Part 22

Ja poistuen Doloresin luota meni hän vajan taustalle. Odotuksensa mukaisesti näki hän tikapuut nostetuiksi seinää vasten. Niiden avulla hän pääsi sen pikku ikkunan tasalle, josta hän oli tarkannut konnien kokousta. Sitä tietä oli Malreich palannut asuntoonsa Rue Delaizementin varrelle.

Hänkin sen vuoksi käytti samaa tietä, kuten muutamia tunteja takaperin, kapusi toisen vaunuvajan luhdille ja alas puutarhaan. Siten joutui hän Malreichin vuokraaman huvilan taustalle.

Hän ei, kumma kyllä, hetkeäkään epäillyt löytävänsä Malreichia sieltä. Hän tapaisi vihamiehensä ehdottomasti, ja se kauhistuttava taistelu, jota he kävivät toinen toistansa vastaan, oli lähenemässä loppuansa. Muutaman minuutin kuluttua olisi kaikki lopussa päin tai toisin.

Hän joutui ihmeisiinsä, kun huomasi erään oven ripaa vääntäessään säpin avautuvan, joten hän sai vetää oven auki. Huvila ei ollut edes lukittu.

Hän eteni keittiön ja eteisen läpi, nousi ylös portaita; ja hän asteli jyrkin mielin, edes yrittämättä heikentää askeleittensa töminää.

Porrassiltamalla hän pysähtyi. Hiki valui virtanaan hänen otsaltaan, ja ohimoilla tykytti tohiseva veri. Kuitenkin pysyi hän tyynenä, oman itsensä herrana ja pienimmästäkin ajatuksistaan selvillä. Hän laski kaksi revolveria portaille.

"Ei mitään aseita", virkahti hän itsekseen. "Vain kahden käteni ponnistus... Se riittää kerrassaan..."

Vastapäätä häntä oli kolme ovea. Hän valitsi keskimäisen, väänsi kahvaa eikä kohdannut mitään estettä. Hän astui sisälle. Huoneessa ei ollut valoa, mutta yön säteet tunkeutuivat avoimesta ikkunasta ja pimeyden siimeksessä hän näki vuoteen hurstit ja vaaleat kaihtimet.

Ja vuoteen vieressä seisoi joku.

Vimmaisesti käänsi hän lyhtynsä hohteen päin tuota olentoa.

Malreich!

Malreichin valjut kasvot, hänen himmeät silmänsä, luiset poskensa, laiha kaulansa...

Ja kaikki tämä seisoi liikkumattomana vastapäätä häntä, viiden askeleen päässä; eikä hän olisi voinut sanoa, ilmaisivatko nuo eleettömät kasvot, tuo kalman naamari, vähintäkään pelkoa tai huolestumisen häivääkään.

Lupin astui askeleen eteenpäin... ja toisen... kolmannenkin...

Mies ei hievahtanut.

Näkikö hän? Ymmärsikö hän? Oli kuin olisivat miehen silmät tuijotelleet tyhjyyteen, samalla kun Lupin ajatteli olevansa pikemmin näköerheen lumoissa kuin todellista oliota katselemassa.

Vielä askel...

"Hän kyllä puolustautuu", ajatteli Lupin, "hänen on pakko puolustautua."

Ja Lupin ojensi käsivartensa eteenpäin.

Mies ei edes värähtänyt. Hän ei peräytynyt; hänen silmäluomensa eivät rävähtäneet.

Kosketus tapahtui.

Ja Lupin se säikähtäneenä ja hämmennyksissään menetti malttinsa. Hän sinkautti miehen seljälleen pitkin pituuttaan vuoteelle, kietoi hänet hursteihin, sitoi hänet peitteisiin ja piteli häntä polvensa alla kuin saalista... vaikkei mies ollut yrittänyt vähintäkään vastarintaa.

"Haa!" huusi Lupin riemastuksesta ja tyydytetystä vihasta päihtyneenä. "Olenpa sinut katalan pedon vihdoinkin rusentanut! Viimeinkin olen minä herrana!"

Hän kuuli ulkoa Rue Delaizementilta melua; portille kolkutettiin. Hän juoksi ikkunaan ja huusi:

"Tekö siellä, Weber? Näin pian! Hyvin tehty! Te olette mallikelpoinen apuri! Murtakaa portti, veikkonen, ja tulkaa tänne ylös; hauskaapa on teidät nähdä!"

Muutamassa minuutissa hän kopeloitsi vangin taskut, sai käsiinsä hänen lompakkonsa, tempasi kirjotuspöydän laatikoista paperit esille, paiskasi ne pöydälle ja tutki ne. Hän huudahti riemusta: läjässä oli kirjetukku, se kuuluisa kirjetukku, jonka hän oli luvannut toimittaa keisarille.

Hän pani paperit takaisin paikoilleen ja meni ikkunan ääreen:

"Kaikki on valmista, Weber! Voitte tulla sisälle! Kesselbachin murhaajan löydätte vuoteeltaan, valmiiksi köytettynä... Hyvästi, Weber!"

Ja kiitäen alas portaita livahti Lupin vaunuvajaan ja palasi Dolores Kesselbachin luo, Weberin murtautuessa huvilaan.

Yksinään oli hän vanginnut Altenheimin seitsemän kumppania.

Ja hän oli luovuttanut oikeuden käsiin joukkueen salaperäisen johtajan, katalan hirviön, Louis de Malreichin.

* * * * *

Tilavalla puisella ulokkeella istui pöydän ääressä kirjotellen nuori mies.

Jonkun ajan kuluttua hän otti paperiarkkinsa käteensä ja luki ääneensä:

Päivämme painuu nopeaan -- aalloilla lastu irrallaan -- lähemmä häämyn usmarantaa, perille vasta kalma kantaa.

"Eipä hullumpaa", virkkoi ääni hänen takanaan. "Mme. Aimable Tastu olisi saattanut kirjottaa tuon, tahi mrs. Felicia Hemans. Mutta emmehän voikaan kaikki olla Byroneja tai Lamartineja!"

"Te!... Te!..." sopersi nuori mies nolostuneena.

"Niin, runoilija, minä itse, Arsène Lupin, se olen tullut tapaamaan rakasta ystävääni Pierre Leducia."

Pierre Leduc alkoi vapista kuin horkan pudistelemana. Hän kysyi matalalla äänellä:

"Onko hetki tullut?"

"On, rakas Pierre Leduc, hetki on tullut teidän jättää tahi oikeammin keskeyttää se veltto runoilijan elämä, jota olette kuukausimäärin viettänyt Geneviève Ernemontin ja rouva Kesselbachin jalkojen juuressa. Nyt on teidän ryhtyminen suorittamaan osaa, jonka minä olen teille varannut eräässä näytelmässä... oi, oivallisessa näytelmässä, sen vakuutan, kauttaaltaan hyvin sommitellussa taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, syrjäseikkailuineen, koomillisine lisineen ja hammastenkiristyksineen! Olemme päässeet viidenteen näytökseen; suuri loppukohtaus on edessä; ja te, Pierre Leduc, olette näytelmän sankari. Siinä on teille kyllälti mainetta!"

Nuori mies nousi istuimeltaan:

"Ja entä jos kieltäydyn?"

"Tyhmyri!"

"Niin, entä jos kieltäydyn? Mikä minua lopultakaan pakottaa alistumaan teidän tahtoonne? Mikä pakottaa minua ottamaan suorittaakseni osan, jota en tunne, mutta jota jo ennakolta inhoan ja häpeän?"

"Tyhmyri!" toisti Lupin.

Ja työntäen Pierre Leducin takaisin tuolille hän istuutui runoilijan viereen ja puheli mitä hellimmällä äänellä:

"Te kokonaan unohdatte, nuori mies, että te ette ole Pierre Leduc, vaan Gérard Baupré. Pierre Leducin kauniin nimen te saitte siten, että te, Gérard Baupré, surmasitte Pierre Leducin ja anastitte hänen yksilöllisyytensä."

Nuori mies hypähti suuttumuksesta:

"Olette hullu! Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että te keksitte koko juonen..."

"Niin, senhän luonnollisesti tiedän; mutta laki ei sitä tiedä; ja mitä sanoo laki, kun minä esiinnyn todistuksilla siitä, että Pierre Leduc kuoli väkivaltaisesti ja että te olette ottanut hänen sijansa?"

Kauhistuksen vallassa änkytti nuori mies:

"Kukaan ei uskoisi teitä... Mistä syystä olisin sen tehnyt? Missä tarkotuksessa?"

"Tyhmyri! Tarkotus on niin päivän selvä, että itse Weberkin olisi voinut sen älytä. Te ette puhu totta sanoessanne, että te ette suostu osaan, jota ette tunne. Te tunnette osanne aivan hyvin. Se on sama osa, jota Pierre Leduc olisi näytellyt, jos hän eläisi."

"Mutta Pierre Leduc on minulle, kaikille, pelkkä nimi. Kuka oli hän? Kuka olen minä?"

"Ja jos sen saatte tietää, niin käyttekö suoraan päin?"

"Kyllä, jos mainitsemanne tarkotus on sen arvoinen."

Arsène Lupin otti hatun päästään, kumarsi ja sanoi:

"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin ruhtinas, Trevesin rajakreivi ja useiden seutujen herra."

Kolmea päivää myöhemmin Arsène Lupin vei rouva Kesselbachin automobililla rajalle päin. Matka tehtiin vaiteliaasti. Lupin muisteli liikutettuna Doloresin säikkyilevää käyttäytymistä ja hänen Rue des Vignesin varrella Altenheimin kätyrien hyökkäyksen edellä lausumiansa sanoja. Ja toinenkin tuntui ne muistavan, koskapa pysyi hämillään ja ilmeisesti järkkyneenä Lupinin läsnäollessa.

Illalla he saapuivat pieneen linnaan, jota köynnöskasvit ja kukkaset verhosivat; sen katolla kohosi jyhkeä liuskakivitorni, ja ylt'ympärillä oli ikivanha puisto.

Rouva Kesselbach huomasi Genevièven jo asettuneen sinne; tämä oli ensin käynyt läheisessä kaupungissa hankkimassa maaseutuväestöstä palvelijakunnan.

"Tämä koituu teidän asunnoksenne, madame", sanoi Lupin. "Me olemme Bruggenin linnassa. Olette täydessä turvassa täällä, odottaessanne tapausten kehitystä. Olen kirjoittanut Pierre Leducille ja hän tulee vieraaksenne huomispäivästä alkaen."

Hän läksi taas heti liikkeelle, ajoi Veldenziin ja luovutti kreivi Waldemarille kuuluisat kirjeet, jotka oli uudestaan vallannut.

"Te tiedätte ehtoni, hyvä Waldemar", sanoi Lupin. "Ensimäinen ja tärkein tehtävä on palauttaa arvoonsa Zweibrücken-Veldenzin hallitsijahuone ja antaa Hermann IV:lle hänen suuriruhtinaskuntansa."

"Minä alotan tänään neuvottelut hallitusneuvoston kanssa. Sikäli kuin olen saanut kuulla, ei asia ole vaikea järjestää. Mutta tämä suuriruhtinas Hermann..."

"Hänen Korkeutensa asustaa nykyään Bruggenin linnassa, Pierre Leducin nimellä. Minä toimitan kaikki hänen syntyperäänsä koskevat todistukset."

Samana iltana Lupin palasi Pariisiin, aikoen toimekkaasti edistää Malreichin ja hänen seitsemän rikoskumppaninsa tutkintoa.

* * * * *

Olisi väsyttävää toistaa tämän oikeudenkäynnin vaiheita: jokainenhan muistaa sen pienimmätkin yksityispiirteet. Se oli noita hämmästyttäviä tapauksia, joista vieläkin puhellaan ja väitellään etäisimpien kylienkin työläisten keskuudessa.

Minun tekee vain mieleni painostaa sitä suunnattoman tärkeätä osaa, mikä Lupinilla oli tutkimusten johtamisessa ja valmistelevien tiedustelujen valaisemisessa. Hän se suorastaan hoiti koko jutun. Ihan alusta asti hän asettui viranomaisten sijalle, määräillen poliisitarkastuksia, säädellen toimenpiteitä, neuvoen vangeille tehtäviä kysymyksiä, ottaen kaikki vastuulleen...

Me kaikki muistamme yleisen ihmettelyn, kun joka aamu luimme lehdistä noita mestarillisessa johdonmukaisuudessaan vastustamattomia kirjeitä, joissa vuoron perään oli allekirjoituksina:

"_Arsène Lupin_, tutkintotuomari."

"_Arsène Lupin_, yleinen syyttäjä."

"_Arsène Lupin_, oikeusministeri."

"_Arsène Lupin_, lain koura."

Hän heittäytyi juttuun sellaisella innolla, kiihkeydellä, milteipä rajuudella, että moinen oli kummastuttavaa nähdä miehessä, joka tavallisesti uhkui leikkisyyttä ja jota oikeastaan olisi odottanut luontaisestikin taipuisaksi osuttamaan jonkun verran ammatillista hyvänsuopaisuutta. Ei, tällä kertaa häntä kannusti viha. Eikö Malreich sitä paitsi ollut juljennut ahdistaa Doloresia?

"Hän on pelannut ja tappanut", sanoi Lupin. "Hän saa sen päällänsä maksaa."

Sitä hän tälle kamalalle vihollisellensa tahtoi: mestauslavaa, valjua aamunsarastusta, jolloin guillotinin terä välähtää alas ja tappaa...

Oli se eto vanki, jota tutkintotuomari kuukausimäärin kuulusteli huoneensa neljän seinän sisällä, -- outo olento, tuo luinen mies, jolla oli luurangon kasvot ja elottomat silmät!

Hän näytti ihan tajuttomalta. Ajatukset harhailivat muualla. Ja vastata hän ei vähääkään välittänyt!

"Nimeni on Léon Massier."

Siihen ainoaan lauseeseen rajottui hänen puheensa.

Ja Lupin väitti vastaan:

"Sinä valehtelet. Léon Massier, Périgueuxissa syntynyt, kymmenen vanhana orvoksi jäänyt, kuoli seitsemän vuotta takaperin. Sinä otit hänen paperinsa. Mutta unohdit hänen kuolintodistuksensa. Tässä se on."

Ja Lupin lähetti jäljennöksen kuolintodistuksesta yleiselle syyttäjälle.

"Olen Léon Massier", vakuutti vanki taaskin.

"Valehtelet", vastasi Lupin. "Sinä olet Louis de Malreich, kahdeksannellatoista vuosisadalla Saksaan asettuneen ranskalaisen pikku-aatelismiehen viimeinen jälkeläinen. Sinulla oli veli, joka vuorotellen käytti nimiä Parbury, Ribeira ja Altenheim: sinä tapoit veljesi. Sinulla oli sisar, Isilda de Malreich: sinä tapoit sisaresi."

"Olen Léon Massier."

"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on veljesi ja sisaresi kastetodistukset."

Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.

Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan kirjotettua kirjelmää -- käsialojen vertaaminen osotti sen -- hänen rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä mahdollisuutta oli kieltää?

Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille käteen.

Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä johtaja piti miehiänsä silmällä.

Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa, livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa sihteeri Chapmanin.

Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan, ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä murhaajaa vastaan.

Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten yksinkertaisesti:

"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä tunnen hänet samaksi."

"Valallanne?"

"Sen vannon."

Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.

"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

Toinen ei vastannut mitään.

Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi: minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?

Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan totuuden.

Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.

Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.

Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti aprikoittuansa, hän huudahti:

"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut. Tehkää tilaa nuorelle."

Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia, armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan, huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.

"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä. Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."

Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.

Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi Octavelle:

"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."

Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven vilahtavan portailta.

Hänen sydämensä heltyi:

"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus täyttyy... Geneviève suurherttuattarena... Ja minä syrjästä päin vartioimassa hänen onneansa... ja toteuttelemassa Arsène Lupinin suuria suunnitelmia!"

Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi. Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä asuinhuoneiden ikkunoista.

Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:

"Dolores... Dolores..."

Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.

Hän astui lähemmä.

Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein...

X.

Arsène Lupinin kolme murhaa.

Pierre Leduc rakasti Doloresia!

Lupin tunsi vihlovaa tuskaa sielunsa sisintä myöten, tuskaa niin tuimaa, että hän ensi kertaa selvästi käsitti, minkä arvoiseksi hänelle oli Dolores vähitellen hänen tietämättänsä tullut.

Pierre Leduc rakasti Doloresia! Ja hän katseli Doloresia kuin ainakin mies lemmittyänsä.

Lupin tunsi murhanhalun kuohahtavan sielussaan valloilleen. Tuo katse sai hänet suunniltaan.

Ja hän näki myöskin rouva Kesselbachin. Doloresin silmät olivat alusluotujen luomien peittämät, noiden silkkimäisten luomien, joita pitkät mustat ripset rajottivat. Mutta miten hän näyttikään tuntevan tuon lemmellisen katseen tenhon! Kuinka hän värähteli tuon koskemattoman hyväilyn alaisena!

"Hän rakastaa Leducia... hän rakastaa Leducia", ajatteli Lupin luulevaisuuden tulistuttamana.

Ja Pierren liikahtaessa hän ajatteli:

"Voi sitä konnaa! Jos hän uskaltaa kajota Doloresiin, niin minä tapan hänet!"

Pierre ei ollut siirtynyt edemmä. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja Dolores näytti olevan heräämäisillään. Hiljalleen hän kohotti silmäluomiaan, käänsi hiukan päätänsä, ja hänen silmänsä kohtasivat nuoren miehen katseen sellaisella ilmeellä, joka tarjoaa itsensä ja antautuu, ja joka sisältää enemmän kuin kuumin suutelo.

Seuraus oli äkillinen ja odottamaton kuin ukkosen jyrähdys. Kolmella loikkauksella Lupin ryntäsi vierashuoneeseen, hyökkäsi nuoren miehen niskaan, paiskasi hänet lattialle ja huudahteli rouva Kesselbachiin kääntyen, toinen käsi kilpailijansa rinnalla, suuttumuksesta vapisten:

"Mutta ettekö te tiedä? Eikö tämä petturi ole kertonut teille... Ja te rakastatte häntä, te rakastatte _tuota_? Näyttääkö hän suurherttualta? Hoo, oiva pila!..."

Hän virnisteli ja hohotteli kuin mielipuoli, Doloresin tyrmistyneenä tuijottaessa häneen:

"Hänkö suurherttua! Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua! Trevesin rajakreivi! Hän! Hänenhän nimensä on Baupré, Gérard Baupré, retkaleista alhaisin... kerjäläinen, jonka korjasin katu-ojasta!... Suurherttua! Minä se hänestä suurherttuan tein!... Haa, sinä rohkenet nostaa silmäsi vallasnaisiin... ja kapinoida herraasi vastaan!... Maltahan, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!"

Hän sieppasi Bauprén syliinsä kuin mytyn, heilautti häntä pariin kertaan ja sinkosi hänet ulos avoimesta ikkunasta:

"Varokaa ruusupensaita, suurherttua! Niissä on okaita!"

Hänen käännähtäessään takaisin oli Dolores hänen likellään katsellen häntä silmillä, joita hän ei ollut koskaan ennen tässä naisessa nähnyt, vihan raivoon leimahtaneilla silmillä. Saattoiko tämä olla Dolores, heikko, kivuloinen Dolores?

Hän sopersi:

"Mitä te teette? -- -- -- Kuinka rohkenette? -- -- Ja hän? -- -- Se on siis totta? -- -- Hän valehteli minulle?"

"Valehteli teille?" huudahti Lupin, älyten minkä nöyryytyksen hän oli naisena kärsinyt. "Valehteliko? Hänkö suurherttua! Nukke, siinä kaikki -- nukke, jonka lankoja minä nyin... virittämäni soittokone, jota soinnuttelen mieleni mukaan! Sitä narria! Sitä narria!"

Uudistuneen raivon valtaamana hän polki jalkaansa ja heristi nyrkkiään avointa ikkunaa kohti. Ja hän alkoi harppailla huoneessa edestakaisin, sinkautellen lyhyitä lauseita, joissa hänen salaisten ajatustensa kaikki jännittynyt rajuus laukeili:

"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin! Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin. Mutta nukke, joka puhuu _minun_ sanojani, tekee _minun_ liikkeeni, täyttää _minun_ toivomukseni ja toteuttaa _minun_ unelmani... niin, unelmani..."

Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana. Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:

"Vasemmallani Elsass-Lotrinki... Oikeallani Baden, Würtenberg, Baijeri... Etelä-Saksa... kaikki nuo erilliset, tyytymättömät valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt, mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä niskoiltaan... Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"

Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua, jota hän ei yrittänyt salata.

Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:

"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa toimia minun käskyjeni mukaan... Samoin täytyy Englannin tehdä... Peli on pelattu ja voitettu... Se on unelmani... On toinenkin..."

Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa piirteitä.

Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan. Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä hän oli... varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen sielun syvyyksissä.

Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja kaikkivoipaisina...