä kuin olisi hän ollut antamaisillaan täsmällisemmän vastauksen tytön tekemään kysymykseen. Puhuisiko hän?

Madame Ernemont odotti tuskalla sen salaisuuden paljastusta, josta tytön vastainen mielenrauha saattaisi riippua.

Ruhtinas istuutui Genevièven viereen, tuntui epäröitsevän ja virkkoi viimein:

"Ei ei... juuri nyt... juolahti mieleeni aatos... muisto... mutta minä tahdoin ensin..." Hän veti tuolinsa lähemmä ja jatkoi vakavammalla äänellä: "Minä tahdoin ensin tuntea teidät paremmin, tuntea teidän elämänne. En ole huomannut kenessäkään teidän ikäisessänne niin suurta tyyneyttä, vakavuutta, miehuutta tai niin tervettä ja tasasuhtaista sielua. Te näytätte niin onnelliselta, että niiden, jotka rakastavat teitä, täytyy peljätä joskus aavistamattansakin häiritsevänsä teidän onneanne."

"Se on totta... se on totta", jupisi madame Ernemont.

"He ovat väärässä", sanoi Geneviève hymyillen, "sillä minun onnellisuuteni on minussa itsessäni."

"Ja se on kieliopin ja laskennon opettamista pikku tyhmyrien liudalle? No, selittäkäähän minulle, miksi olette omistanut elämänne tähän epäkiitolliseen, työlääseen toimeen."

"Kutsumus..."

"Voisinpa juuri ja juuri ymmärtää kutsumuksen opettamiseen... mutta ei... tämä on toista... teidän oppilaanne eivät ole säällisiä oppilaita."