Part 24

Kuten Lupin oli arvannutkin, täytti hänet heti täydellinen levollisuus. Koko hänen seikkailuhaluinen olemuksensa riemuitsi. Taistelu oli vihdoinkin käsille!

Toinen rasahdus risahti ikkunan alla, tällä kertaa selvemmin, mutta vieläkin niin heikosti, että sen erottamiseen tarvittiin Lupinin tottunutta korvaa.

Minuutteja, kamalia minuutteja... Pimeys oli läpitunkematon. Sitä ei keventänyt mikään tähtien eikä kuun kajastus.

Ja äkkiä, mitään kuulematta, _tiesi_ hän, että mies oli huoneessa.

Ja mies käveli vuodetta kohti. Hän käveli kuin aave, halkoen ilmaa vastuksettomasti, tutisuttamatta esineitä, joita osui tielle.

Mutta kaikella vaistollaan, kaikella herkkähermoisilla voimallaan Lupin näki vihollisen liikkeet ja arvasi hänen ajatustensa juoksun.

Hän itse ei väistynyt, vaan pysyi seinää vasten painuneena, melkein polvillaan, valmiina hyökkäykseen.

Hän tunsi olennon hapuilevan, koskettavan makuuvaatteita, löytääksensä iskettävän kohdan. Lupin kuuli sen hengityksen. Hän luuli erottavansa sen sydämenkin sykinnän. Ja hän pani ylpeydellä merkille, ettei hänen oma sydämensä sykkinyt rajummin kuin ennenkään... kun taasen "tuon toisen" sydän... haa, niin, nyt hän sen kuuli, tuon seonneen, hullun sydämen, joka takoi rintaonteloa kuin kellon kieli.

"Toisen" käsi nousi...

Sekunti, kaksi sekuntia...

Epäröitsikö hän? Aikoiko hän vielä kerran säästää vastustajansa?

Ja keskellä syvää hiljaisuutta sanoi Lupin:

"Mutta iskehän! Miks'et iske?"

Raivon kiljahdus... Käsi iski kuin joustimen laukaisemana.

Sitte kuului voihkahdus.

Lupin oli siepannut käden kiinni ilmassa, ranteen kohdalta... Ja ponnahtaen vuoteeltaan, peloittavana, vastustamattomana, hän tarttui miestä kurkkuun ja paiskasi hänet lattiaan.

Siinä kaikki. Ei ollut mitään painiskelua. Ei ollut mitään vastustelun mahdollisuutta. Mies makasi lattialla kuin ruuvipihtiin puristettuna. Ja tuosta kouraisusta ei yksikään olisi kyennyt itseänsä vapauttamaan.

Eikä sanaakaan hiiskuttu. Lupin ei virkkanut ainoatakaan tuollaista pilkallista lauselmaansa, jollaisina hänen ivallinen leikkisyytensä tavallisesti purkausi. Hänellä olikin vain yksi halu, saada tietää, kuka siinä oli: Louis de Malreich, kuolemaan tuomittu mies, vai joku muu? Kumpainen mahdollisuus oli tosi?

Miehen kuristamisen uhalla hän puristi kurkkua hiukan tiukemmin... ja hiukan tiukemmin... ja vieläkin hiukan tiukemmin...

Ja hän tunsi vihollisesta kaiken voiman herpautuvan. Käsivarren lihakset höllenivät ja turtuivat. Käsi avautui ja pudotti tikarin.

Sitte, vapaana liikkumaan mielensä mukaan, vastustajansa hengen ollessa hänen sormiensa armottoman kouraisun varassa, hän otti toisella kädellään taskulyhtynsä, laski sormensa pontimelle, painamatta sitä, ja siirsi lyhdyn lähelle miehen kasvoja.

Hänen tarvitsi vain painaltaa ponninta, haluta tietää, ja hän tietäisi.

Sekunnin ajan nautti hän vallastaan. Hänet valtasi ylvästelyn tunne. Taaskin oli hän verrattomasti mestarina.

Hän välähytti valon lyhtyyn. Hirviön kasvot tulivat näkyviin.

Lupin kirkaisi kauhusta.

Dolores Kesselbach!

* * * * *

Lupin ei liikkunut, tarraten vihollisen kurkkuun kuin eivät hänen kangistuneet sormensa olisi enää kyenneet hellittämään otettansa. Sitäpaitsi, vaikka hän nyt _tiesi_, ei hänellä sentään oikeastaan ollut todellista aistimusta siitä, että hirviö oli Dolores. Se oli yhäkin mustapukuinen mies, Louis de Malreich, katala pimeyden peto; ja sitä petoa hän piteli, aikomatta päästää sitä irralleen.

Mutta totuus valtasi hänet sitte rynnäköllä, ja tuskan nujertamana mutisi hän:

"Voi, Dolores... Dolores!..."

Hän älysi heti vaikuttimen: Dolores oli mielipuoli. Altenheimin ja Isildan sisar, viimeisten Malreichien, sekamielisen äidin ja juopon isän tytär oli itsekin mielipuoli. Omituinen hullu, kaikin puolin näköjään tervejärkinen, mutta hullu kuitenkin, aivosairas, luonnoton epäsikiö.

Hän käsitti kaiken: se oli murhanhulluutta.

Tämä mielipuoli tappoi saadakseen jotakin, tappoi itseänsä puolustaakseen, tappoi koska oli ennenkin tappanut. Mutta hän tappoi myöskin, ja eritoten, pelkän tappamisen vuoksi.

Kummallinen mielisairas, syyntakeeton murhistaan ja kuitenkin niin älykäs, viekas ja järjestelmällinen järjettömyydessään! Mitä taitoa, väsymättömyyttä, ovelaa juonimista olikaan hän osottanut kamalissa teoissaan!

Ja suunnattoman terävällä ajatuskyvyllään Lupin nopeasti näki edessään verenjanoisten seikkailujen sarjan ja arvasi salaperäiset polut, joita Dolores oli kulkenut.

Hän näki Doloresin miehensä suunnitelman viehättämänä ja valtaamana, suunnitelman, jota hän nähtävästi vain osittain käsitti. Hän näki hänenkin haeskelevaa sitä Pierre Leducia, jota hänen miehensä etsi, haeskelevan häntä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin ja palatakseen hallitsijattarena siihen pieneen Veldenzin valtakuntaan, josta hänen vanhempansa oli häpeällä karkotettu.

Ja hän näki hänet Palace-hotellissa, veljen huoneessa, Altenheimin kätkössä, samaan aikaan kun hänen ajateltiin oleksivan Monte Carlossa. Hän näki hänen päiväkausia vakoilevan miestänsä, hiiviskellen pitkin seiniä, pimeyden suojassa, mustassa valepuvussaan näkymättömänä.

Ja eräänä yönä hän tapasi hra Kesselbachin sidottuna... ja hän pisti hänet kuoliaaksi.

Ja aamulla, siivoojan ollessa antamaisillaan hänet ilmi... hän pisti tämänkin kuoliaaksi.

Ja tuntia myöhemmin, kun Chapman oli antamaisillaan hänet ilmi, hän laahasi kirjurin veljensä huoneeseen... ja pisti hänet kuoliaaksi.

Kaikki tapahtui säälimättömästi, villisti, hornamaisella näppäryydellä.

Ja samalla näppäryydellä hän asettui puhelimella yhteyteen molempien kamarineitojensa, Gertruden ja Suzannen kanssa, jotka molemmat olivat saapuneet Monte Carlosta, missä toinen oli näytellyt emäntänsä osaa. Ja Dolores, pukeutuen jälleen naiseksi, laskeusi pohjakerrokseen, yhtyi Gertrudeen juuri silloin kun tämä saapui hotelliin ja oli olevinaan juuri saapunut, tietämättömänä koko murhenäytelmästä.

Verrattomana näyttelijättärenä hän esitti vaimon osaa, jonka elämä on ainiaaksi järkytetty. Jokainen sääli häntä. Jokainen tahtoi häntä auttaa. Kuka olisi osannut häntä epäillä?

Sitte tuli sota hänen, Lupinin kanssa, tuo merkillinen kilpataistelu, jota murhaaja kävi vuorotellen Lenormandia ja ruhtinas Sernineä vastaan, viettäen päivänsä sohvallaan lojuen, sairaana ja pyörtyvänä, mutta yönsä liikkeellä ollen, uupumattomana ja kauhistuttavana.

Ja apukeinot olivat erinomaiset: Gertrude ja Suzanne, kuuliaisuuteen peljätettyinä rikostovereina, palvelivat molemmat hänen lähettiläinään, pukeusivat edustamaan häntä, milloin tarvis vaati.

Kamala oli murhien jatko: Gourel hukutettiin, Altenheim, hänen oma veljensä, menehtyi veriinsä, kurkku katkaistuna. Tuo leppymätön rynnistely Villa des Glycinesin maanalaisissa käytävissä, pimeyden hirviön siellä suorittama näkymätön työ -- kuinka selkeänä se nyt esiintyi!

Ja hän se riisui ruhtinas Sernineltä naamarin, hän se kavalsi hänet poliiseille, lähetti hänet vankilaan, torjui kaikki hänen suunnitelmansa, haaskaten miljooniansa, voittaakseen taistelun. Ja sitte tapaukset seurasivat nopeammin toisiaan: Suzanne ja Gertrude katosivat, epäilemättä menettäen henkensä; Steinwegin tuhosi salamurhaaja; Isilda, sisar, sai myrkkyä!

"Voi sitä kataluutta ja kamaluutta!" sopersi Lupin, inhosta ja vihasta hätkähtäen.

"Dolores... Dolores..." mutisi hän epätoivoissaan.

Hän ponnahti taaksepäin, silmät kauhusta kankeina. Mitä nyt? Mitä tuo? Mitä oli se hirveä kylmän tuntu, joka jääti hänen käsiänsä?

"Octave! Octave!" huusi hän, unohtaen palvelijansa olevan poissa.

Apua, hän tarvitsi apua, jotakuta keventämään kammoansa. Hän värisi hirmustuksesta. Hui tuota kylmyyttä, kalman kylmyyttä, jota hän oli tuntenut! Oliko se mahdollista?... Noina muutamina kolkkoina minuutteina oli hän kouristuneilla sormillaan siis...

Väkisinkin hän pakotti itsensä katsomaan. Dolores ei liikahtanut.

Hän heittäysi polvilleen ja veti hänet luokseen.

Dolores oli kuollut.

Hän pysyi tovin jonkunlaisen puutumuksen saaliina, horrostilan, joka tuntui herpaavan hänen murheensakin. Hän ei enää kärsinyt. Hän ei enää tuntenut raivoa eikä vihaa eikä minkäänlaista mielen kuohuntaa... ei mitään muuta kuin älytöntä huumausta kuten nuijalla isketty mies, joka ei tiedä vieläkö hän on elossa, ajatteleeko hän vai onko hän painajaisen saaliina.

Kuitenkin tuntui hänestä, että tässä oli tapahtunut oikeutta myöten, eikä hänen mieleensä hetkeksikään juolahtanut, että hän se oli sammuttanut ihmishengen. Ei, hän se ei ollut. Se tapahtui hänen tahtopiirinsä ulkopuolella. Sallima, horjuttamaton sallima oli vahingollisen pedon surmaamisella täyttänyt oikeuden vaatimukset.

Ulkona alkoivat linnut viserrellä. Elämä heräili vanhojen puiden suojassa, joihin kevät jo nostatteli silmuja. Ja horroksista toipuen tunsi Lupin sielussaan vähitellen nousevan epämääräistä ja naurettavaa sääliä tuota viheliäistä naista kohtaan, joka tosin oli kammottava ja monikertaisesti rikollinen, mutta niin nuori vielä ja nyt... ruumiina.

Ja hän ajatteli mitä raatelevaa kidutusta tämä nainen epäilemättä oli tuntenut selkeinä hetkinään, jolloin järki voitti mielisairauden ja esitti kauheana näkynä hänen hirmutekonsa.

"Suojelkaa minua... minä olen niin onneton!" oli hänellä tapana rukoilla.

Omaa itseänsä vastaan hän suojelusta pyysi, petomaisia vaistojansa vastaan, hänessä asustavaa hirviötä vastaan, joka pakotti hänet tappamaan, aina tappamaan.

"Aina?" kertasi Lupin itsekseen.

Ja hän muisti tois-öisen seikkailunsa, jolloin onneton oli seissyt hänen ylitseen kumartuneena, tikari kohotettuna vihollista vastaan, joka oli tuottanut hänelle kiusaa kuukausimäärin, aina tiukasti vainuten hänen kintereillänsä. Murhaaja ei ollut silloin tappanut. Ja sehän olisi sentään ollut helppoa: vihollinen makasi turtuneena ja voimattomana. Yksi isku olisi lopettanut heltymättömän rynnistelyn. Ei, hän ei ollut tappanut, hänkin oli alistunut voimakkaammille tunteille kuin oma julmuutensa, salaperäisille säälin, myötätunnon, ihailun tunteille sitä miestä kohtaan, joka niin useasti oli hänet voittanut.

Päivänvalo tapasi Lupinin istumassa vainajan vierellä muistoihinsa vaipuneena...

Hän ummisti ruumiin silmät ja peitti poloiset vääntyneet kasvot.

Mutta hänen täytyi toimia. Hän alkoi kumartumalla kuolleen ylitse ja kopeloimalla mustaa pukua. Povitaskussa oli kaksi lompakkoa. Hän otti toisen niistä ja avasi sen. Ensimäisenä pisti hänen silmäänsä Steinwegin, saksalaisukon, allekirjoittama kirje. Siinä oli seuraavat rivit:

'Siltä varalta että kuolisin ennen kuin kykenen ilmaisemaan kamalan salaisuuden, tiedettäköön että Kesselbach-ystäväni murhaaja on hänen vaimonsa, jonka todellinen nimi on Dolores de Malreich; hän on Altenheimin ja Isildan sisar.

Nimikirjaimet L. ja M. ovat hänen. Kesselbach ei erityisessä elämässä koskaan nimittänyt vaimoansa Doloresiksi, joka on surun nimi, vaan Letitiaksi, joka merkitsee iloa. L M. -- Letitia de Malreich -- oli kaiverrettuna nimikirjaimiksi kaikkiin Kesselbachin hänelle antamiin lahjoihin, esim. siihen savukekoteloon, joka löydettiin Palace-hotellista. Se oli rouva Kesselbachin; hän oli matkoillaan oppinut tupakoimaan.

Kenties olisi minun heti pitänyt puhua. Minulla ei ollut siihen miehuutta, muistellessani vanhaa ystävääni Kesselbachia, jonka nimeä hän kantoi.

Ja minä pelkäsin... Päivänä, jona tapasin hänet Oikeuspalatsissa, luin tuomioni hänen silmistään.

Pelastaneeko minua heikkouteni?'

"Hänetkin tuo hirmunhenki surmasi", ajatteli Lupin. "Ja tiesikinhän ukko liian paljon... nimikirjaimet... Letitia-nimen... salaisen tupakoimistavan."

Ja hän muisti tois-iltana hänen huoneessaan tuntemansa tupakan hajahduksen.

Hän tarkasteli ensimäistä lompakkoa edelleen. Siinä oli salakirjoituksella kyhättyjä kirjelappusia, epäilemättä Doloresin saamia kätyreiltänsä, heidän yöllisissä kohtauksissaan. Oli paperipalasille kirjoitettuja osotteita, ompelijattarien ja muotikauppiasten osotteita, mutta myöskin alhaisten pesien, kurjien kapakkain osotteita... Ja nimiä, pari-, kolmekymmentä nimeä, kummallisia nimiä: Hektor Teurastaja, Grenellen Armand, Sairas Mies...

Mutta Lupinin katse osui erääseen valokuvaan. Hän vilkaisi sitä. Ja heti hän lompakon pudottaen poukkosi ulos huoneesta kuin ammuttu, ulos huvilinnasta, ja ryntäsi puistoon.

Hän oli tuntenut Louis de Malreichin, Santén vangin valokuvan!

Vasta tällä hetkellä hän muisti, että mestaus tapahtuisi seuraavana päivänä!

Ja kun mustapukuinen mies, kun murhaaja ei ollut kukaan muu kuin Dolores Kesselbach, niin Louis de Malreich oli totisesti nimeltään Léon Massier ja hän oli viaton.

Viaton? Entä hänen huoneustostaan löydetyt todisteet, keisarin kirjeet ja kaikki, kaikki muu, mikä oli päivän selvästi ja kumoamattomasti osottanut hänen syyllisyyteensä?

Lupin seisahtui silmänräpäykseksi, aivot kuumeessa.

"Oih", huudahti hän, "minäkin jo menetän järkeni! Ei, minun täytyy toimia... tuomio pannaan täytäntöön huomenna... huomenna aamun sarastaessa."

Hän katsoi kelloansa:

"Kello on kymmenen... Minä ennätän Pariisiin ehtoopäivällä... ja minä estän... Mutta miten? Kuinka voin todistaa hänen viattomuutensa... ehkäistä mestauksen? Haa, eipä huolta! Kyllä jonkun keinon keksin. Nimeni ei suotta ole Lupin!... Eteenpäin!..."

Hän porhalsi taas juoksuun, riensi linnaan ja huuteli:

"Pierre! Pierre!... Onko kukaan nähnyt hra Pierre Leducia... Ahaa, siinäpä olettekin!... Kuulkaahan..."

Hän vei Pierre Leducin syrjään ja nytkäytteli käskevinä lauseina:

"Kuulkaa, Dolores ei ole täällä... Niin, hänet kutsuttiin kiireelliselle asialle... hän läksi viime yönä minun automobilillani... Minäkin lähden... Älkää keskeyttäkö, ei sanaakaan!... Menetetty silmänräpäyskin tuottaa korvaamatonta vahinkoa... Lähettäkää te pois kaikki palvelijat, ilman mitään selityksiä. Tässä on rahaa. Puolen tunnin kuluttua tulee linnan olla tyhjillään. Älkääkä antako kenenkään tulla tänne ennen kuin minä palaan. Tekään ette saa tulla... Ottakaa avain mukananne... Odotelkaa minua kauppalassa..."

Ja taaskin ryntäsi hän tiehensä.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saavutti Octaven. Hän hyppäsi voimavaunuihin:

"Pariisiin!"

Matka oli todellista kilpa-ajoa elämästä ja kuolemasta. Lupinin mielestä ei Octave ajanut kyllin nopeasti; hän otti itse käsiinsä ohjauspyörän ja ajoi hurjaa, uhkarohkeata vauhtia. Maantiellä, läpi kylien, pitkin kaupunkien vilkasliikkeisiä katuja he kiitivät sadan kilometrin vauhdilla tunnissa. Ihmiset hädissään karjuivat ja kiljuivat vimmasta, mutta tuo meteoori oli jo silloin kaukana, näkymättömissä.

"I-isäntä", sopersi Octave valjuna, "me joudumme kiikkiin!"

"Sinä kenties; automobili kenties; mutta minä saavun perille!" vakuutti Lupin.

Ja hän ajatteli miestä, joka kuolisi, ellei hän ehtisi ajoissa apuun, salaperäistä Louis de Malreichia, joka oli niin kiusaannuttava itsepintaisesti vaietessaan, kasvot ilmeettöminä.

Ja keskellä kulun tohinaa, puiden lehvien pauhatessa ympärillä myrskyn tavoin, ajatustensa vilinässä, Lupin silti yritti sommitella todenmukaista oletusta. Ja tämä oletus muodostui vähitellen selväpiirteisemmäksi, johdonmukaiseksi, luultavaksi, varmaksi -- niin vakuutti hän itselleen, tuntiessaan nyt Doloresin kamalan olemuksen ja nähdessään tuon järkkyneen sielun kaikki apukeinot ja katalat suunnitelmat.

"Niin, hän se hautoi hirveän salajuonen Malreichia vastaan. Mitä hän tahtoi? Naida Pierre Leducin, jonka hän on tenhonnut rakastajakseen, ja päästä hallitsemaan sitä pikku suurherttuakuntaa, josta hänet oli karkotettu. Päämäärä oli saavutettavissa, käden tavattavissa. Oli yksi ainoa este... minä, Lupin, joka itsepintaisesti suljin häneltä tien, minä joka pysyisin aseissa kunnes olisin saanut keksityksi rikollisen ja löytänyt keisarille kuuluvat kirjeet... No, syylliseksi piti saada Louis de Malreich, oikeammin Léon Massier.

"Kuka on tämä Léon Massier? Tunsiko Dolores hänet ennen naimistansa? Olivatko he rakastaneet toisiansa? Tämä on luultavaa; mutta kaiketikaan ei siitä voi koskaan saada varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että Dolores pani merkille, kuinka helposti hän Massierin tavoin mustaan pukeutumalla voisi vartaloltaan ja ryhdiltään muistuttaa tätä. Hän tietenkin huomasi, kuinka kummallista elämää tuo yksinäinen mies vietti, hänen yölliset retkeilynsä, hänen tapansa hiippailla pitkin katuja ja kadota milloin luuli jonkun pitävän häntä silmällä.

"Ja näiden havaintojen johdosta ja vastaisten mahdollisuuksien varalta hän neuvoi hra Kesselbachia muutattamaan syntymärekisteriin Doloresin nimen sijalle Lousin, jotka alkukirjaimet soveltuisivat Léon Massieriin... Tuli hetki, jolloin hänen täytyi toimia; silloin hän laati suunnitelmansa ja ryhtyi panemaan sitä täytäntöön. Léon asui Rue Delaizementin varrella. Hän määräsi kätyrinsä ottamaan asuntonsa sen takana olevalta kadulta. Ja hän itse ilmaisi minulle päätarjoilija Dominiquen osotteen ja johti minut noiden seitsemän konnan jäljille, varsin hyvin tietäen, että minä kerran tolalle tultuani seuraisin sitä loppuun asti, että minä noiden konnien kautta johtuisin heidän päällikköönsä, mustapukuiseen mieheen, Léon Massieriin, Louis de Malreichiin... Ja minä sain kiinni Louis de Malreichin. Minä löysin hänen huoneustoltaan keisarin kirjeet, _jotka Dolores itse oli sinne asettanut_... ja minä luovutin miehen oikeuden käsiin... ja minä paljastin salaisen kulkutien, _jonka Dolores itse oli teettänyt_ noiden kahden vaunuvajan välille... ja minä esitin todistusaineiston, _jonka Dolores itse oli valmistanut_... ja minä todistin asiakirjoilla, _jotka Dolores itse oli väärentänyt_, että Léon Massier oli varastanut Léon Massierin yhteiskunnallisen aseman ja että hänen oikea nimensä oli Louis de Malreich... Ja Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan..."

"Haa", huudahti Lupin suunnattomasti kiihdyksissään: "se mies ei saa kuolla! Sen vannon niin totta kuin elän hän ei saa kuolla!"

"Varokaa, isäntä", huomautti Octave säikähtäneenä, "me olemme nyt lähellä kaupunkia... laidalla... esikaupunkialueella..."

"Mitä minä välitän?"

"Raitiovaunu, käänteessä..."

"Me pääsemme läpi."

"Emme ehdi."

"Pääsemme."

"Oi Jumalani!"

Ryskähdys... huutoja... Automobili oli törmännyt raitiovaunuun, kimmonnut aitaa vasten, kaatanut laudoitusta pitkän taipaleen ja lopuksi rusentunut erääseen mäenkulmakkeeseen.

"Ajuri, oletteko vapaa?"

Lupin oli huutanut luokseen vuokra-automobilin, rinnenurmikolla vielä maatessaan.

Hän kömpi jaloilleen, vilkasi murskaantuneihin voimavaunuihinsa ja Octaven avuksi tungettelevaan väkijoukkoon, ja hyppäsi vuokra-automobiliin:

"Sisäasiain ministeriöön Place Beauvaun varrelle... kaksikymmentä frangia itsellenne..."

Hän asettui istumaan ja jatkoi:

"Ei, ei, hän ei saa kuolla! Ei, tuhat kertaa ei, sitä minä en omalletunnolleni tahdo!"

He lähestyivät tullihuonetta. Hän nojausi ulos:

"Kaksikymmentä frangia lisää, ajuri, jos ette pysähdy."

Ja hän huikkasi virkamiehelle:

"Etsivän osaston asioilla!"

He pääsivät kulkemaan esteettömästi.

"Mutta älkää hiljentäkö vauhtia, älkää hiljentäkö, hitossa!" karjui Lupin. "Nopeammin!... Vielä nopeammin! Arkailetteko ajaa noiden vanhojen naikkosien yli? Älkää niistä välittäkö! Minä maksan vahingot!"

Muutamassa minuutissa he saapuivat sisäasiain ministeriön palatsille. Lupin riensi pihaton yli ja juoksi ylös pääportaita. Odotushuone oli väkeä täynnä. Hän sohaisi paperipalaselle sanat "Ruhtinas Sernine", sieppasi erään sanansaattajan syrjemmälle ja kuiski tälle:

"Tunnettehan minut, vai mitä? Minä olen Lupin. Tämä paikkanne on minun hankkimani; sievä vanhuutenne turva, eikö olekin? Mutta teidän täytyy heti toimittaa minulle pääsy sisälle. Kas tuossa, esittäkää nimeni. Siinä kaikki mitä teiltä pyydän. Pääministeri kiittää teitä, siitä saatte olla varma... ja samoin teen minä... Mutta kiirehtikää, hupelo! Valenglay odottaa minua..."

Kymmentä sekuntia myöhemmin Valenglay itse pisti päänsä ovesta ja sanoi:

"Osottakaa ruhtinas sisälle."

Lupin ryntäsi huoneeseen, paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läähätti, keskeyttäen pääministerin:

"Ei, ei mitään kaavamaisia puheenparsia, te ette voi vangituttaa minua... se syöksisi teidät tuhoon ja olisi keisarille tukalaa... Ei, siitä ei ole kysymys. Kuulkaa. Malreich on viaton... Olen saanut ilmi oikean syyllisen... Se on Dolores Kesselbach. Hän on kuollut. Hänen ruumiinsa äärestä tulen. Minulla on epäämättömiä todistuksia. Ei ole epäilemisen mahdollisuuttakaan. Hän se..."

Hän pysähtyi. Valenglay ei näyttänyt käsittävän.

"Mutta kuulkaahan, hra presidentti, meidän täytyy pelastaa Malreich... Ajatelkaahan... oikeudellinen virhe!... Syytön mies mestattuna!... Antakaa määräyksenne... sanokaa saaneenne uusia tietoja... mitä hyvänsä... mutta pian, aikaa ei ole menetettävänä..."

Valenglay silmäili häntä tarkkaavasti, astui sitte pöydän ääreen, otti sanomalehden ja ojensi sen hänelle, sormellaan osottaen erääseen kohtaan.

Lupin vilkasi otsikkoon ja luki:

'_Hirviön mestaus_.

Louis de Malreich kärsi kuolemanrangaistuksensa tänä aamuna...'

Hän ei lukenut enempää. Tyrmistyneenä, musertuneena hän epätoivosta voihkaisten vaipui pääministerin tuolille...

Kuinka kauvan hän oli tuupertuneena, sitä hän ei tiennyt. Tointuessaan hän tunsi syvää hiljaisuutta ja tajusi sitte Valenglayn kumartuvan hänen ylitseen ja pirskottelevan vettä hänen otsalleen. Hän muisti ennen kaikkea pääministerin hillityn kuiskailun:

"Kuulkaa... ettehän hiisku tästä sanaakaan? Viaton ehkä kylläkin, sitä en kiellä... Mutta mitä hyötyä olisi paljastuksista, häväistysjutuista? Oikeudenkäyttöerehdyksellä voi olla vakavia seurauksia. Kannattaako paljastus?... Kunnian palauttamiseksi? Mitä varten? Häntä ei edes tuomittu omalla nimellään. Malreichin nimi se on joutunut yleisön kirottavaksi... todellisen syyllisen nimi, kuten nyt olette saanut selville... Siis..." Ja lykkien Lupinia hiljalleen ovea kohti hän sanoi: "Siis menkää... Menkää sinne takaisin... Toimittakaa ruumis pois näkyvistä... Älkääkä jättäkö ainoatakaan merkkiä koko asiasta; häivytättehän kaiken?... Voin luottaa teihin, niinhän?"

Ja Lupin lähti takaisin. Hän lähti kuin kone, syystä että häntä oli pyydetty ja hänen oma tahtonsa oli lamautunut.

Hän odotti tuntikausia rautatieasemalla. Koneellisesti söi hän päivällisensä, osti piletin ja asettui erääseen vaunun-osastoon.

Hän nukkui huonosti. Hänen aivojansa kuumotti tuskaisten unennäköjen ja puoleksi valveutuneiden väliaikojen ahdistuksessa, jolloin hän yritteli selvitellä, minkätähden Malreich ei ollut puolustautunut:

"Hän oli mielipuoli... varmasti... puolittain mielipuoli... Hän oli tietysti aikaisemmin tuntenut Doloresin... ja tämä myrkytti hänen elämänsä... tuskaannutti hänet järjiltään... Hänestä sen vuoksi tuntui kuolema yhdentekevältä... Miksi puolustautua?" Ja hän hoki sitkeästi: "Hän oli mielisairas... Massier oli epäilemättä mielisairas. Sitä paitsi, kaikki nuo Massierit... vähäjärkinen suku..."

Hän houri, heikontuneissa aivoissaan sekottaen nimet.

Mutta hänen astuessaan Bruggenin asemalla aamun viileään, kosteaan ilmaan elpyi hänen tajuntansa. Asiat kuvastuivat äkkiä toiselta kannalta. Ja hän huudahti:

"No, lopultakin oli se hänen oma asiansa! Hänen tarvitsi vain panna vastaan... Minä en omaksu vähintäkään vastuuta... Hän teki itsemurhan..."

Toiminnan välttämättömyys kannusti häntä taas. Kiusaantuneena, onnettomana siitä rikoksesta, jonka toimeenpanijaksi hän kaikesta huolimatta tunsi itsensä, hän kuitenkin ajatteli tulevaisuutta ja puheli ääneensä itsekseen:

"Tuollaiset ovat sodan tapaturmia. Pois ne mielestä. Mitään ei ole menetetty. Päin vastoin! Dolores oli kompastuskivenä, koska kerran Pierre Leduc rakasti häntä. Dolores on kuollut. Siispä on Pierre Leduc minun omani. Ja hän naipi Genevièven, kuten olen järjestänyt! Ja hän hallitsee! Ja minusta tulee kaiken herra! Ja Europa on silloin minun!"

Hän ponnistausi reippaaksi, jälleen varmistuneena, äkillistä luottamusta uhkuen, ja teki kuumeellisia liikkeitä, astellessaan pitkin maantietä, huidellen kuvitellulla miekalla, sellaisen johtajan miekalla, jonka tahto on laki ja joka käskee ja säätää: