Part 25

"Lupin, sinusta tulee kuningas! Sinusta tulee kuningas, Arsène Lupin!"

Hän teki tiedusteluja Bruggenin kauppalassa ja kuuli Pierre Leducin edellisenä päivänä syöneen puolipäivällistä majatalossa. Sen koommin ei häntä oltu nähty.

"Vai niin?" kummasteli Lupin. "Eikö hän ollut täällä yötä?"

"Ei."

"Mutta minne lähti hän puolipäivällisensä jälkeen?"

"Hän lähti linnaan päin."

Lupin asteli pois jokseenkin hämmästyneenä. Olihan hän käskenyt nuorta miestä lukitsemaan ovet eikä palaamaan palvelijain poistuttua.

Hän sai heti todistuksen siitä, että Pierre ei ollut totellut häntä: puiston pääportti oli avoinna.

Hän meni sisälle, etsiskeli linnan läpikotaisin, huuteli. Ei vastausta.

Äkkiä juohtui hänen mieleensä huvilinna. Kukapa tiesi? Rakastamastansa naisesta huolissaan ja vaistonsa pakottamana oli Pierre Leduc saattanut mennä haeskelemaan häntä sieltä päin. Ja Doloresin ruumis oli siellä!

Säikähtyen alkoi Lupin juosta.

Ensi näkemällä ei huvilinnassa näyttänyt olevan ketään.

"Pierre! Pierre!" huusi hän.

Ei kuulunut hivaustakaan. Hän astui eteiskäytävään ja siihen huoneeseen, joka oli ollut hänen asuntonaan.

Hän pysähtyi kynnykselle kuin naulittuna.

Doloresin ruumiin kohdalla riippui Pierre Leduc, nuora kaulassa, kuolleena.

* * * * *

Lupin suoristausi kylmäkiskoisesti. Hän kieltäysi antautumasta ainoaankaan epätoivon eleeseen tai virkkaamasta ainoatakaan maltitonta sanaa. Kohtalon hänelle jakelemien kovien kolhaisujen perästä, Doloresin rikoksien ja kuoleman jälkeen, Massierin tultua teloitetuksi, kaikkien näiden tihutöiden tapahduttua tunsi hän ehdottoman välttämättömäksi säilyttää koko malttinsa. Ellei se onnistuisi, niin hänen aivonsa varmastikin pettäisivät...

"Epatto!" sanoi hän, heristäen nyrkkiänsä Pierre Leducille. "Senkin vätys, etkö voinut odottaa? Kymmenessä vuodessa olisimme saaneet Elsass-Lotringin takaisin!"

Mieltänsä keventääkseen hän tapaili sanottavia sanoja, otettavia asentoja; mutta ajatukset hupenivat ja pää oli halkeamaisillaan.

"Voi, ei, ei!" huusi hän. "Ei sitä sentään, kiitän kauniisti! Lupinko myöskin hulluksi! Ei, veikkonen! Laske luoti aivoihisi, jos haluat; ja lopultakaan en muuta keinoa keksi. Mutta Lupin riutuvana, sairastuolissa kärräiltävänä... ei! Aistikkaasti, veikkonen, lopeta aistikkaasti!"

Hän harppaili edes takaisin, polkien lattiaa ja nostellen polviansa hyvin korkealle, kuten jotkut näyttelijät tekevät mielipuolisuutta kuvatessaan. Ja hän sanoi:

"Kersku, poikani, pöyhistele! Hei, naurahan! Lujemmin, no, lujemmin, lujemmin! Sillä tavalla!... Turkanen, jopa on lystikästä tämä kaikki! Dolores, savuke, tyttöseni!"

Irvistäen kumartui hän alas, kosketti kuolleen naisen kasvoja, hoippui silmänräpäyksen ajan ja kaatui taintuneena lattialle.

Tunnin verran maattuansa hän tointui ja nousi jaloilleen. Hulluuden puuska oli häipynyt, ja itsetietoisena, tyynin hermoin, totisena ja äänettömänä, hän pohti asemaa.

Hän tunsi ajan tulleen sellaisten peruuttamattomien päätösten tekemiselle, jotka muuttavat koko olemassaolon.

Koko aamupäivän käveli hän puistossa ja näki asemansa vähitellen selvemmässä valossa, kaikkine sen vaatimine toimenpiteineen.

Kirkontornista kajahteli puolipäivän soitto. Hän palasi huvilinnaan hyvin levollisella mielellä.

Hän meni huoneeseensa, nousi tuolille ja leikkasi poikki narun, jossa Pierre Leduc riippui.

"Onneton raukka!" pahotteli hän. "Sinun piti saada tuollainen loppu, hamppunauha kaulassasi. Voi, sinä et ollut luotu suuruuteen: minun olisi pitänyt se ennakolta nähdä ja olla kiinnittämättä kohtaloani runosepän elämään."

Hän kopeloitsi nuoren miehen vaatteita, löytämättä mitään. Mutta muistaessaan Doloresin toisen lompakon hän otti sen taskusta, johon oli sen jättänyt.

Hän hätkähti hämmästyneenä. Lompakossa oli kirjetukku, joka näytti hänestä tutulta, ja hän tunsi eri käsialat heti.

"Keisarin kirjeet!" mutisi hän hitaasti. "Vanhan kanslerin kirjeet! Koko kimppu, jonka minä itse löysin Léon Massierin huoneesta ja annoin kreivi von Waldemarille!... Miten on tämä tapahtunut?... Onko hän vuorostaan kehveltänyt ne tuolta pässinpäältä?" Ja äkkiä otsaansa lyöden: "Hei, pässinpäähän olen minä itse. Nämä ovat oikeat kirjeet! Dolores piti ne ajan tullen kiristääkseen keisaria. Ja ne toiset, jotka minä luovutin, ovat hänen tai jonkun kätyrin väärentämiä jäljennöksiä, jotka asetettiin sinne, mistä hän tiesi minun ne löytävän... Ja minä kiltisti pelasin hänen peliänsä! Totta toisen kerran, kun naiset alkavat sekaantua asioihin...!"

Hän asetti molemmat ruumiit vierekkäin, peitti ne samalla hurstilla, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:

'Olen riemuinnut voitoistani ja tappanut. Olen saapunut määränpäähän ja kukistunut. Kohtalo on minulle liian voimakas... Ja rakastamani nainen on ruumiina. Minäkin kuolen.

_Arsène Lupin_.'

Hän sinetitsi kirjeen ja pani sen pulloon, jonka viskasi ulos ikkunasta; se putosi pehmeälle kukkalavalle.

Sitte hän keräsi lattialle ison kasan vanhoja sanomalehtiä, olkia ja lastuja, jotka nouti keittiöstä. Kasaan hän tyhjensi petroleumikannun. Sytytettyään kynttilän hän heitti sen röykkiöön.

Heti nousi lieska ja nopeita tulikieluja leimahti rätisten.

"Nyt tiehenne", puheli Lupin. "Huvilinna on puusta rakennettu; se leimahtaa tuleen kuin tulitikku. Ja ennen kuin ihmiset ennättävät tänne kylästä, särkevät portin ja juoksevat tähän päähän puistoa, on jo myöhäistä. He löytävät tuhkaläjän, kahden hiiltyneen ruumiin jäännökset ja lähistöllä jäähyväiskirjeeni... Hyvästi, Lupin! Haudatkaa minut yksinkertaisesti, hyvät ihmiset, ilman tarpeetonta prameutta... ei kukkasia eikä seppeleitä... vaatimaton risti vain ja koruton hautakirjoitus: 'Tässä lepää Arsène Lupin, seikkailija'."

Hän meni puistomuurin juurelle, kapusi sen yli ja taaksensa katsoessaan näki liekkien hulmuavan taivasta kohti...

Hän vaelsi Parisia kohti jalkaisin, sallimuksen lyyhistyttämänä, epätoivo sydämessä. Ja maalaisväki kummasteli tätä matkamiestä, joka maksoi halvat ateriansa pankinseteleillä.

Kolme rosvoa kävi eräänä iltana metsässä hänen kimppuunsa. Hän puolustausi sauvallaan ja jätti heidät virumaan henkihieverissään...

Hän vietti viikon päivät muutamassa majatalossa. Hän ei tiennyt minne mennä... Mitä ottaisi hän tehdäkseen? Mikä kiinnittäisi hänen mieltänsä? Hän oli väsynyt elämään. Hän ei tahtonut elää...

* * * * *

"Sinäkö se olet?"

Madame Ernemont seisoi pienessä arkihuoneessaan garchesilaisessa huvilassa, vapisten, säikähtyneenä ja valjuna, edessään olevaa ilmestystä tuijotellen.

Lupin... tulija oli Lupin.

"Sinä!" hoki toinen. "Sinä!... Mutta sanomalehdet kertoivat..."

Lupin hymyili kaihomielisesti:

"Niin, minä olen kuollut."

"Siis... siis..." änkkäsi toinen.

"Tarkotat, että jos olen kuollut, niin minulla ei ole mitään tekemistä täällä. Usko minua, minulla on vakavat syyt, Victoire."

"Kuinka oletkaan muuttunut!" surkutteli toinen.

"Muutamia pikku pettymyksiä... Mutta ne ovat mennyttä. Kuule. Onko Geneviève kotona?"

Toinen äityi äkilliseen raivoon:

"Sinä jätät hänen rauhaan, kuuletko? Tälläpä kertaa en päästäkään häntä näkyvistäni! Hän tuli takaisin nääntyneenä, kalpeana, hermostuneena, ja väri on tuskin vieläkään palannut hänen poskilleen. Sinun pitää jättää hänet rauhaan, sen vannon."

Lupin painoi kätensä tiukasti vanhuksen olalle:

"Minä tahdon -- ymmärrätkö? -- minä _tahdon_ puhutella häntä."

"Ei."

Lupin työnsi hänet luotaan. Hän suoristausi ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin:

"Silloin saat astua hengettömän ruumiini yli, kuuletko? Lapsi on onnellinen tässä talossa eikä missään muualla... Kaikkine ajatuksinesi rikkauksista ja arvoasemista sinä vain tekisit hänet onnettomaksi. Kuka on tuo sinun Pierre Leducisi? Ja tuo Veldenzisi? Genevièvestä suurherttuatar! Olet hullu. Sellainen elämä ei hänelle sovellu!... Minä en sitä salli! Hän kaipaa yksinkertaista, rehellistä elämää, ja sitä et sinä voi hänelle antaa. Mitä varten siis olet täällä?"

Lupin näytti horjuvan, mutta kuitenkin mutisi hän hyvin matalalla äänellä ja murheellisesti:

"On mahdotonta, etten enää koskaan näkisi häntä; on mahdotonta, etten puhuttelisi häntä..."

"Hän pitää sinua kuolleena."

"Sitäpä juuri en tahdo! Minä tahdon, että hän tietää totuuden. Minua kiduttaa ajatus, että hän muistelee minua vainajana. Tuo hänet luokseni, Victoire."

Toinen oli suuresti liikutettu ja vastasi:

"Kuulehan... Ensinnäkin tahdon tietää... Se riippuu siitä, mitä aijot hänelle sanoa... Ole vilpitön, poikani... Mitä tahdot Genevièvestä?"

Lupin selitti vakavasti:

"Tahdon sanoa: 'Geneviève, minä lupasin äidillesi, että annan sinulle rikkautta, valtaa, keijukaisten elämän. Ja sinä päivänä, jolloin olisin saavuttanut päämääräni, olisin pyytänyt sinulta pikku sijaa, ei kaukana sinusta. Rikkaana ja onnellisena sinä olisit unohtanut -- niin, siitä olen varma -- olisit unohtanut, kuka minä olen, eli oikeammin, kuka olin. Kovaksi onneksi on kohtalo ollut minulle liian voimakas. En tuo sinulle rikkautta enkä valtaa. Ja minä se päin vastoin tarvitsen sinua. Geneviève, tahdotko auttaa minua?'"

"Mitä tekemään?" kysyi vanhus huolestuneesti. "Elämään..."

"Oi!" huokasi toinen. "Niin pitkällekö on tultu, poloinen poikani?"

"Niin", vastasi Lupin yksinkertaisesti, mitään surua osottamatta, "niin pitkälle on tultu. Kolme ihmis-olentoa on vast'ikään kuollut, kaikki minun toimittaminani hengiltä. Sen muiston taakka on enemmän kuin kantaa jaksan. Olen yksin. Ensi kertaa elämässäni tarvitsen apua. Minulla on oikeus, minulla on oikeus pyytää sitä apua Genevièveltä. Ja hänen velvollisuutensa on myöntää se minulle..."

Vanhus oli vaiti, liikutuksesta väristen. Sitte hän kysyi:

"Miten aijot hänen suhteensa menetellä?"

"Me lähdemme ulkomaille. Otamme sinut mukaamme, jos haluat tulla..."

"Toden teolla siis haluat, että hän liittyy sinun elämääsi, Lupinin elämään?"

"Sellaisen miehen elämän, joksi rupean, miehen joka työskentelee siten, että Geneviève voi olla onnellinen, että hän voi mennä naimisiin omaa sydäntänsä kuullen. Me asetumme johonkin maailman kolkkaan. Me ponnistelemme yhdessä, vieretysten. Ja sinä tiedät, mihin minä kykenen..."

"Haluat, että hän hylkää kaikki lapset, joille hän on omistanut elämäntyönsä, kaiken tämän rakkaan toimintansa, joka on hänen onnellisuutensa pääehtona?"

"Niin, haluan; se on hänen velvollisuutensa."

Vanha vaimo avasi ikkunan ja sanoi:

"Siinä tapauksessa kutsu hänet."

Geneviève istui penkillä puutarhassa. Neljä pikku tyttöä hälisi hänen ympärillään. Toisia leikki ja juoksenteli lähistöllä.

Lupin näki hänen kasvonsa. Hän näki Genevièven miettivät, hymyilevät silmät. Hän piteli kukkaa kädessään, poimi terälehtiä yksitellen irti ja antoi selityksiä tarkkaavaisille ja innokkaille lapsille. Sitte hän teki heille kysymyksiä. Ja jokainen vastaus sai palkakseen suutelon.

Hän katseli tyttöä kauvan, sanomattoman liikutuksen ja tuskan vallassa. Hänessä kuohui ennen kokemattomia tunteita. Hän ikävöitsi saada puristaa tuon kauniin tytön rintaansa vasten, suudella häntä ja sanoa hänelle, kuinka suuresti hän kunnioitti ja rakasti häntä. Hän muisteli äitiä, joka kuoli pienessä Aspremontin kaupungissa, kuoli suruun...

"Pyysin sinua kutsumaan hänet", sanoi Victoire.

Lupin vaipui tuolille ja sopersi:

"En voi... En voi sitä tehdä... Minulla ei ole oikeutta... Se on mahdotonta... Uskokoon minut kuolleeksi... Se on parempi..."

Hän itki; nyyhkytykset tutisuttivat hänen hartioitansa. Hänen koko olemuksensa hukkui epätoivoon, hänessä nousseen hellyyden tulvaan, joka puhkesi kuin päivässä lakastuva myöhästynyt kukka.

Vanhus polvistui hänen viereensä ja kysyi vapisevalla äänellä:

"Hän on sinun tyttäresi, eikö olekin?"

"On, hän on minun tyttäreni."

"Voi poika parkaani!" huudahti toinen kyynelsilmin. "Poika parkaani!..."

Jälkimaine.

Itsemurhaaja.

"Ratsuille!" sanoi keisari.

Hän oikaisi, nähdessään hänelle tuodun muhkean muulin:

"Tahi paremmin aasille! Waldemar, oletteko varma siitä, että tämä juhta on rauhallinen ratsastaa ja ajaa?"

"Vastaan hänestä kuin itsestäni, Sire!" vakuutti kreivi.

"Siinä tapauksessa tunnen itseni turvalliseksi", nauroi keisari. Ja seurueeseensa kuuluviin upseereihin kääntyen lisäsi hän: "Hyvät herrat, ratsuille!"

Caprin pikkukaupungin tori oli täynnä uteliaita, joita rivi italialaisia karabiniereja pidätteli taampana, ja keskellä oli kaikki paikkakunnan muulit, jotka oli hankittu jotta keisari pääsisi vapaasti tarkastelemaan saaren ihmeellisyyksiä.

"Waldemar", kysäisi keisari kulkueen etunenään asettuen, "millä alotamme?"

"Tiberiuksen huvilalla, Sire."

He ratsastivat erään porttiholvin alitse ja seurasivat sitte karkeasti kivitettyä polkua, joka vähitellen nousi saaren itäiselle kohokkeelle.

Keisari naureskeli ja nautti matkastaan, suopeasti kiusotellen ruumiikasta kreivi von Waldemaria, jonka jalat koskivat maahan molemmin puolin onnetonta muulia, tämän notkuessa taakkansa alla.

Kolmessa neljännestunnissa he saapuivat Tiberiuksen Hyppyrille, suunnattomalle tuhannen jalan korkuiselle kalliolle, jolta tuo hirmuhallitsija heitätti uhrejansa mereen...

Keisari laskeusi maahan, astui kaiteitten ääreen ja vilkaisi syvyyteen. Sitte hän jatkoi jalkaisin matkaansa Tiberiuksen huvilan raunioille, kuljeskellen siellä murenevien suojamien ja käytävien keskellä.

Hän pysähtyi hetkeksi.

Loistavana näköalana kuvastui edessä Sorrenton niemi ja koko Caprin saari. Meren hohtava sini oli lahdelman viehättävän kaareutuman puitteena, ja raikkaat tuulahdukset huokuivat sitruunapuiden tuoksua.

"Näköala on vielä viehättävämpi", selitti Waldemar, "erakon pikku kappelin luona, huipulla."

"Menkäämme sinne."

Mutta erakko itse astui alas jyrkkää polkua. Hän oli vanha mies, jonka käynti oli horjuvaa ja varsi kumara. Hän kantoi kirjaa, johon matkailijoilla on tapana kirjoittaa vaikutelmansa.

Hän laski kirjan eräälle kivi-istuimelle.

"Mitä tulee minun kirjoittaa?" kysyi keisari.

"Nimenne, Sire, käyntinne päivämäärä ja mitä muuta haluatte."

Keisari otti erakon ojentaman kynän ja kumartui kirjottamaan.

"Varokaa, Sire, varokaa!"

Säikähtyneitä huutoja... voimakas ryske kappelista päin... Keisari kääntyi katsomaan. Hän näki ison kiven tuulispäänä vierivän päällensä.

Samassa erakko sieppasi häntä vyötäisiltä ja paiskasi hänet syrjään.

Lohkare iski kivi-istuinta vasten, jonka edessä keisari oli neljännessekuntia aikaisemmin seisonut, ja särki sen sirpaleiksi. Erakon avutta olisi keisari saanut surmansa.

Hän ojensi tälle kätensä ja sanoi:

"Kiitos."

Upseerit tunkeutuivat hänen ympärilleen.

"Ei mitään hätää, hyvät herrat... Olemme päässeet peljästyksellä... vaikka se olikin aimo peljästys, sen tunnustan... Ilman tätä arvoisaa vanhusta..."

Ja erakon luokse astuen hän kysyi:

"Mikä on nimenne, ystävä?"

Erakko oli pitänyt päätänsä verhottuna. Hän paljasti kasvojansa hiukan ja sanoi niin matalalla äänellä, ettei häntä voinut kuulla kukaan muu kuin keisari:

"Minulla on sellaisen miehen nimi, Sire, joka on kovin mielissään siitä, että olette pudistanut hänen kättään."

Keisari säpsähti ja peräytyi. Sitte, heti hilliten itsensä:

"Hyvät herrat", hän sanoi upseereille, "pyydän teitä menemään ylös kappelin luo. Lisää lohkareita voi irtautua ja olisi kenties viisasta varottaa saaren viranomaisia. Yhtykää minuun myöhemmällä. Minä haluan kiittää tätä hyvää miestä."

Hän käveli erakon seuraamana loitomma. Heidän jäätyään kahden kesken hän sanoi:

"Te! Miksi?"

"Minun oli puhuteltava teitä, Sire. Jos olisin pyytänyt puheillepääsyä... olisitteko myöntynyt pyyntööni? Pidin parempana toimia suoranaisesti ja aijoin tehdä itseni tunnetuksi sill'aikaa kun Teidän Keisarillinen Majesteettinne kirjoitti nimikirjaan, mutta tuo tyhmä tapaturma..."

"No?" kysyi keisari.

"Kirjeet, jotka annoin Waldemarille Teille luovutettavaksi, Sire, ovat väärennyksiä."

Keisari teki kiivasta tuskastumista osottavan liikkeen:

"Väärennyksiä? Oletteko varma?"

"Ihan varma, Sire."

"Kuitenkin tuo Malreich..."

"Malreich ei ollut syyllinen."

"Kuka sitte?"

"Minun täytyy pyytää Teidän Keisarillista Majesteettianne pitämään vastaustani salassa ja luottamuksella annettuna. Oikea syyllinen oli rouva Kesselbach."

"Kesselbachin oma vaimo?"

"Niin, Sire. Hän on nyt kuollut. Hän se teki tahi teetti jäljennökset, jotka ovat teidän hallussanne. Hän piti oikeat kirjeet."

"Mutta missä ne ovat?" huudahti keisari. "Se siinä on tärkeätä! Ne on hankittava hinnalla millä hyvänsä! Pidän noita kirjeitä mitä suuriarvoisimpina..."

"Tässä ne ovat, Sire."

Keisari tyrmistyi. Hän katseli Lupinia, katseli kirjeitä, sitte taas Lupinia ja pisti kimpun taskuunsa, sisältöä tutkimatta.

Tämä mies saattoi hänet taaskin ymmälle. Mikä olikaan miehiänsä tämä konna, joka noin pelottavan aseen saatuansa luovutti sen tällä tavoin, jalomielisesti, ehtoja tekemättä? Hänen olisi ollut mukavinta pitää kirjeet ja käyttää niitä mielensä mukaan! Ei, hän oli antanut lupauksensa ja piti sanansa.

Ja keisari ajatteli tämän miehen kaikkia hämmästyttäviä vaiheita:

"Sanomalehdet julistivat teidät kuolleeksi."

"Niin tekivät, Sire. Todellisuudessa olenkin kuollut. Ja maani viranomaiset, iloissaan siitä että pääsivät minusta eroon, ovat haudanneet ruumiini tuntemattomiksi hiiltyneet jäännökset."

"Olette siis vapaa?"

"Kuten olen aina ollut."

"Teitä ei siis mikään kiinnitä mihinkään?"

"Ei mikään, Sire."

"Siinä tapauksessa..."

Keisari epäröitsi, mutta esitti sitte suoraan:

"Siinä tapauksessa tulkaa minun palvelukseeni. Tarjoan teille yksityisen poliisikuntani päällikkyyden. Minä olen sen ehdoton käskijä. Te saatte täyden vallan, muuhunkin poliisikuntaan nähden."

"En, Sire."

"Mikä estää?"

"Olen ranskalainen."

Syntyi vaitiolo. Keisaria vastaus nähtävästi miellytti. Hän sanoi:

"Mutta sentään, kun sanotte, ettei teitä kiinnitä mikään side..."

"Se side on sellainen, Sire, jota ei mikään voi katkaista." Ja hän lisäsi nauraen: "Olen kuollut ihmisenä, mutta elän ranskalaisena. Olen varma siitä, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tajuaa tunteeni."

Keisari käveli muutamia askeleita edes takaisin. Sitte hän lausui:

"Haluaisin kuitenkin maksaa velkani. Tiedän että neuvottelut Veldezin suurherttua-arvosta keskeytettiin."

"Niin, Sire. Pierre Leduc oli petturi. Hänkin on nyt kuollut."

"Mitä voin tehdä hyväksenne? Olette antanut minulle takaisin nämä kirjeet... Olette pelastanut henkeni... Mitä voin tehdä?"

"Ette mitään, Sire."

"Vaaditte minua jäämään velalliseksenne?"'

"Niin, Sire."

Keisari katsahti vielä viimeisen kerran tuohon kummalliseen mieheen, joka hänen edessään asettui hänen vertaisekseen. Sitte hän kumarsi keveästi ja käveli pois sanaakaan enää virkkaamatta.

"Ahaa, keisari, sainpa sinut kiikkiin tällä kertaa!" pititteli Lupin, seuraten häntä katseillaan. Ja filosofisesti lisäsi hän: "Laiha kosto se epäilemättä on, ja mieluummin olisin voittanut takaisin Elsass-Lotringin... Mutta kuitenkin..."

Hän keskeytti puhelunsa ja polki jalkaansa maahan::

"Sinä Lupinin riivattu! Etkö konsanaan muutu, ainako pysyt vihamielisenä ja ynseänä olemassaolosi viimeiseen hetkeen asti? Ole vakava, hitto vieköön! Nyt, jos koskaan, on aika olla vakava!"

Hän kapusi kappeliin johtavaa polkua ylös ja pysähtyi, paikalle, josta kivi oli irtautunut.

Hän purskahti nauramaan:

"Se oli näppärä temppu, eivätkä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa upseerit tienneet miten sen selittäisivät. Mutta mistä olisivatkaan he arvanneet, että minä itse irrotin sen kiven, että viime hetkessä annoin kuokalla sille ratkaisevan kolauksen ja että kivi heti jälkeenpäin läksi vierimään minun sille valmistamaani uraa myöten... jotta pelastaisin keisarin hengen?"

Hän huokasi:

"Voi, Lupin, kuinka mutkikas luonne sinulla on! Kaiken tuon vaivan näit ainoastaan koska olit vannonut, että tämän erityisen majesteetin täytyisi pudistaa sinua kädestä! Siitäkös vasta muka lähti paljon virkistystä! 'Viissorminen on keisari kuin muutkin', kuten Victor Hugo olisi saattanut sanoa."

Hän astui kappeliin ja avasi erityisellä avaimella pikku sakariston matalan oven. Olkikuvolla virui mies, kädet ja jalat köytettyinä, kapula suussa.

"No, erakko ystäväni", puheli Lupin, "eihän tämä kauvaakaan kestänyt, vai mitä? Enintään neljäkolmatta tuntia... Mutta minä olenkin terhakasti uurastanut teidän hyväksenne! Ajatelkaas, te olette pelastanut keisarin hengen! Niin, veikkonen. Te olette se mies, joka pelastitte keisarin hengen. Olen luonut onnenne, olenpa totta totisesti. Teille rakennetaan vielä tuomiokirkko ja pystytetään patsas kuoltuanne. Tässä, ottakaa kapistuksenne."

Puolikuolleena nälästä ja tietämättä mitä sanoa kömpi erakko jaloilleen. Lupin pukeutui nopeasti omiin vaatteisiinsa ja sanoi:

"Hyvästi, arvoisa ja kunnioitettava mies. Antakaa minulle tämä pikku mullistus anteeksi. Ja rukoilkaa puolestani. Minä tarvitsen sitä. Ijankaikkisuus avaa minulle kohta porttinsa. Hyvästi."

Hän seisoi tovin kappelin kynnyksellä. Se oli se juhlallinen hetki, jolloin ihminen kaikesta huolimatta epäröitsee syöksyä elämänsä lopettavaan tyhjyyteen. Mutta hänen päätöksensä oli peruuttamaton, ja enempää siekailematta hän riensi ulos, juoksi alas rinnettä, astui Tiberiuksen Hyppyrin reunalle ja asetti toisen jalkansa kaiteen ulkopuolelle.

"Lupin, myönnän sinulle kolme minuttia näyttelemiseen. 'Mitä siitä hyötyä?' sanonet. 'Eihän täällä ole ketään'. Mutta entä sinä itse? Etkö voi näytellä viimeistä ilveilyäsi itsellesi? Toden totta, se on näkemisen arvoinen... 'Hyvä Lupin!'... Tunnustelkaa sydäntäni, hyvät naiset ja herrat... seitsemänkymmentä lyöntiä minuutissa... Ja hymy huulillani... 'Hyvä Lupin!'... No, oletko valmis? Se on viimeinen seikkailu, veikkonen. Eikö yhtään kaduta? Kaduta? Miksi, kautta taivaan? Elämäni oli loistava. Voi, Dolores, Dolores, jospa et sinä olisi siihen ilmestynyt, sinä kauhistuttava hirviö!... Ja sinä, Malreich, miksi et puhunut?... Ja sinä, Pierre Leduc... Tässä olen!... Kolme kuollutta ystävääni, minä yhdyn teihin... Oi, Geneviève, rakas Genevièveni!... Oletko lopettanut, vanha näyttelijä?... Oikeassa olet! Minä tulen..."

Hän nosti toisenkin jalkansa kaiteen yli, katseli alas syvyydessä siintävään tyyneen merenpintaan ja lausui päänsä kohottaen:

"Hyvästi, kuolematon ja kolminkertaisesti siunattu luonto! _Moriturus te salutat!_ Hyvästi, kaikki mikä on kaunista maan päällä! Hyvästi, elämä!"

Hän viskeli lentosuukkosia avaruuteen, taivaalle, auringolle... Sitte, kätensä yhteen liittäen, hän hyppäisi tyhjyyteen.

* * * * *

Algierissa. Muukalaislegionan kasarmissa. Muuan adjutantti istui ahtaassa, matalakattoisessa huoneessa tupakoiden ja sanomalehteä lukien.

Hänen lähellään, pihalle avautuvan ikkunan vieressä, rääkkäsi kaksi kookasta aliluutnanttia saksalaisilla sananparsilla höystettyä ranskankieltä.

Ovi avautui. Joku astui sisälle. Hän oli keskikokoinen, aistikkaasti puettu hentorakenteinen mies.

Adjutantti nousi, tuijotti tunkeutujaan vihaisesti ja murisi:

"Mitä hittoa päivystäjä tekee?... Ja te, hyvä herra, mitä te tahdotte?"

"Palvelukseen."

Tämä sanottiin suoraan, käskevästi.

Molemmat aliluutnantit puhkesivat typerään nauruun. Mies katseli heitä syrjäsilmäyksin.

"Toisin sanoen, te haluatte yhtyä legioonaan?"

"Niin, mutta sillä ehdolla, ettei minua jätetä tänne lahoamaan. Marokkoon on lähtemässä komppania. Minä yhdyn siihen."

Toinen aliluutnantti purskahti taas nauruun.

"Kuulkaapas", huudahti mies, "minä en siedä, että minulle nauretaan."

Hänen äänensä sointui jämeältä ja hallitsevalta.

Aliluutnantti, raa'an näköinen jättiläinen, vastasi:

"Parempi on teidän varoa, kuinka puhutte minulle..."

Mies astui hänen luokseen, sieppasi häntä vyötäisiltä, kiepautti hänet ikkunalaudan yli ja pudotti pihalle.

Sitte hän sanoi toiselle:

"Menkää pois."

Toinen poistui.

Mies palasi heti adjutantin luo ja sanoi:

"Luutnantti, olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa majurille, että don Luis Perenna, espanjalainen grandi ja sydämeltään ranskalainen, haluaa liittyä Muukalaislegioonan palvelukseen. Menkää, ystävä."

Adjutantti nousi, katseli hämmästyttävää olentoa silmät suurina ja poistui kesynä.