Part 19

Hän työnnälsi tytön terhakasti sivulle, yritti ottaa kirjaa ja korvensi turhaan kätensä. Sitte hän sieppasi sen ulos pihdeillä ja heitti sen yli pöytäliinan, tukahduttaakseen liekit. Mutta se oli myöhäistä. Vanhan käsikirjotuksen kaikki lehdet olivat kartena, hajoillen tuhaksi.

Lupin tuijotteli tyttöön vaiti. Kreivi sanoi:

"Oikein luulisi hänen tietäneen, mitä teki."

"Ei, hän ei tiedä. Mutta hänen iso-isänsä lienee uskonut kirjan hänen haltuunsa jonkinlaisena aarteena, aarteena jota ei yksikään sielu saisi konsanaan nähdä, ja typerällä vaistillaan tyttö piti parempana heittää sen tuleen kuin luovuttaa sitä kenellekään."

"No, siis..."

"Mitä niin?"

"Te ette löydä kätköpaikkaa."

"Ahaa, kreivi hyvä, te siis hetkiseksi ajattelitte menestystäni mahdolliseksi? Ja Lupin ei teistä tunnukaan ihan puoskarilta? Olkaa huoletta, Waldemar: Lupinilla on useampia kuin yksi nuoli jouseensa. Minä onnistun."

"Ennen klo kahtatoista huomenna?"

"Ennen klo kahtatoista tänä yönä. Mutta nyt minua ahdistaa nälkä. Ja jos ystävällisesti..."

Hänet vietiin kersanttien ruokahuoneeseen, missä hänelle valmistettiin tukeva ateria, kreivin mennessä antamaan selostusta keisarille.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Waldemar palasi; he istuutuivat syömään yhteisen päivällisen, toinen toistansa vastapäätä, vaiteliaina ja mietteissään.

"Waldemar, hyvä sikaari olisi parahiksi... Kiitos... Ah, tämä ritisee kuten kelpo Havana ainakin!"

Hän sytytti sikaarinsa ja virkahti minuutin tai parin kuluttua:

"Voitte polttaa, kreivi. Se ei minua vähääkään häiritse; toden teolla pidänkin siitä."

Kului tunti. Waldemar torkkui ja siemasi tuon tuostakin kulauksen konjakkia, pysyäkseen valveilla.

Sotamiehiä astui sisään ja ulos, heidän käytettävikseen asetettuina.

"Kahvia", pyysi Lupin.

Hänelle tuotiin kahvia.

"Onpa se kehnoa!" nurkui hän.

Hän sytytti toisen sikaarin eikä enää hiiskunut mitään.

Kului kymmenen minuttia. Hän pysyi liikkumattomana ja ääneti.

Äkkiä Waldemar hypähti jalkeille ja sanoi kärtyisesti Lupinille:

"Hoi, siinä! Ylös!"

Lupin viheltää hymisi parhaillaan. Hän ei ollut tietääkseenkään.

"Seisaallenne, sanon!"

Lupin kääntyi katsomaan. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli juuri astunut huoneeseen. Lupin nousi tuoliltaan.

"Kuinka pitkällä olemme?" kysyi keisari.

"Minä luulen, Sire, että pääsen pian tyydyttämään Teidän Keisarillisen Majesteettinne vaatimuksen."

"Mitä? Tiedättekö..."

"Piilopaikan? Jokseenkin lähelle, Sire... Joitakuita seikkoja vielä pohdin... mutta kaikki selviää, jahka olemme paikalla: minulla ei ole mitään epäilystä siitä."

Sen enempää puhumatta Lupin Waldemarin suureksi suuttumukseksi taaskin istuutui.

Mutta minuutin kuluttua keisari, joka oli kävellyt kauvemmaksi ja puhunut kreivin kanssa, astui hänen luokseen:

"Oletteko valmis, hra Lupin?"

Lupin pysyi vaiti. Kysymys uudistettiin. Hänen päänsä valahti rinnalle.

"Mutta hän nukkuu; totta toisen kerran hän nukkuu!" Waldemar, suunniltaan raivostuneena, ravisti häntä rajusti olkapäästä. Lupin putosi tuoliltaan, vaipui lattialle, vavahti pariin kolmeen kertaan ja makasi sitte liikkumattomana.

"Mikä häntä vaivaa?" ihmetteli keisari. "Eihän hän toki kuollut ole?"

Hän otti lampun ja kumartui hänen ylitseen:

"Kuinka hän on kalpea! Kasvot kuin vahasta muovatut!... Katsokaahan, Waldemar... Tunnustelkaa hänen sydäntään... Hän elää, eikö niin?"

"Kyllä, Sire", vastasi kreivi tuokion kuluttua, "sydän tykkii aivan säännöllisesti."

"Mikä sitten on vikana? Minä en käsitä... Mitä tämä on?"

"Menenkö noutamaan lääkärin?"

"Juoskaa..."

Lääkäri tapasi Lupinin samassa tilassa, tunnottomana ja hievahtamattomana. Hän toimitutti nukkujan vuoteeseen, tutki häntä tarkoin ja kysyi mitä hänellä oli ollut syötävänä.

"Epäilettekö myrkytystapausta, tohtori?"

"En, Sire, mitään myrkytyksen oireita ei ole. Mutta minä ajattelen... mitä on tuolla tarjottimella ja tuossa kupissa?"

"Kahvia", vastasi kreivi.

"Teitä varten?"

"Ei, häntä varten. Minä en ole tilannut kahvia."

Lääkäri kaatoi hiukan kahvia, maistoi sitä ja sanoi:

"Oikeassa olin: hänet on huumattu unettimella."

"Mutta kenen vehkeillä?" huudahti keisari vihastuneena. "Kuulkaahan, Waldemar, täällä käyvät asiat tuskaannuttavan nurinkurisesti!"

"Sire..."

"Niin, minä olen saanut siitä tarpeekseni!... Alan todella uskoa, että mies on oikeassa ja että linnassa on joku... Nuo kultarahat, tuo unetin..."

"Jos kukaan olisi päässyt tähän suljettuun paikkaan, Sire, niin se olisi tullut jo tiedoksi... Me olemme etsineet joka suunnalta kolme tuntia."

"Kuitenkaan en minä höystänyt hänen kahviansa, sen vakuutan... Ja ellette te sitä tehnyt..."

"Oi, Sire!"

"No, siispä vainutkaa... etsiskelkää..."

Waldemar hyöri kaiken yötä tunnollisesti, se kun oli hänen keisarillisen isäntänsä määräys, mutta menestyksettä.

Lupin vietti yön elottomana. Lääkäri pysyi hänen vuoteensa vieressä ja kertoi aamulla keisarin lähetille, että hän yhä nukkui.

Kello yhdeksältä hän sentään ensi kertaa liikahti, kuin ponnistellen valveutuakseen.

Myöhemmällä hän sopersi:

"Paljonko kello on?"

"Kahtakymmentä viittä vailla kymmenen."

Hän ponnisteli jälleen, ja oli ilmeistä, että hänen koko olemuksensa rimpuili horroksen kahleista vapautuakseen.

Kello löi kymmenen.

Hän hätkähti ja sanoi:

"Kantakaa minut; kantakaa minut palatsiin."

Lääkärin suostumuksella Waldemar kutsui miehensä ja lähetti sanan keisarille. Lupin laskettiin paareille ja kulkue läksi palatsiin.

"Ensimäiseen huonekertaan", hän jupisi.

Hänet kannettiin ylös portaita.

"Käytävän päähän", hän määräili. "Viimeiseen huoneeseen vasemmalle."

Hänet kannettiin viimeiseen huoneeseen, joka oli kahdestoista, ja hän vaipui menehtyneenä tuolille istumaan.

Keisari saapui. Lupin ei liikahtanut, istuen vain tajuttoman näköisenä, silmät ilmeettöminä.

Sitte hän näytti muutamien minuuttien kuluttua heräävän, katseli ympärilleen, seinille, lakeen, ihmisiin ja sanoi:

"Huumaavaa ainetta, kaiketi?"

"Niin", vahvisti lääkäri.

"Onko... mies tavotettu?"

"Ei."

Hän näytti mietiskelevän ja nytkäytteli moneen kertaan päätään ajattelevalla ilmeellä; mutta pian he huomasivat hänen nukkuvan.

Keisari astui Waldemarin luo:

"Määrätkää automobilinne tuotavaksi ulkopuolelle."

"Hoo?... Mutta, Sire...?"

"No, mitä? Minä alan ajatella, että hän puijaa meitä ja että tämä kaikki on pelkkää näyttelemistä, ajan voittamiseksi."

"Kenties... kylläkin..." sanoi Waldemar yhtyen.

"Automobilinne, Waldemar!"

Kreivi antoi määräyksensä ja palasi. Lupin ei ollut herännyt, Keisari huomautti Waldemarille, silmäillessään ympärilleen:

"Tämä on Minerva-huone, eikö niin?"

"Niin on, Sire."

"Mutta miksi on täällä sitten kahdessa kohden 'N'?"

Huoneessa tosiaankin on kaksi 'N':ää, toinen uuninkamanan yläpuolella, toinen vanhan ränstyneen kaappikellon otsikkona, joka oli sovitettu seinään ja josta näkyi osa mutkikasta koneistoa, painot hievahtamattomina riippumassa nuoristaan.

"Nuo kaksi 'N':ää..." alotti Waldemar.

Keisari ei kuunnellut vastausta. Lupin oli jälleen liikahtanut, avaten silmänsä ja äännähdellen epäselviä tavuja. Hän nousi seisaalleen, käveli lattian poikki ja lysähti pelkästä uupumuksesta maahan.

Sitten alkoi rynnistys, hänen aivojensa, hermojensa, tahtonsa rynnistys tuota kamalaa, turruttavaa puutumusta vastaan, elämän ponnistelu sammumista vastaan. Näky oli hyvin surettava.

"Hän kärsii", mutisi Waldemar.

Lupin änkytti:

"Ruiskutus, hra tohtori, kafeiini-ruiskutus... oitis..."

"Saanko, Sire?" kysyi lääkäri.

"Kyllähän... Kello kahteentoista asti tehkää mitä hän käskee. Minä olen hänelle antanut lupaukseni."

"Kuinka monta minuuttia... vailla kaksitoista?" kysyi Lupin.

"Neljäkymmentä", vastasi joku.

"Neljäkymmentä?... Minä teen sen... Teen varmasti... Minun on se tehtävä..." Hän paineli päätänsä käsillään. "Voi, jos minulla olisi aivoni, todelliset aivot, aivot jotka ajattelevat! Se olisi silloin sekunnin asia! On vain yksi pimeä piste jäljellä... mutta minä en voi... ajatukseni vilisevät... en voi käydä siihen kiinni... se on kamalaa."

Hänen hartiansa tutisivat. Itkikö hän?

He kuulivat hänen toistelevan:

"813... 813..." Ja matalammalla äänellä: "813... kahdeksainen... ykkönen... kolmonen... niin, tietysti... Mutta miksi? Se ei riitä..."

Keisari jupisi:

"Hän tehoaa minuun. Minun on työläs uskoa, että mies voi näytellä tuolla tavoin..."

Kello löi puoli kaksitoista... Neljännestä vailla kaksitoista...

Lupin pysyi liikkumattomana, nyrkit ohimoillaan.

Keisari odotti, silmät kiintyneinä kronomeetteriin, jota Waldemar piteli kädessään.

Kymmenen minuuttia vailla... viisi minuuttia vailla...

"Onko automobili paikalla, Waldemar?... Ovatko miehenne valmiina?"

"Kyllä, Sire."

"Onko tuo kellonne lyöntilaitoksella varustettu, Waldemar?"

"On, Sire."

"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä siis..."

"Mutta..."

"Kahdentoista viimeisellä lyönnillä, Waldemar."

Keisari ei salannut tuskallista jännitystänsä. Tämä haaveellinen seikkailija, jota nimitettiin Arsène Lupiniksi ja jonka ihmetyttävästä elämäntarinasta hän oli paljon kuullut, tämä mies ahdisti hänen mieltänsä... ja vaikka olikin päättänyt tehdä lopun koko tästä epäiltävästä jutusta, ei hän voinut pidättyä odottamasta... ja toivomasta.

Kaksi minuuttia enää... yksi minuutti enää...

Sitte he lukivat sekunnit.

Lupin näytti nukkuvan.

"No niin, valmistautukaa", virkahti keisari kreiville.

Kreivi astui Lupinin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

Lyövän taskukellon hopeaiset helähdykset alkoivat kajahdella... yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi...

"Waldemar, veikkonen, vetäkäähän tuon vanhan kaappikellon painot ylös."

Hetkisen tyrmistyminen. Sanat lausuttiin Lupinin äänellä; hän puhui hyvin tyvenesti.

Waldemar, tuttavallisuudesta loukkaantuneena, kohautti hartioitansa.

"Tehkää kuten hän sanoo, Waldemar", lausui keisari.

"Niin, tehkää kuten minä sanon, kreivi hyvä", säesti Lupin, jälleen saaden leikinlaskulahjansa. "Te tunnette narut niin hyvin... eihän teillä ole muuta tekemistä kuin nyt noita kellon ohjaksia tiukentaa... vuoron jälkeen... yksi, kaksi... mainiota!... Tuolla tavoin se entis-aikoina vedettiin käyntiin."

Heiluri läksi todellakin liikkeeseen, ja he kuulivat sen säännöllisen naksutuksen.

"Nyt käymme osottajiin käsiksi", jatkoi Lupin. "Asettakaa ne vähää vaille kaksitoista... älkää liikkuko... antakaas kun..."

Hän nousi ja astui kellon taulun eteen, seisten enintään kahden jalan päässä siitä, silmät tiukkoina, jokainen hermo jännittyneenä.

Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat, kaksitoista raskasta, kumeata lyöntiä.

Pitkällinen äänettömyys. Ei mitään tapahtunut. Silti odotti keisari, kuin ollen varma siitä, että jotakin tapahtuisi. Waldemar ei liikkunut.

Lupin, joka oli kumartunut tähystämään kellon taulua, oikaisihe nyt mutisten:

"Siinäpä se... nyt älyän..."

Hän palasi tuolinsa luo ja käski:

"Waldemar, asettakaa osottajat jälleen kaksi minuuttia vaille kaksitoista. Hoi, ei, veikkonen, ei taakse päin! Niin päin kuin kellon osottajat itsekin kiertävät!... Niin, sen tiedän, hitaan laistahan se on... mutta sitä ei voida auttaa."

Kello löi kaikki tunnit ja puolet tunnit puoli kahteentoista asti.

"Kuulkaahan, Waldemar", sanoi Lupin. Ja hän puheli vakavasti, leikkiä laskematta, ikäänkuin itsekin kiihdyksissään ja huolissaan:

"Kuulkaahan, Waldemar. Näettekö kellon taulussa pienen, pyöreän nastan, joka merkitsee ensimäistä tuntia? Se nasta on irrallinen, eikö niin? Laskekaa sen päälle vasemman käden etusormi ja painakaa. Hyvä! Tehkää peukalollanne samoin kolmatta tuntia vastaavalle nastalle. Hyvä. Oikealla kädellänne työntäkää kahdeksannen tunnin nastaa. Hyvä. Kiitos. Nyt saatte mennä istuutumaan."

Minuutti-osottaja siirtyi, ehti kahdennentoista nastan kohdalle, ja kello löi taas kaksitoista.

Lupin istui vaiti ja valkeana. Nuo kaksitoista lyöntiä kajahtivat hiljaisuuteen.

Kahdennellatoista lyönnillä kuului rasahdus kuin valloilleen päässeestä pontimesta. Kello seisahtui äkkiä. Heiluri lakkasi liikkumasta.

Ja äkkiä putosi eteenpäin se pronssikoriste, joka miehen päätä esittäen oli kellon taulun päätynä, paljastaen kiviseinään hakatun pienen komeron.

Tässä komerossa oli pintakuvallinen hopeainen lipas.

Lupin otti sen molemmin käsin ja kantoi keisarin eteen:

"Suvaitsisiko Teidän Keisarillinen Majesteettinne avata sen itse. Lippaassa ovat kirjeet, jotka olen sopimuksemme mukaan etsinyt."

Keisari kohotti kantta ja näytti kovin hämmästyneeltä.

_Lipas oli tyhjä_.

Lipas oli tyhjä!

Lupin pyyhki hikeä otsaltaan, sieppasi sitte lippaan, käänteli sitä, tarkasteli, ikäänkuin toivoen löytävänsä siitä salapohjan. Vihdoin hän paremmaksi varmuudeksi raivonsa puuskassa rusensi sen vastustamattomalla kouraisullaan.

Se huojensi häntä. Hän hengitti keveämmin.

Keisari sanoi:

"Kuka tämän on tehnyt?"

"Yhä sama mies, Sire, se joka kulkee samaa tietä kuin minä ja tavottelee samaa tarkotusperää: hra Kesselbachin murhaaja."

"Milloin?"

"Viime yönä. Voi, sire, miksi ette jättänyt minua vapaaksi silloin kun pääsin vankilasta! Jos olisin ollut vapaa, niin olisin tullut tänne tuntiakaan menettämättä. Minä olisin saapunut ennen häntä! Minä olisin antanut Isildalle rahaa ennen kuin hän antoi! Minä olisin lukenut Malreichin, vanhan ranskalaisen palvelijan päiväkirjan ennen kuin hän luki."

"Luulette siis, että päiväkirjassa tehtyjen paljastusten kautta...?"

"Niinhän tietysti, Sire! Hänellä oli aikaa lukea ne. Ja väijyskellen en tiedä missä, saaden tiedon kaikista liikkeistämme en tiedä keneltä, hän nukutti minut viime yöksi suoriutuaksensa minusta."

"Mutta palatsi oli vartioittu."

"Teidän sotamiestenne vartioitsema, Sire. Merkitseekö se hänen laisellensa miehelle mitään? Sitä paitsi olen varma siitä, että Waldemar kohdisti etsintänsä ulkorakennuksiin, siten harventaen palatsin vartioita."

"Kaikki tämä tuntuu minusta kovin mahdottomalta."

"Se kaikki näyttää minusta peräti selkeältä, Sire! Jos olisi mahdollista tunnustella jok'ainoan soturinne taskuja silloin tällöin, tai tietää kuinka paljon rahoja kukin heistä käyttelee lähimpien kahdentoista kuukauden kuluessa, niin löytäisimmepä varmasti pari kolme, joilla on tällä hetkellä hallussaan joitakuita pankin seteleitä, ranskalaisia seteleitä tietysti."

"Ohoo!" intti Waldemar.

"Minä vakuutan sen, hyvä kreivi; se on hintakysymys, eikä hinnalla ole mitään väliä hänelle! Jos hän haluaisi, niin olen varma siitä, että te itsekin..."

Keisari ei kuunnellut puhetta, ollen omiin aatoksiinsa vaipuneena. Hän asteli edes takaisin lattialla, ja viittasi sitte eräälle käytävässä seisovista upseereista:

"Automobilini... Ja käskekää väkeni valmistautua... Me lähdemme."

Hän pysähtyi, silmäili Lupinia tovin ja jatkoi kreivin luokse astuen:

"Tekin, Waldemar, lähtekää... suoraan Parisiin, pysähtymättä..."

Lupin heristi korviansa. Hän kuuli Waldemarin vastaavan:

"Haluaisin saada kymmenkunta vartijaa lisää... Tuon paholaisen kanssa miehekseen!..."

"Saatte kernaasti. Ja pitäkää silmänne auki. Teidän täytyy yöksi saapua perille."

Lupin polki jalkaansa rajusti lattiaan:

"Ei, ei, Sire! Ei, ei, ei! Se ei käy päinsä! Sen vannon! Ei, ei, ei mitenkään!"

"Mitä tarkotatte?"

"Entä kirjeet, Sire? Varastetut kirjeet?"

"Totta toisen kerran!..."

"Vai niin!" huudahti Lupin, suuttuneesti laskien käsivartensa ristiin. "Teidän Keisarillinen Majesteettinne siis luopuu taistelusta? Te katsotte häviön korvaamattomaksi? Te myönnätte itsenne lannistetuksi? No, mutta minäpä en, Sire. Minä olen alottanut, ja aijon lopettaakin."

Keisari hymyili tälle sisun purkaukselle:

"Minä en luovu, mutta poliisini ryhtyvät työhön..."

Lupin purskahti nauruun:

"Suokaahan anteeksi, Sire! Se on kovin hupaista! Teidän poliisinne! Teidän Keisarillisen Majesteettinne poliisit! Nehän ovat jokseenkin samaa kuin kaikki poliisit, nimittäin eivät mitään, eivät yhtään mitään! Ei, Sire, minun ei sovi palata Santé-vankilaan! Vankilaa voin pitää naurettavana. Mutta aikaa on nyt jo kylliksi hukattu. Minä tarvitsen vapauteni tuota miestä vastaan, ja aijon sen pitää."

Keisari kohautti hartioitansa: "Te ette edes tiedä, kuka se mies on."

"Minä saan sen selville, Sire. Ja minä yksin voin sen selvittää. Ja hän tietää ainoastaan minun kykenevän siihen. Minä olen hänen ainoa vihamiehensä. Minua hän tähtäsi linnaan tullessamme, kun ampui revolverilla. Hän piti riittävänä huumata minut ja ainoastaan minut, viime yönä, ollakseen vapaa tekemään mitä halusi. Taistelu käypi hänen ja minun välillä. Muulla maailmalla ei ole siihen mitään sanomista. Meitä on kaksi, ja siinä kaikki. Tähän asti on sattuma suosinut häntä. Mutta ajan mittaan on välttämätöntä, ehdottoman varmaa, että minä voitan taistelun."

"Miksi?"

"Syystä että minä olen parempi mies."

"Entä jos hän surmaa teidät?"

"Hän ei surmaa minua. Minä vedän hänen kyntensä esille, minä teen hänet ihan vahingoittamattomaksi. Ja te saatte kirjeet, Sire. Ne ovat teidän. Maan päällä ei ole mahtia, joka voisi estää minua palauttamasta niitä teille."

"Ja mistä tiedämme, että kirjeet varastettiin viime yönä?" kysyi keisari.

"Varkaus on päivätty, Sire."

"Mitä sanotte?"

"Katsokaa sen kamanan sisäpuolta, joka suojasi kätköpaikkaa. Päivämäärä on kirjotettu valkealla liidulla: 'Keskiyö, 24. elokuuta'..."

"Niinpä onkin!" mutisi keisari ällistyneenä. "Kuinka en sitä tullut nähneeksi?" Ja hän lisäsi, ilmaisten uteliaisuutensa: "Enkä ymmärrä noita kahta seiniin sommiteltua 'N':ää... tämähän on Minerva-suojama."

"Täällä nukkui Napoleon, Ranskan keisari", sanoi Lupin.

"Mistä sen tiedätte?"

"Kysykää Waldemarilta, Sire. Minä puolestani sain sen äkillisenä välähdyksenä silloin kun selailin vanhan palvelijan päiväkirjaa. Ymmärsin Holmesin ja minun olleen väärällä tolalla. APO ON, suurherttua Hermannin kuolinvuoteellaan kirjottama vaillinainen sana, ei tarkotakaan Apollonia, vaan Napoleonia."

"Se on totta... te olette oikeassa", sanoi keisari. "Mutta tuo numero 813?..."

"Sepä minulle tuotti enintä päänvaivaa. Minulla oli aina se käsitys, että oli laskettava yhteen nuo kolme numeroa, 8, 1 ja 3; ja siten saatu summa 12 tuntui minusta heti tarkottavan tätä huonetta, joka on käytävästä kahdestoista. Täytyi olla jotakin muutakin, jotakin, mitä minun heikontuneet aivoni eivät kyenneet sanoiksi tulkitsemaan. Tuon kellon näkeminen, joka oli sovitettu juuri Napoleon-suojamaan, oli minulle ilmestys. Numero 12 ilmeisesti tarkotti kello kahtatoista. Keskipäivän tuntia! Keskiyön tuntia! Eivätkö ne ole ne juhlalliset hetket, jotka ihminen halukkaimmin valitsee? Mutta miksi nuo kolme numeroa 8, 1 ja 3 mieluummin kuin mitkä tahansa muut, joista olisi saanut saman summan?... Silloin johtui mieleeni toimittaa kello lyömään ensi kertaa, kokeeksi. Tällöin huomasin, että ensimäisen, kolmannen ja kahdeksannen tunnin nastat olivat liikkuvia, mutta muut eivät. Niitä siis 813 niinikään tarkotti käytettäväksi kätköpaikan etsintään. Waldemar painoi noita kolmea nastaa, jousi ponnahti auki, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne tietää tuloksen... Siinä, Sire, on selitys tuolle salaperäiselle sanalle ja noille kolmelle numerolle, jotka suurherttua kirjotti kuolevalla kädellään, toivoen poikansa niiden avulla jonakuna päivänä saavan ilmi Veldenzin salaisuuden ja saavan haltuunsa ne kuuluisat kirjeet, jotka hän oli sinne kätkenyt."

Keisari kuunteli innokkaalla tarkkaavaisuudella, yhä enemmän ja enemmän kummastellen miehessä huomaamaansa älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, oveluutta ja terhakkuutta.

"Waldemar", hän virkahti, kun Lupin oli lopettanut. "Sire?"

Mutta juuri hänen aikoessaan puhua kuului ulkoa käytävästä huutoja.

Waldemar meni katsomaan ja ilmotti palatessaan:

"Siellä on se hullu tyttö, Sire. Eivät tahdo päästää häntä tänne."

"Antakaa hänen tulla", huudahti Lupin kiihkeästi. "Hänen täytyy saada tulla, Sire."

Keisari antoi merkin ja Waldemar läksi noutamaan Isildaa.

Hänen tulonsa herätti yleistä tyrmistystä. Hänen valjuilla kasvoillaan oli tummia laikkuja; hänen vääntyneet piirteensä ilmaisivat mitä tuiminta tuskaa. Hän tapaili henkeään, molemmin käsin kouristaen poveansa.

"Haa!" äännähti Lupin kauhistuneena.

"Mitä nyt?" kysyi keisari.

"Lääkärinne, Sire. Ei ole menetettävä silmänräpäystäkään."

Hän astui tytön eteen:

"Puhu, Isilda... Oletko nähnyt mitään? Onko sinulla mitään sanottavaa?"

Tyttö oli pysähtynyt; hänen silmänsä olivat vähemmän tylsät, ikäänkuin olisi kipu niitä terittänyt. Hän lausui äänteitä, mutta ei sanoja.

"Kuuntele", puhui Lupin. "Vastaa 'kyllä' tahi 'ei'... pään liikkeellä... Oletko nähnyt hänet? Tiedätkö missä hän on... Kuuntele: jos sinä et vastaa..."

Lupin hillitsi suuttuneen eleen. Mutta äkkiä muistaen edellisen päivän kokeen hän kirjotti valkeaan seinään L- ja M-kirjaimet.

Tyttö ojensi kätensä niitä kohti ja nyökkäsi ikäänkuin myöntääkseen.

"Ja sitte?" kyseli Lupin. "Mitä sitte?... Kirjota jotakin itse."

Mutta tyttö kirahti kamalasti ja heittäysi voihkien lattialle.

Sitten äkkiä tuli hiljaisuus, liikkumattomuus. Viimeinen vavahdus. Ja hän ei enää hievahtanut.

"Kuollut?" kysyi keisari.

"Myrkytetty, Sire."

"Voi poloista!... Ja kenen toimesta?"

"'Hänen', Sire. Tyttö epäilemättä tunsi hänet. Pahantekijä nähtävästi pelkäsi, mitä tyttö saattaisi kertoa."

Lääkäri saapui. Keisari viittasi tyttöön. Sitte Waldemariin kääntyen:

"Käskekää kaikki miehenne liikkeelle... Tarkastakoot kaikki rakennukset... Raja-asemille sähkötettäköön."

Hän astui Lupinin luo:

"Kuinka pitkän ajan tarvitsette kirjeiden hankkimiseksi takaisin?"

"Kuukauden, Sire... korkeintaan kaksi."

"Hyvä on. Waldemar odottaa teitä täällä. Hän saa minulta ohjeet ja valtuudet myöntää teille kaikkea mitä haluatte."

"Minä toivon saavani vapauteni, Sire."

"Olette vapaa."

Lupin katseli hänen jälkeensä, hänen kävellessään pois, ja sanoi hampaittensa välistä:

"Ensin vapauteni... Ja jälkeenpäin, kun olen antanut teille takaisin kirjeet, oi majesteetti, pikku kädenpuristus! Sitten olemme kuitit!..."

IX.

Mustapukuinen mies.

"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti käyntikortin lakeijalta ja luki:

"André Mauny... En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."

"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo teidän odottavan."

"Ahaa... mahdollista... Kyllä, osottakaa hänet tänne."

Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja. Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina, kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.

Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja liehuva sininen valkotäpläinen huivi.

"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.

"Niin, madame."

"Minulla ei ole kunniaa..."

"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin, Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin, sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."

Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:

"Oi, te olette..."

"Niin."

Toinen sopersi:

"Todellako?... Tekö siinä?... En tunne teitä samaksi."

"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"

"En... kaikki on erilaista... otsa... silmät... Eivätkä tuollaiseksi..."

"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."

Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja rauhattomina.

Viimein kysyi vieras:

"Saisinko tietää syyn...?"

"Eikö Geneviève teille maininnut?..."

"En ole häntä tavannut... mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani..."

"Aivan niin... aivan niin..."