Part 23

Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi leppeästi:

"Menkää, minä rukoilen... Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille, mutta teidän on parempi mennä... parempi on, että te ette ole täällä... Menkää. Pierren pitää naida Geneviève..."

Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!

Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset nimikirjaimet.

Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!

"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi Doloresiin:

"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä..."

Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä... en ole sitä koskaan nähnyt... joku palvelija, ehkä..."

"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista... tuollainen yhteensattuma..."

Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää Lupinia huomaamatta huudahti heti:

"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores... Löysit sen siis, pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!... Missä se oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että se löytyi!... Kuinka hädissäsi olitkaan...! Minä paikalla menen sanomaan, etteivät enää etsi..."

Lupin ei ollut liikahtanut. Hän oli hämmennyksissään ja yritti turhaan käsittää. Miks'ei Dolores ollut puhunut totta? Miks'ei hän ollut heti sanonut, kenen oli kuvastin?

Hänen mieleensä välähti aatos ja hän kysäisi jokseenkin umpimähkään:

"Tunnetteko Louis de Malreichin?"

"Tunnen", vastasi Dolores tähystellen häntä, kuin yritellen arvailla hänen ajatuksiansa.

Hän ryntäsi tavattoman kiihtyneenä Doloresia kohti:

"Te tunnette hänet? Kuka hän oli? Kuka hän on? Kuka hän on? Ja miksi ette sanonut minulle? Missä olette hänet tuntenut? Puhukaa... vastatkaa... minä rukoilen teitä..."

Hän vuorostaan laski kätensä Lupinin hartioille ja selitti lujalla äänellä:

"Kuulkaa, te ette saa sitä milloinkaan kysyä minulta, sillä minä en milloinkaan kerro... Se on salaisuus, jonka vien mukanani hautaan... Tuli mitä tuli, mutta kukaan ei saa sitä konsanaan tietää, ei kukaan koko maailmassa, sen vannon!..."

Lupin seisoi tuokion hänen edessään tuskaisena, aivot sekasorrossa.

Hän muisti Steinwegin vaikenemisen ja vanhuksen kauhistumisen, kun Lupin vaati häntä paljastamaan tuon kamalan salaisuuden. Dolores sen myöskin tiesi; ja hänkin kieltäysi sitä ilmaisemasta.

Hän astui sanattomana ulos.

* * * * *

Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:

"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen; ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia... Ja kohdellut olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä. Ja tänään tölmään vastuksiin..."

Hän polki jalkaansa ja kivahti:

"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai Pierren sieluntilasta?... Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä, jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores... hän tunsi Malreichin eikä sanonut mitään!... Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"

Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:

"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan... Ja tänään teet kaiken väärin... Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."

Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:

"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi..."

Lupin kohautti olkapäitänsä:

"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun pötyä. Minun on parasta käydä levolle."

Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.

Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä, ummistuneiden silmäluomiensa läpi, _näki_ jonkun haamun lähenevän vuodetta.

Ja haamu kumartui hänen ylitseen.

Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa kohotetuiksi ja näki... tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän kysymyksen.

Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti, samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi tuossa.

Oliko se mahdollista? Ei, ei... ja kuitenkin hän _näki_ -- voi kamalata näkyä! -- mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja huopahattu painettuna vaalean tukan yli.

"Hoo, minä uneksin... minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on painajainen!..."

Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa, hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.

Hän ei kyennyt.

Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku... sen maku oli sama kuin Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!

Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita...

Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.

Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa hyökätty:

"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen. Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento, joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse. Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki..."

Hän kutsui Octaven:

"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"

"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."

"Joitko sitä itse?"

"En."

"Heititkö pois, mitä kahvikannuun jäi?"

"Enhän muutakaan osannut, isäntä. Sanoitte sen olevan kelvotonta. Maistoitte vain muutaman siemauksen."

"Hyvä on. Laita automobili kuntoon. Me lähdemme."

Lupin ei ollut mies jäämään epätietoisuuteen. Hän tahtoi saada ratkaisevan selvittelyn Doloresin kanssa. Mutta tätä varten täytyi hänen saada selville muutamia seikkoja, jotka hänestä näyttivät hämäriltä, ja tavata Jean Doudeville, joka oli lähettänyt hänelle Veldenzistä joitakuita hiukan omituisia tietoja.

Pysähtymättä ajoi hän suurherttuakuntaan, saapuen sinne kello kaksi. Hänellä oli puhelu kreivi von Waldemarin kanssa, jonka hän jollakin tekosyyllä pyysi lykkäämään hallituksen edustajain matkan Bruggeniin tuonnemmaksi. Sitte hän meni erääseen Veldenzin majataloon hakemaan Doudevillea.

Doudeville vei hänet toiseen pikku ravintolaan, jossa esitteli hänet ränsistyneesti pukeutuneelle pikku herrasmiesrahjulle, hra Stocklille, siviilirekisteriviraston kirjurille. Heillä oli pitkä keskustelu. He läksivät yhdessä ulos ja kaikki kolme hiippailivat kaupungintalon virkahuoneisiin. Kello seitsemältä Lupin söi päivällistä ja läksi jälleen liikkeelle. Hän saapui Bruggenin linnaan kello kymmenen ja pyysi tavata Genevièveä, jotta tämä veisi hänet rouva Kesselbachin huoneeseen.

Hänelle ilmotettiin, että neiti Ernemont oli lähtenyt Parisiin isoäitinsä sähköteitse kutsumana.

"Vai niin! Mutta voinko tavata rouva Kesselbachia?"

"Rouva Kesselbach läksi heti päivällisen jälkeen makuulle. Hän varmastikin nukkuu."

"Ei, minä näin valoa hänen vierashuoneestaan. Hän kyllä ottaa minut vastaan."

Hän ei odottanut rouva Kesselbachin vastausta, vaan astui vierashuoneeseen melkein palvelijan kintereillä, lähetti hänet pois ja sanoi Doloresille:

"Minun täytyy puhutella teitä, madame, tärkeästä asiasta... Suokaa minulle anteeksi... Tunnustan, että käytökseni täytyy näyttää tunkeilevalta... Mutta te kyllä ymmärrätte, siitä olen varma..."

Hän oli kovin kiihdyksissään ja näytti tahtovan käydä suoraa päätä selityksille, etenkin kun oli ennen huoneeseen astumistansa ollut kuulevinansa jotakin melua.

Mutta Dolores oli kuitenkin yksinänsä ja makaili. Ja hän sanoi väsyneellä äänellänsä:

"Kenties voisimme... huomenna..."

Lupin ei vastannut, sillä hänet yllätti tuoksu, joka häntä tuossa vierashuoneessa hämmästytti -- tupakan lemu. Ja heti oli hänellä se vaistomainen varmuus, että siellä oli ollut joku mies hänen tullessaan ja että mies oli siellä ehkä vieläkin, jonnekin kätkettynä...

Pierre Leduc? Ei, Pierre Leduc ei tupakoinut. Kuka sitten?

Dolores jupisi:

"Olkaahan nopea."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin... olisiko teidän mahdollista sanoa minulle..."

Hän keskeytti puheensa. Mitä hyödytti kysyä häneltä? Jos siellä todellakin oli mies piilotettuna, niin tokko hän sitä ilmaisisi?

Sitte hän teki päätöksensä, ja koettaen voittaa jonkunlaista arkailevaa väkinäisyyttä, joka häntä ahdisti tuntiessaan jonkun käsittämättömän vieraan olevaksi saapuvilla, hän sanoi hyvin matalalla äänellä, jotta ainoastaan Dolores olisi kuullut:

"Kuulkaahan, olen saanut tietää jotakin... mitä en ymmärrä... ja mikä saattaa minut ymmälle. Vastaattehan minulle, Dolores?"

Hän lausui puhuteltavansa nimen hyvin hellästi ja ikäänkuin yrittäen vallita häntä äänensä rakastavalla ja hellivällä soinnulla.

"Mitä olette saanut tietää?" kysyi toinen.

"Veldenzin siviilirekisterissä on kolme nimeä, jotka esittävät Saksaan asettuneen Malreich-suvun viimeiset jälkeläiset..."

"Niin, sen olette minulle jo kertonut..."

"Muistatte, että ensimäinen nimi on Raoul de Malreich, joka paremmin tunnettiin Altenheimina, keikarikonnana, joka nyt on kuollut... murhattuna."

"Niin."

"Seuraava on Louis de Malreich, hirviö, kauhea murhanhenki, joka nyt muutaman päivän kuluttua mestataan."

"Niin."

"Sitte lopuksi Isilda, mielenvikainen tytär..."

"Niin."

"Se kaikki on siis ihan selvää, eikö niin?"

"On."

"No", jatkoi Lupin, kumartuen hänen ylitseen entistä syvemmä, "olen vast'ikään toimittanut tutkimuksen, joka osotti minulle, että keskimäistä noista kolmesta ristimänimestä eli oikeammin osaa sille kuuluvasta rivistä on raaputeltu. Rivi on kirjotettu uudestaan, toisella käsialalla, paljoa vereksemmällä musteella; mutta alla ollut kirjoitus ei ole tyyten häipynyt, niin että..."

"Niin että...?" kertasi rouva Kesselbach matalalla äänellä.

"Niin että minä hyvän linssin ja erittäinkin muutamien erityisten menetelmieni avulla sain selville joitakuita häivytettyjä tavuja ja ihan varmasti, ilman mitään erehtymisen mahdollisuutta, päätellyksi vanhan kirjotuksen sisällön. Havaittiin, ettei nimi alkujaan ollutkaan Louis de Malreich, vaan..."

"Voi, älkää, älkää!..."

Pitkällisen pidätysponnistelunsa jännityksen äkillisesti järkyttämänä vääntyi Dolores lysyyn ja itki pää käsien kätkössä, hartiat kiihkeistä nyyhkytyksistä tutisten.

Lupin silmäili pitkän tovin tätä heikkoa ja hervotonta, surkean avutonta olentoa. Ja hänen teki mielensä pysähtyä, lopettaa kiduttavat kyselynsä. Mutta eikö hän menetellyt siten ainoastaan pelastaaksensa turvattoman? Ja eikö hänen pelastamisekseen ollut välttämätöntä, että hän saisi tietää totuuden, olipa se kuinkakin tuskallinen?

Hän alotti jälleen:

"Miksi tuo väärennys?"

"Mieheni", sopersi toinen, "mieheni sen teki. Rikkaudellansa hän sai aikaan mitä hyvänsä, ja hän lahjoi erään kirjurinapulaisen muuttamaan siviilirekisteriin keskimäisen lapsen nimen."

"Nimen ja sukupuolen", sanoi Lupin.

"Niin", myönsi toinen.

"En siis ole erehtynyt", jatkoi Lupin; "alkuperäinen, oikea ristimänimi oli Dolores?"

"Niin."

"Mutta minkätähden miehenne..."

"Ettekö sitä käsitä?"

"En."

"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni -- eli silloin oikeastaan sulhaseni -- ei tahtonut jättää minua siihen asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin Dolores Amontin nimellä."

Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:

"Niin... niin... minä käsitän... Mutta sitten ei Louis de Malreichia ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan sitä nimeä... Hänen nimensä..."

Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:

"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä... kyllä, hänen nimensä on sentään se... Louis de Malreich... L.M... Muistakaa... Voi, älkää yrittäkö ottaa selvää... se on se kamala salaisuus... Sitä paitsi, mitä sillä on väliä?... Heillä on pahantekijä käsissään... Hän on syyllinen... sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään muun nimisenä? Hän se on... Hän teki murhat... Hän löi iskut... Tikari... Terästikari... Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä tiedän!... Louis de Malreich... jospa voisin..."

Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana; hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan, tajuamattomien sanojen lomassa:

"Suojelkaa minua... suojelkaa minua... Te yksinänne kenties... Oi, älkää hyljätkö minua... Minä olen kovin onneton!... Voi mitä kidutusta..."

Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.

Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä, mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi. Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?

Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.

Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna... pyh! Eikö Lupin omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.

Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri... Malreichin itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta Lupinia vastaan.

Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.

Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet, Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin miljoonien avulla.

Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.

"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä... Mutta miks'ei hän sitte surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa _eikä hän tahtonut_. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut! Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"

Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.

"Jättäkää minut", hän sanoi.

Lupin nousi hiukan epäröiden.

Toinen toisti leppeästi:

"Menkää... Haluan nukkua..."

Lupin poistui.

Mutta ulkopuolella hän pysähtyi muutamien puiden taakse, jotka olivat tiheänä ryhmänä linnan edustalla. Hän näki valoa Doloresin vierashuoneesta. Se siirtyi myöhemmällä makuuhuoneeseen. Muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki pimeätä.

Hän odotti. Jos vihollinen oli siellä, niin hän kenties tulisi ulos linnasta...

Kului tunti... Kaksi tuntia... Ei hivaustakaan...

"Ei ole mitään tehtävissä", ajatteli Lupin. "Joko piileksii hän jossakin linnan sopessa... tahi on hän poistunut jostakin ovesta, jota en täältä näe. Ellei koko juttu olekin pelkkää naurettavaa luulottelua minun taholtani..."

Hän sytytti savukkeen ja asteli takaisin huvilinnaan.

Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä varjon, joka tuntui lipuvan pois.

Hän ei liikahtanut, peljäten säikyttävänsä.

Varjo siirtyi erään polun poikki. Kuutamossa hän oli tuntevinansa Malreichin mustan haamun.

Hän syöksähti eteenpäin.

Varjo pakeni ja häipyi näkyvistä.

"Hei", puheli Lupin, "hanke jääpi huomiseen. Ja tällä kertaa..."

Hän meni automobilinsa kuljettajan Octaven huoneeseen, herätti hänet ja sanoi:

"Lähde automobililla Parisiin. Saavut sinne kello kuusi aamulla. Mene Jacques Doudevillen luo ja sano hänelle kaksi asiaa: ensiksikin, että hänen on annettava minulle tietoja kuolemaan tuomitusta miehestä; toiseksi, että hänen on heti lähetettävä minulle tämä sähkösanoma, jonka nyt kirjotan..."

Hän kyhäsi sähkösanoman sanat paperilapulle ja lisäsi:

"Heti sen tehtyäsi riennä takaisin, mutta tätä tietä, pitkin puistomuuria. Mene nyt. Kukaan ei saa aavistaa poissaoloasi."

Lupin meni omaan huoneeseensa, kiersi salalyhtynsä palamaan ja toimitti huolellisen tarkastuksen.

"Kuten ajattelinkin", jupisi hän. "Joku tuli tänne tänä yönä, minun vaaniessani ikkunan alla. Ja jos hän tuli, niin tiedänpä missä tarkotuksessa... Olin todella oikeassa: asema kärjistyy... Ensi kerralla minut säästettiin. Nyt saan olla varma tikarin pistosta."

Varovaisuuden vuoksi hän otti vaipan, valitsi yksinäisen paikan puistosta ja vietti yönsä taivas-alla.

Octave palasi kello kymmenen aamulla:

"Kaikki on valmista, isäntä. Sähkösanoma tulee."

"Hyvä. Ja onko Louis de Malreich vielä vankilassa?"

"On. Doudeville astui hänen koppinsa ohi Santéssa eilen illalla, vartijan tullessa ulos. He puhelivat keskenään. Malreich kuuluu olevan ihan entisellään: vaiti kuin hauta. Hän odottaa."

"Mitä odottaa?"

"Viimeistä hetkeänsä tietysti. Sanotaan mestauksen tapahtuvan ylihuomenna."

"Vai niin, vai niin", vastasi Lupin. "On kerrassaan selvä seikka siis, ettei hän ole päässyt pakoon."

Hän ei enää ollenkaan käsittänyt kohtaamaansa arvotusta ja herkesi yrittämästäkin sitä käsittää, niin selvästi tunsi hän, että koko totuus pian paljastuisi hänelle. Hänen tarvitsi vain valmistaa suunnitelmansa, jotta vihollinen joutuisi ansaan.

"Tahi joudun siihen itse", ajatteli hän nauraen.

Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, aivan irtautuneena huolista; eikä mikään taistelu ollut hänestä näyttänyt niin lupaavalta.

Linnasta toi kamaripalvelija sähkösanoman, jonka Doudeville oli hänen käskystään hänelle lähettänyt; sen oli postinkantaja vast'ikään tuonut linnaan. Hän avasi sen ja pisti taskuunsa.

Hiukan ennen kello kahtatoista hän tapasi eräässä lehtokujassa Pierre Leducin ja sanoi huolettomasti:

"Haeskelin teitä... on vakavia asioita... Teidän tulee vastata minulle vilpittömästi. Oletteko linnassa oleskellessanne koskaan nähnyt siellä ketään miestä, paitsi minun lähettämiäni kahta saksalaista?"

"En."

"Ajatelkaa tarkoin. En tarkota ketään satunnaista kävijää. Tarkotan jotakuta piilottelijaa, josta olette kenties saanut vihiä tahi jonka olemassaoloa saattaisitte tavalla tahi toiselle aavistella?"

"En... Oletteko te jotain sellaista havainnut?..."

"Olen. Joku kätkeikse täällä... joku hiippailee lähittyvillämme... Missä? Ja kuka se on? Ja mikä on hänellä tarkotuksena? Minä en tiedä... mutta minä otan siitä selon. Minulla on epäluuloni. Pitäkää te puolestanne silmänne auki ja vartioitkaa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan rouva Kesselbachille... On turha säikyttää häntä..."

Hän poistui.

Pierre Leduc, hämmästyneenä ja kuohuksissaan, palasi linnaan. Matkallaan hän näki nurmikon reunassa sinisen paperilapun. Hän otti sen ylös. Se oli sähkösanoma, ei rutistettu kuten pois heitettäväksi aijottu paperipalanen, vaan huolellisesti laskoksille taitettu -- ilmeisesti hukattu. Se oli osotettu "Maunylle", jolla nimellä Lupin tunnettiin Bruggenissa. Ja se kuului seuraavasti:

"Tiedämme koko totuuden. Paljastukset mahdottomat kirjeellisesti. Astun junaan tänä iltana. Kohdatkaa minut kello kahdeksan huomis-aamuna Bruggenin asemalla."

"Mainiota!" virkkoi Lupin vaaniessaan Pierre Leducin liikkeitä läheisestä tiheiköstä. "Mainiota! Kahden minuutin kuluttua tuo pölkkypää näyttää Doloresille sähkösanomani ja kuvailee hänelle epäluuloni. He puhelevat siitä sitte kaiken päivää. Ja 'tuo toinen' saa sen kuulla, 'tuo toinen' saa sen tietää, sillä hän tietää kaikki, asustaessaan Doloresin omassa varjossa ja Doloresin ollessa kuin lumottu saalis hänen käsissään... Ja tänä yönä..."

Hän käveli pois, jupisten:

"Tänä yönä... tänä yönä... me tanssimme... kelpo valssin, toden totta! Verisen valssin, nikkelöidyn tikarin säestyksellä!... Saammepa viimeinkin hauskaa!..."

Hän saapui huvilinnaan, kutsui Octaven, meni huoneeseensa ja sanoi automobilin kuljettajalle:

"Istuudu tuolle tuolille, Octave, ja pysy valveillasi. Isäntäsi aikoo uinahtaa. Vartioitse häntä, uskollinen palvelija."

Hän nukkui sikeästi.

"Kuin Napoleon Austerlitzin aamuna", virkahti hän herätessään.

Oli päivällis-aika. Hän söi vankan aterian ja sitte savuketta poltellen tarkasti aseensa ja uudisti kahden revolverinsa panokset.

"Pidä ruutisi kuivana ja miekkasi terotettuna, kuten keisari-kuomani sanoo. Octave! Mene syömään päivällisesi linnassa palvelijain kanssa. Kerro heille lähteväsi automobililla Parisiin tänä iltana."

"Teidän kanssanne, isäntä?"

"Ei, yksinäsi. Ja heti päivällisen jälkeen lähde liikkeelle kaikkien nähden."

"Mutta Parisiinhan kait en lähde..."

"Et. Pysy puiston ulkopuolella, kilometrin päässä, kunnes minä tulen. Sinulle tulee pitkällinen odotus."

Hän poltti vielä toisen savukkeen, läksi kävelylle, asteli linnan editse, näki valoa Doloresin huoneista ja palasi sitte huvilinnaan.

Hän otti kirjan lukeakseen. Puoli kahdeltatoista hän meni makuuhuoneeseensa. Hän jätti ikkunan puoli avoimeksi ja pani revolverit pieluksensa alle. Sitte hän rauhallisesti, vähintäkään kiihtymystä osottamatta, asettui täysissä pukimissa vuoteelle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

_Ja hänen pelkonsa alkoi_.

Se tapahtui heti. Tuskin tunsi hän pimeyden ympärillään, kun jo pelko alkoi hänet vallata!

"Horna vieköön!" sadatti hän.

Hän hyppäsi vuoteeltaan, otti aseensa ja heitti ne käytävään:

"Käteni, käteni yksinään! Mikään ei ole käsieni kouraisun veroinen!"

Hän meni taas vuoteelleen. Jälleen vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Ja jälleenkin pelko...

Kylän tornikello löi kaksitoista...

Lupin ajatteli sitä kammottavaa hirviötä, joka jossakin ulkopuolella koetteli tikarinsa terävää kärkeä.

"Tulkoonhan vain, tulkoonhan vain!" kuiski Lupin värähdellen. "Sitte aaveet katoavat..."

Kello yksi kajahti kylässä...

Ja minuutteja kului, loppumattomia minuutteja, kuumeellisia ja tuskaisia minuutteja...

Kello kaksi...

Ja nyt kuului jossakin ihan lähellä melkein aistimaton kalahdus, kuin siirrettäisiin lehviä sivulle...