Part 21

Enimmäkseen läksi Léon Massier illan tullen liikkeelle ja saapui kotiin vasta myöhään: auringon noustessakin oli hänen nähty palaavan.

"Ja tietääkö kukaan, mitä hän tekee?" kysyi Lupin kumppaniltaan, heidän seuraavalla kerralla tavatessaan.

"Ei, hän viettää ihan säännöttömästi aikansa. Joskus hän katoaa useiksi päiviksi kerrallaan... tai pikemmin pysyy asunnossaan. Oikeastaan ei kukaan tiedä mitään."

"No, mepä saamme tietää, ja piankin."

Hän oli väärässä. Viikon ajan yhtämittaa ponnisteltuaan ja tutkisteltuaan hän ei ollut saanut selville mitään enempää tuosta kummallisesta miehestä. Yhtämittaa tapahtui sellainenkin merkillinen seikka, että Lupinin seuratessa miestä tämä lyhyin askelin pitkin katua tepsutellen ja milloinkaan pysähtymättä tai kääntymättä katosi kuin loihdittuna. Tosin hän toisinaan meni talojen läpi, joihin oli kaksi sisäänkäytävää. Mutta toisin ajoin hän tuntui haamuna häipyvän pois keskeltä ihmisvilinää. Ja Lupin jäi seisomaan kivettyneenä, hämmästyneenä, raivoa ja hämmennystä kuohuen.

Lupin riensi Rue Delaizementille ja vartioitsi huvilaa. Minuutit seurasivat toisiansa, tunnit samaten. Kului osa yötäkin. Sitten ilmestyi salaperäinen mies äkkiä näkyviin. Mitä oli hän saattanutkaan olla tekemässä?

"Pikasanoma teille, isäntä", sanoi Doudeville kello kahdeksalta eräänä iltana yhtyessään häneen Rue Delaizementilla.

Lupin avasi kotelon. Rouva Kesselbach rukoili häntä tulemaan avukseen. Kaksi miestä oli yöllä asettunut hänen ikkunansa alle, ja toinen heistä oli sanonut:

"Onni kerrassaan! Tällä kertaa olemme kokonaan hämäyttäneet heidät! Sovittu siis: ensi yönä iskemme."

Rouva Kesselbach oli sitte mennyt alikertaan ja huomannut, että ruokakonttorin ikkunaluukku ei mennyt kiinni tahi että se ainakin voitiin ulkoapäin avata.

"Vihdoinkin", huoahti Lupin. "Vihollinen itse tarjoutuu taisteluun. Sepä hyvä! Olen väsynyt astuskelemaan edes takaisin Malreichin ikkunain alla."

"Onko hän tällähaavaa kotonaan?"

"Ei, hän teki minulle tavanmukaisen kolttosensa Parisissa taaskin, juuri kun minun piti hänelle tehdä samanlainen. Mutta ennen kaikkea, kuulkaahan, Doudeville. Menkää ja hakekaa koolle kymmenen miestämme, ja tuokaa heidät Rue des Vignesille. Ukko Charolais ja hänen poikansa lienevät siellä parhaillaan vartioimassa. Sopikaa järjestelyistänne heidän kanssaan ja tulkaa puoli yhdeltätoista tapaamaan minua Rue des Vignesin ja Rue Raynouardin kulmassa. Sieltä käsin sitten pidämme taloa silmällä."

Doudeville poistui. Lupin odotteli vielä tunnin, kunnes hiljainen Rue Delaizement oli ihan autiona; sitten nähdessään, ettei Léon Massier palannut, hän teki päätöksensä ja meni huvilaan.

Ei ollut ketään näkyvissä... Hän otti vauhtia ja ponnahti kivireunustimelle, joka kannatteli puutarhan rautaristikkoa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli sisäpuolella.

Hänen suunnitelmanaan oli murtautua taloon ja tutkia huoneet, löytääkseen Malreichin Veldenzissä varastamat kuuluisat kirjeet. Mutta hän pitikin sitte kiireellisemmän tärkeänä poiketa ensin vaunukatokseen.

Häntä suuresti kummastutti, kun näki sen olevan auki, ja vielä enemmän, kun taskulyhtynsä valossa havaitsi, että se oli ihan tyhjä ja että takaseinässä ei ollut mitään ovea. Hän etsiskeli kauvan aikaa, mutta ilman menestystä. Mutta ulkona hän näki tikapuut, jotka olivat nostetut vaunukatosta vasten ja joita myöten nähtävästi päästiin jonkinlaiselle liuskakivikaton alle sovitetulle luhdille.

Luhti oli täynnä vanhoja tavaralaatikoita, olkikupoja ja puutarhurien salvoksia, tahi oikeastaan näytti olevan täynnä, sillä pianpa hän huomasi kaidan kujan, jota myöten pääsi takaseinälle asti. Siellä hän tölmäsi kurkkulava-katokseen, jota yritti siirtää. Kun tämä ei onnistunut, niin hän tähysteli katosta tarkemmin ja havaitsi ensinnäkin, että se oli kiinnitetty seinään, ja toisekseen, että ruuduista yksi puuttui. Hän pisti kätensä siitä läpi; se tapasi tyhjää. Hän kohdisti lyhdyn kirkkaan valovirran aukkoon ja näki avaran suojaman, vaunuvajan isomman kuin huvilassa oli ja kaikenlaisella rojulla täytetyn.

"Siinäpä se", tuumi Lupin itsekseen. "Tämä ikkuna on sovitettu johtamaan Välikauppiaan romuaittaan, ihan katonrajaan, ja täältä Louis de Malreich kuuntelee ja vakoilee kätyreitänsä, heidän häntä näkemättänsä tai kuulemattansa. Nyt ymmärrän, miksi he eivät tunne johtajaansa."

Saatuaan selville mitä halusikin, hän kiersi lyhtynsä umpeen ja oli poistumaisillaan, kun vastapäätä häntä alhaalla ovi avautui. Joku tuli sisälle ja sytytti lampun. Hän tunsi tulijan Välikauppiaaksi. Hän päätti jäädä paikoilleen, koskapa suunniteltua hyökkäystä ei voinut tapahtua niin kauvan kuin tuo mies oli tuolla.

Välikauppias otti kaksi revolveria taskuistaan. Hän koetteli niiden rakennetta ja vaihtoi panokset, sitä tehdessään hyräillen jotakin katusäveltä.

Vihdoin sanoi mies ääneensä:

"Sisälle."

Yksi noista konnista pujahti vajaan, kohta toinen, kolmas ja neljäskin...

"Olemme kaikki koolla", puheli Välikauppias. "Dieudonné ja Pötkö tapaavat meidät tuolla alhaalla. No, meillä ei ole hetkeäkään hukattavana... Oletteko aseissa?"

"Hampaita myöten."

"Hyvä on. Meille tulee tuima urakka."

"Mistä sen tiedät, Välikauppias?"

"Olen nähnyt päällikön... Mitäpä nähnyt, en... mutta hän puhutteli minua..."

"Niin", tokaisi eräs miehistä, "pimeässä, kadun kulmassa, kuten tavallista. Hei, parempi oli tapa Altenheimilla. Ainakin tiesi mitä oli tekemässä."

"Ja etkö sinä tiedä?" vastasi Välikauppias. "Me murtaudumme Kesselbachin leskelle."

"Entäs nuo kaksi vartijaa? Ne Lupinin sinne sijoittamat pökkelöt?"

"Oma huolensa. Meitä on seitsemän. Parempi on heidän pitää niin pientä rymyä kuin suinkin."

"Mutta leski?"

"Kapula suuhun ensin, sitte köytettynä tänne... tuolle vanhalle sohvalle... Ja sitten on meidän odotettava lähempiä määräyksiä."

"Onko urakalla hyvä hinta?"

"Kesselbachin jalokivet ensistäänkin."

"Niin, jos luonnistuu... mutta minä tarkotan varmaa taksaa."

"Kolme sadan frangin seteliä mieheen, etukäteen, ja kaksin verroin jälkeenpäin."

"Onko sinulla rahat?"

"On."

"Eipä siis hätää. Sanottakoon mitä tahansa, mutta suorituksissaan on päällikkö miesten mies." Ja äänellä niin matalalla, että Lupin tuskin kuulikaan: "Kuules, Välikauppias, jos käy pakolliseksi käyttää tikaria, niin onko palkintoa?"

"Entinen kaksituhatta."

"Jos se koskee Lupinia?"

"Kolmetuhatta."

"Oi, saadappa hänet!"

Yksitellen he läksivät vajasta. Lupin kuuli Välikauppiaan lähtösanat:

"Tämä on hyökkäyssuunnitelma: Me jakaudumme kolmeksi ryhmäksi. Vihellys, -- ja jokainen ryntää esille..."

Lupin läksi kiireisesti ulos piilopaikastaan, laskeusi alas tikkaita, juoksi rakennuksen ympäri, sisälle menemättä, ja kiipesi takaisin rautaristikon yli.

Hän riensi tulliportin läpi ja hyppäsi vuokra-automobiliin:

"Rue Raynouard."

Hän seisahdutti automobilin kahdensadan metrin päässä Rue des Vignesiltä ja käveli noiden kahden kadun kulmaan. Hänen suureksi ihmeekseen ei Doudeville ollutkaan siellä.

Hän odotti kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia. Puoli yhdeksikään ei ollut ketään saapunut. Enempi viivytteleminen oli vaarallista. Jos Doudeville miehinensä olikin estetty saapumasta, niin riittihän Charolais poikansa kanssa Lupinin apuna torjumaan hyökkäyksen, palvelijain avusta puhumattakaan.

Hän läksi siis edelleen. Mutta hän sai vilahdukselta näkyviinsä kaksi miestä, jotka koettivat piiloutua erään kulmamuurin suojaan.

"Lempo!" sadatti hän. "Siinä on joukkueen etuvartio, Dieudonné ja Pötkö. Narrin lailla olen jättäytynyt takakelkkaan."

Tässä hän menetti aikaa vielä lisää. Astuisiko hän suoraan heidän luokseen, tekisi heidät tehottomiksi ja sitten saapuisi taloon ruokakonttorin ikkunan kautta, jonka tiesi lukitsemattomaksi? Se olisi järkevin menettelytapa; lisäksi hän siten pääsisi heti viemään pois rouva Kesselbachin johonkin turvapaikkaan.

Niin, mutta se merkitsi myöskin hänen suunnitelmansa kumoutumista; siten hän menettäisi tämän ainokaisen mahdollisuuden saada ansaan koko joukkue, epäilemättä myöskin Louis de Malreich itse siinä mukana.

Äkkiä kajahti jostakin talon toiselta puolelta vihellys. Sielläkö jo joukkueen pääosa? Ja tapahtuisiko hyökkäysliike puutarhasta päin?

Mutta tuon ennakolta sovitun merkin kuullessaan olivat molemmat miehet kavunneet ikkunasta sisälle ja kadonneet näkyvistä.

Lupin loikkasi kuistin kaiteen yli ja hyppäsi ruokakonttoriin. Askeleiden äänestä hän päätteli, että hyökkääjät olivat menneet puutarhaan; ja töminä oli niin selvä, että hänen mielensä keveni: Charolais ja hänen poikansa eivät voisi olla kuulematta melua.

Hän nousi senvuoksi toiseen huonekertaan. Rouva Kesselbachin makuuhuone oli ensimäisen porrassiltaman tasalla. Hän astui sisälle koputtamatta.

Huoneessa paloi yölamppu, ja hän näki Doloresin viruvan sohvalla pyörtymäisillään. Hän juoksi valtiattarensa eteen, kohotti hänet istualleen ja tivasi käskevällä äänellä, johon oli pakostakin vastaaminen:

"Kuulkaa... Charolais? Hänen poikansa? Missä he ovat?"

Toinen sopersi:

"Mutta, mitä tarkotattekaan?... Hehän läksivät, tietysti!..."

"Mitä, läksivät?"

"Te lähetitte sanan... tunti takaperin... pikaviestin..."

Lupin sieppasi lattialta hänen vierestään sinisen paperilapun ja luki: ** 'Lähettäkää heti pois molemmat vartijat... ja kaikki mieheni. Sanokaa heille, että tapaavat minut Grand Hotelissa. Älkää olko huolissanne.'

"Hitto! Ja te uskoitte sitä?... Mutta entäs teidän omat palvelijanne?"

"Menneet."

Lupin astui ikkunan ääreen. Ulkopuolella oli kolme miestä tulossa puutarhan toisesta päästä.

Viereisen huoneen ikkunasta, joka oli kadun puolella, hän näki katukäytävällä kaksi muuta.

Ja hän ajatteli Dieudonnéta, Pötköä, ja ennen kaikkea Louis de Malreichia, jonka täytyi olla hiippailemassa lähettyvillä, näkymättömänä ja pelottavana.

"Turkanen!" jupisi hän. "Puolittainpa uskon, että ovat minusta tällä kertaa saaneet saaliin!"

Hetki vaati toimintaa. Hänen täytyy puolustaa Doloresia, jonka ryöstäminen epäilemättä oli hyökkäyksen pääaiheena.

Hän raotti kadunpuoleisen ikkunan puoliskoa ja ojensi revolverinsa. Laukaus herättäisi ja hälyyttäisi naapuriston ja roistot pötkisivät tiehensä.

"Ei sentään", mutisi hän, "ei! Älköön sanottako minun arkailleen taistelua. Tilaisuus on liian hyvä... Ja olisiko varmaakaan, että he pakenisivat!... Heitä on liian monta, välittääksensä naapureista."

Hän palasi Doloresin huoneeseen. Alikerrasta kuului melua. Hän kuunteli, huomasi sen tulevan portaikosta ja lukitsi oven.

Dolores itki ja heittelehti sohvalla. Lupin otti hänet syliinsä ja kantoi viereiseen huoneeseen. Kumartuen hänen ylitseen, sanoi hän:

"Älkää liikahtako, ja pysykää tyynenä. Minä vannon, ettei yksikään noista miehistä koske teihin niin kauvan kuin minä olen hengissä."

Ensimäisen huoneen säppiä koeteltiin. Dolores riippui hänessä kiinni kaikin voimin ja huudahteli:

"Voi, siellä ne ovat!... Siellä ne ovat!... Ne tappavat teidät... te olette yksinänne..."

Innokkaasti vastasi toinen:

"Ei, minä en ole yksinäni... Te olette täällä... Te olette täällä paitsi minua..."

Hän yritti irtautua. Dolores otti hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:

"Minne menette? Mitä aijotte tehdä? Ei... te ette saa kuolla... Minä en sitä siedä... teidän täytyy elää..."

Hän soperteli sanoja, joita toinen ei käsittänyt, ja jotka hän näytti tukahuttavan huulillaan, jotta toinen ei olisi niitä kuullut; ja käytettyään kaiken tarmonsa hän uupuneena vaipui lepotuoliin, tajunsa menettäen.

Lupin nojausi hänen ylitseen ja tuijotteli häntä kotvan. Hiljaisesti, leppeästi hän painoi suudelman Doloresin hiuksille.

Sitte hän palasi ensimäiseen huoneeseen, sulki huolellisesti väli-oven ja käänsi sähkön palamaan:

"Malttakaa silmänräpäys, veikkoset!" huusi hän. "Näkyypä teillä olevan kova kiire murskaantua kappaleiksi!... Ettekö tiedä, että Lupin on täällä? Minä panen teidät tanssimaan!"

Puhuessaan hän avasi väliverhon kätkemään sohvaa, jolla rouva Kesselbach oli maannut, ja nyt hän levitti sohvalle pukuja ja peitteitä. Ovi oli myötäämäisillään ahdistajain iskuista.

"Täällä minä olen! Tulossa! Oletteko valmiita? Nyt hyvät herrat, yksi kerrallaan!..."

Hän kiersi ripeästi avainta ja veti sivulle salvan. Huutoja, uhkauksia, raivostuneiden petojen möryä tunkeusi sisälle oviaukosta.

Ja kuitenkaan ei yksikään heistä rohjennut astua esiin. Ennen ryntäystä Lupinin kimppuun he epäröitsivät, säikyn valtaamina, pelon herpaamina... Tätä hän oli odottanutkin.

Seisten keskellä huonetta, kirkkaassa valossa, käsi ojennettuna, hän piteli sormiensa välissä setelitukkua, jonka jakoi, yksitellen lukien, seitsemäksi yhtä suureksi pinkaksi. Ja hän sanoi levollisesti:

"Kolmentuhannen frangin palkkio kullekin teistä, jos Lupin toimitetaan pois elävitten ilmoilta? Niinhän teille on luvattu? Tässä on sama summa kaksin verroin!"

Hän laski pinkat pöydälle, konnien ulottuville.

Välikauppias karjui:

"Pötyä! Hän yrittää voittaa aikaa. Ampukaa hänet!"

Hän kohotti kätensä. Hänen kumppaninsa pidättivät hänet.

Ja Lupin jatkoi:

"Tietysti tämän ei tarvitse vaikuttaa taistelusuunnitelmaanne. Te tulitte tänne ensinnäkin sieppaamaan rouva Kesselbachin ja toiseksi ottamaan haltuunne hänen jalokivensä. Kaukana olkoon minusta teidän kiitettäviin aikomuksiinne sekaantuminen!"

"Kuulkaahan, mihin tähtäättekään?" murisi Välikauppias, väkisinkin kuunnellen.

"Ahaa, Välikauppias, minä alan herättää mielenkiintoanne, vai mitä?... Tulkaa sisälle, veikkonen... Tulkaa sisälle kaikki... Siellä porrassiltamalla on vetoa... eikä tuollaisten riuskojen poikien sovi antautua vilustumisen vaaraan... Mitä, pelkäilläänkö? Minähän olen ypö yksinäni!... Hei, reipastautukaa, miekkoset!"

He astuivat sisälle ihmeissään ja epäluuloisina.

"Sulkekaa ovi, Välikauppias... meillä on sitte mukavampaa. Kiitos, ukkoseni. Hei, näenpä setelit kadonneiksi. Olemme siis päässeet sopimukseen. Kuinka helppoa onkaan kelpo miesten tulla toimeen keskenään!"

"No... entä sitten?"

"Entä sitten? Ollen kumppanuksia..."

"Kumppanuksia?"

"Niinpä tietenkin, koska rahani teille kelpasivat! Me työskentelemme nyt yhdessä, veikkonen; yhdessä me viemme naisen ja hänen jalokivensä."

Välikauppias irvisti:

"Siihen emme teitä tarvitse."

"Tarvitsettepa hyvinkin, veikkonen."

"Miksi?"

"Syystä ettei tiedossanne ole jalokivien kätköpaikkaa, mutta minä sen tiedän."

"Me etsimme sen."

"Huomenna. Ette tänä yönä."

"No, antakaas kuulua. Mitä haluatte?"

"Osuuttani jalokivistä."

"Miksette ottanut kaikkia, kun kerran tiedätte säilytyspaikan?"

"En pääse omin voimin niihin käsiksi. Keino siihenkin on, mutta minä en sitä tunne. Te olette saapuvilla, niin käytänpä apuanne."

Välikauppias epäröitsi:

"Osuutta jalokivistä... osuutta jalokivistä... Jos hyvinkin ovat lasin ja messingin palasia..."

"Hupelo!... Niitä on runsaan miljoonan arvosta."

Miehiä summa vavahdutti.

"Hyvä on", sanoi Välikauppias. "Mutta entä jos Kesselbachin leski pujahtaa tiehensä? Hän on viereisessä huoneessa, eikö olekin?"

"Ei, hän on täällä."

Lupin veti hetkiseksi syrjään kaihtimen syrjimmäisen sälepinnan, paljastaen näkyviin äsken sohvalle kasaamansa läjän pukuja ja peitteitä:

"Hän on tuossa, pyörtyneenä. Mutta minä en luovuta häntä ennen kuin olemme jakaneet."

"Kuitenkin..."

"Voitte hyväksyä tai hyljätä. Minulle on yhdentekevää, olenko yksinänikin. Te tiedätte, mihin minä kelpaan. Tehkää siis miten mielitte..."

Miehet neuvottelivat keskenään, ja Välikauppias sanoi:

"Missä on mainitsemanne kätköpaikka?"

"Tulisijan alla. Mutta kun emme tunne salaisuutta, niin täytyy ensin nostaa paikoiltaan koko marmorinen liesi päätykuvastiminensa päivinensä, yhtenä möhkäleenä kaiketikin. Se ei ole keveä tehtävä."

"Pyh, me olemme riuskeita miehiä kaikki! Malttakaahan, niin näette. Viidessä minuutissa..."

Hän antoi käskyn, ja hänen kumppaninsa kävivät heti työhön käsiksi ihailtavan rivakasti ja yksituumaisesti. Kaksi heistä, tuoleilla seisten, yritti nostaa kuvastinta. Neljä muuta kävi kohottamaan itse tulisijaa. Välikauppias oli polvillaan ja piti liettä silmällä, jaellen käskyjään:

"Roimasti, pojat!... Kaikki yhdessä, muistakaa!... Varovasti!... Yksi, kaksi... hei, jo liikkuu..."

Heidän takanansa kädet taskuissaan seisten Lupin seurasi heidän hommaansa hartaasti ja samalla taituruutensa kaikella ylpeydellä riemuitsi tästä merkillisestä vaikutusvaltansa näytteestä, joka todisti, mikä uskomaton teho hänellä oli toisiin ihmisiin. Kuinka saattoivat nuo konnat hetkeksikään uskoa noin mahdotonta juttua ja niin kerrassaan joutua päästänsä pyörälle, että jättivät kaikki taistelun edut hänelle?

Hän otti taskuistaan kaksi jyhkeätä ja pelottavaa revolveria, valitsi tyynesti kaksi ensimäistä miestä, jotka saattoi kaataa, ja kaksi seuraavaa, joiden vuoro sitten olisi, ja tähtäsi kylmästi kuin ampumaradan maalitauluja tavotellen.

Kaksi laukausta yht'aikaa, ja taaskin kaksi...

Huikeita tuskan ulvaisuja... Neljä miestä kuukertui peräkkäin maahan kuin keilat.

"Neljä pois seitsemästä, jäännös kolme", sanoi Lupin. "Jatkanko?"

Hänen kätensä pysyivät ojennettuina, Välikauppiaaseen ja tämän kahteen kumppaniin suunnattuina.

"Sika!" murisi Välikauppias, hapuillen asetta.

"Kädet ylös!" huikkasi Lupin, "tai ammun!... Kas noin... Nyt ottakaa te kaksi pois häneltä lelut... muutoin...!"

Pelosta vapisten tarttuivat nuo kaksi roistoa johtajaansa ja pakottivat hänet alistumaan.

"Sitokaa hänet!... Ranteet ensin... vöillänne... Ja nilkat... Joutuin!..."

Nujerrettuna ja taistelukyvyttömäksi tehtynä ei Välikauppias enää vastustellut. Kumppanien häntä sitoessa Lupin kumartui heidän ylitseen ja antoi heille kaksi kamalaa iskua päähän revolverinsa tyvellä. He lysähtivät lattialle.

"Siinäpä oli kelpo työ", hengähti hän. "Vahinko ettei heitä ole viisikymmentä lisää. Olin juuri sillä päällä... Ja kaikki kävi niin helposti... hymyllä... Mitä arvelet siitä, Välikauppias?"

Roisto makasi sadatellen. Lupin puheli:

"Reipastu, veikkonen! Lohduta mieltäsi ajatuksella, että olit apuna hyvässä teossa, rouva Kesselbachin pelastamisessa. Hän saapuu itse kiittämään sinua ritarillisuudestasi."

Hän meni toisen huoneen ovelle ja avasi sen:

"Mitä tämä on?" äännähti hän, pysähtyen kynnykselle ällistyneenä, tyrmistyneenä.

Huone oli tyhjä.

Hän astui ikkunan luo, näki tikapuut nostetuksi ulokkeen kaidetta vasten, ja jupisi:

"Riistetty... riistetty... Louis de Malreich... Voi sitä konnaa!..."

Hän mietti hetkisen, koettaen hillitä tuskaansa, ja sanoi itsekseen, ettei lopultakaan ollut mitään syytä säikähtyä, koska rouva Kesselbach ei näyttänyt olevan heti uhkaavassa vaarassa.

Mutta hänet valtasi äkillinen raivon puuska ja hän karkasi käsiksi noihin seitsemään pahantekijään, antoi potkun tai pari niille haavottuneille, jotka liikahtelivat, etsi esille kaikki setelitukkunsa ja pani ne takaisin taskuunsa, pisti sitte miesten suuhun kapulan, sitoi heidän kätensä millä sattui -- kaihdinnyöreillä, kaistaleiksi revityillä hursteilla -- ja asetti lopuksi riviin lattiamatolle sohvan eteen seitsemän ihmismyttyä tiukkaan nuoritettuina ja kuin tavarakääryiksi sullottuina.

"Pariloittuja muumioita!" hykähteli hän. "Herkullinen annos niille, jotka moisista pitävät!"

Huolimatta edes lukita ovia hän poistui talosta, astui alas katua ja käveli vuokra-automobilillensa asti. Hän lähetti ajurin hakemaan toista ja ohjasi molemmat voimavaunut rouva Kesselbachin talolle.

Kunnollinen ennakolta maksettu juomaraha säästi kaikki tarpeettomat selittelyt. Noiden kahden ajurin avulla hän kantoi alas seitsemän vankiansa ja paiskautti heidät yhdeksi kasaksi vaunuihin. Haavottuneet kiljuivat ja voihkivat. Hän sulki ovet, ja nousi etumaisen automobilin ajurin viereen.

"Minne ajetaan?" kysyi mies.

"Quai des Orfèvresin 36:n: etsivään osastoon."

Moottorit tykähtelivät, ajurit väänsivät koneet käyntiin ja tämä omituinen kulkue läksi kiitämään Trocadéron rinteitä alas.

Kaduilla he sivuuttivat muutamia kasvisvankkureita. Pitkiä salkoja kantavat miehet olivat sammuttamassa katulyhtyjä.

Pian saapuivat he Oikeuspalatsin alueelle ja etsivän osaston edustalle.

"Odottakaa täällä", sanoi Lupin kahdelle ajurilleen, "ja muistakaakin pitää seitsemää kyydittäväänne silmällä."

Hän astui ulkopihan poikki ja pitkin oikeanpuoleista käytävää, joka johti keskus-aseman huoneisiin. Hän tapasi yövuorolla olevat poliisikomisariukset.

"Saalis, hyvät herrat", hän sanoi sisälle tullessaan, "ja hyvä saalis onkin. Onko hra Weber täällä? Minä olen Auteulin uusi poliisitarkastaja."

"Hra Weber on asunnossaan. Tahdotteko lähettää hänelle kutsun?"

"Silmänräpäys vain. Minulla on kiire. Minä jätän hänelle pari riviä."

Hän istuutui sivupöydän ääreen ja kirjotti:

'_Hyvä Weber_: -- Tuon teille ne seitsemän konnaa, jotka olivat Altenheimin rikosjoukkueena, samat miehet, jotka tappoivat Gourelin (ja monia muita) sekä minutkin hra Lenormandin nimisenä.

Jäljellä on enää heidän johtajansa. Minä lähden juuri nyt vangitsemaan häntä. Tulkaa ja liittykää mukaan. Hän asuu Rue Delaizementin varrella Neuillyssa, nimeltänsä Léon Massier.

Ystävälliset terveiseni!

Toveruudella

_Arsène Lupin_. etsivän osaston päällikkö.'

Hän sinetitsi kirjeen:

"Antakaa tämä hra Weberille. Se on kiireellinen. Nyt tarvitsen seitsemän miestä ottamaan tavarat vastaan. Minä jätin ne katukäytävälle."

Hänen palatessaan automobilien luo tuli poliisitarkastajain päällikkö häntä vastaan.

"Ahaa, tekö siinä, hra Leboeuf!" tervehti hän. "Minä olen tehnyt kelpo kaappauksen... Altenheimin koko joukkueen kytkenyt... Ne ovat tuolla vuokra-automobileissa."

"Mistä heidät löysitte?"

"Parhaillaan yrittämästä ryöstää haltuunsa rouva Kesselbachin ja rosvota hänen talonsa. Mutta kerron kyllä koko seikkailun aikanaan."

"Suokaahan anteeksi, monsieur, mutta minut lähetettiin tapaamaan Auteulin poliisitarkastajaa. Enkä minä nähdäkseni... Ketä onkaan minulla kunnia puhutella?"

"Henkilöä, joka teille lahjoittaa seitsemän verratonta konnaa."

"Mutta haluaisin kuitenkin tietää..."

"Nimeni?"

"Niin."

"Arsène Lupin."

Hän kampitti poliisitarkastajain päällikön vikkelästi nurin, juoksi Rue de Rivolille, hyppäsi ohi ajavaan vuokra-automobiliin ja kiiti Porte des Ternesiin.

Route de la Révolte oli lähellä. Hän meni n:oon 5.

* * * * *

Kaikesta kylmäverisyydestään ja hillitsemiskyvystään huolimatta oli Arsène Lupinin mahdoton pidätellä kiihtymystään. Löytäisikö hän Dolores Kesselbachin? Oliko Louis de Malreich vienyt hänet joko omaan asuntoonsa tahi Välikauppiaan katokseen?

Lupin oli Välikauppiaalta ottanut katoksen avaimen, joten hänen oli helppo porttikelloa soitettuaan ja eri pihattojen yli astuttuaan avata ovi ja mennä romuvajaan.

Hän käänsi sähkölyhtynsä palamaan ja tähysteli ympärilleen. Hieman oikealla oli se avoin tila, missä hän oli nähnyt pahantekijät viimeiseen puheluunsa kokoontuneina. Välikauppiaan mainitsemalla sohvalla hän näki mustan olennon. Dolores makasi vaippoihin kiedottuna ja kapuloittuna.

Lupin auttoi hänet jalkeille.

"Oi, tekö!" sopersi hän. "Ne eivät ole teihin kajonneet!"

Hän kohottausi ja viittasi vajan taustalle päin:

"Tuonne... 'hän' meni tuolle suunnalle... minä kuulin askeleet... olen varma... Teidän täytyy mennä sinne... olkaa niin hyvä!"

"Minun täytyy ensin saada teidät pois", intti toinen.

"Ei, minusta älkää välittäkö... menkää hänen peräänsä... Minä rukoilen teitä... Iskekää häneen!"

Tällä kertaa ei pelko näyttänyt Doloresia masentavan, vaan antavan hänelle tavatonta tarmoa.

Lupin avasi hänen siteensä, laski hänet hellävaroen sohvalle ja sanoi:

"Te olette oikeassa... Sitäpaitsi ei teillä ole mitään peljättävänä täällä... Odottakaa minua, minä tulen takaisin..."

Hänen tehdessään lähtöä tarttui Dolores hänen käteensä:

"Entä te itse?"

"Niin mitä?"

"Jos tuo mies..."

Tuntui siltä kuin olisi hän kammonnut sitä suurta, viimeistä ottelua, johon oli alistamaisillaan Lupinin, ja kuin olisi hän viime hetkessä halunnut tämän siitä pidättää.

Toinen vastasi:

"Kiitos, älkää ollenkaan olko peloissanne. Mitä olisi minun peljättävä? Onhan hän yksikseen."