Part 18

"Eipä mitään... sanoinpahan vain... Sitä paitsi olemme kymmentä minuuttia edellä... ja automobilimme on vähintään neljäkymmentä-hevosvoimainen."

"Se on kuusikymmentä", sanoi saksalainen, levottomasti vilkaisten häneen silmännurkkauksestaan.

"Hoo, eipä sitte hätää!"

He nousivat loivaa rinnettä ylös. Heidän saavuttuansa laelle ojentautui kreivi ulos ikkunasta:

"Hitto!"

"Mitä nyt?" kysyi Lupin.

Kreivi kääntyi häneen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

"Olkaa varoillanne! Jos mitään tapahtuu, niin sen pahempi teille."

"Ohoo! Toinen näyttää vähentävän välimatkaa!... Mutta mitä pelkäättekään, kreivi hyvä? Siellä kaiketikin tulee joku matkustaja... vieläpä kenties joku meidän avuksemme lähetetty."

"Minä en mitään apua halua", murisi saksalainen.

Hän kurkottausi taas katsomaan. Automobili oli ainoastaan parin, kolmen sadan metrin päässä.

Hän sanoi miehilleen Lupiniin viitaten:

"Sitokaa hänet. Jos hän vastustelee..."

Ja hän veti revolverinsa taskustaan.

"Miksi minä vastustelisin, oi hellä germaani?" naurahteli Lupin. "Mitä te tuosta automobilista välitätte? Minun apureitaniko? Sepä hullunkurinen aatos!"

Vastaamatta antoi saksalainen käskyjä ajajalle:

"Oikealle!... Hitaampi vauhti!... Antaa niiden mennä ohi... Jos nekin hiljentävät kulkuansa, niin me pysäytämme!"

Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen näytti vieras automobili päin vastoin lisäävän vauhtiansa. Se sivuutti heidät kuin tuulispää, tomupilvessä. Takaosassa seisoi alas lasketun kuomun yli nojautuen mustapukuinen mies.

Hän nosti käsivartensa.

Kaksi laukausta pamahti.

Kreivi, jonka ruumis sulki koko vasemmanpuoleisen ikkunan, kaatui takaisin istuimelleen.

Ennen kuin edes vilkaisivat hänen vammojansa heittäysivät nuo kaksi miestä Lupiniin käsiksi ja täydensivät hänen köyttämisensä.

"Aaseja! Pölkkypäitä!" riehui Lupin raivoissaan. "Päinvastoin, antakaa minun mennä! Kas nyt me pysähdymme! Mutta kiitäkää sen perässä, pöllöt, tavottakaa hänet!... Hän on mustapukuinen mies, kuulkaa, murhaaja!... Voi, näitä epattoja!..."

Hänet kapuloittiin. Sitte he kävivät kreiviä hoitamaan. Haava ei näyttänyt vaaralliselta ja saatiin pian sidotuksi. Mutta potilas, joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, sai kuumekohtauksen ja alkoi houria.

Kello oli kahdeksan aamulla. He olivat aukealla maaseudulla, missään ei ollut merkkiäkään asumuksista. Miehillä ei ollut mitään tietoa matkan varsinaisesta päämäärästä. Minne piti heidän mennä? Keneltä voisivat he tiedustaa ohjeita?

He asettuivat erään metsikön laitaan odottelemaan.

Koko päivä kului täten. Vasta illalla saapui ratsuväen osasto, joka oli lähetetty Trevesistä etsimään automobilia.

Kahta tuntia myöhemmin Lupin astui pois vaunuista ja yhäti kahden saksalaisensa saattamana kapusi lyhdyn valossa ylös portaita, joka johti pieneen huoneeseen; tämän ikkunat oli suljettu rautaristikoilla. Täällä hän vietti yönsä.

Seuraavana aamuna vei hänet eräs upseeri tilavaan, pikimältään kalustettuun huoneeseen. Hänen vankikammiossaan käynyt ylhäinen vieras istui kirjotuspöydän ääressä lueskellen sanomalehtiä ja selostuksia, joihin hän veteli voimakkaita viiruja punaisella liidulla.

"Jättäkää meidät", hän sanoi upseerille.

Ja Lupinin eteen astuen:

"Paperit."

Sävy ei ollut entinen. Se oli nyt tyly ja käskevä sävy valtiaan, joka on kotonaan ja puhuttelee alhaista olentoa. Ja millaista olentoa! Veijaria, pahinta lajia seikkailijaa, jonka edessä hän oli ollut pakotettu itseänsä nöyryyttämään!

Lupin ei nolostunut. Hän vastasi ihan tyvenesti:

"Ne ovat Veldenzin linnassa."

"Me olemme linnan ulkorakennuksissa. Nuo tuolla ovat linnan rauniot."

"Paperit ovat raunioissa."

"Menkäämme ottamaan ne. Näyttäkää minulle tie."

Lupin ei hievahtanut.

"No?"

"No, Sire, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette. Kestää jonkun aikaa, ennen kuin saa toimimaan ne voimat, jotka tarvitaan tuon kätköpaikan avaamiseen."

"Kuinka pitkän ajan tarvitsette?"

"Neljäkolmatta tuntia."

Suuttunut liike, väleen hillitty:

"Haa, siitäpä ei meidän välillämme ollut mitään puhetta!"

"Ei määritelty mitään yksityiskohtaista, ei tätä eikä sitä pikku retkeä, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne pani minut tekemään puolen tusinan vartiosoturinne huostassa. Minun on toimitettava paperit, siinä kaikki."

"Ja minun on pidätettävä vapautenne kunnes toimitatte paperit."

"Se on luottamus-asia, Sire. Olisin pitänyt itseäni aivan yhtä suuresti sidottuna hankkimaan nuo paperit, jos olisinkin vankilasta päästessäni ollut vapaa, ja Teidän Keisarillinen Majesteettinne saa olla varma siitä, etten minä olisi niiden keralla mennyt menojani. Ainoana erotuksena on, että ne olisivat nyt teidän hallussanne. Sillä me olemme menettäneet yhden päivän, Sire. Ja yksi päivä on tällaisessa hommassa... kokonainen päivä liikaa... Se vain on sanottava, että teillä olisi pitänyt olla luottamusta."

Keisari silmäili hiukan ällistyneenä hylkiötä, kulkuria, joka tuntui kiusaantuneelta siitä, että kukaan epäili hänen sanaansa.

Hän ei vastannut, vaan soitti kelloa:

"Päivystävä upseeri", hän käski.

Kreivi von Waldemar saapui, hyvin valjuna.

"Ahaa, tekö, Waldemar? Olette siis taas kunnossa?"

"Palvelukseksenne, Sire."

"Ottakaa viisi miestä mukaanne... samat miehet, koska olette heistä varma. Älkää jättäkö tätä... herrasmiestä ennen kuin huomen-aamulla." Hän katsoi kelloansa. "Ennen kuin huomen-aamulla kello kymmenen. Ei, minä annan hänelle aikaa kello kahteentoista. Te menette minne tahansa hän suvaitsee mennä, te teette mitä ikinä hän teiltä pyytää. Sanalla sanoen, te olette hänen käytettävissään. Kello kaksitoista yhdyn minä teihin. Ellei hän kellon kahdennellatoista lyönnillä ole minulle toimittanut kirjetukkua, niin te asetatte hänet takaisin automobiilinne ja silmänräpäystäkään menettämättä viette hänet suoraa päätä Santé-vankilaan."

Hän meni ulos.

Lupin valitsi pöydältä sikaarin ja heittäysi lepotuoliin:

"Hyvä! Tuollaisesta rivakkuudesta minä pidän. Se on vilpitöntä ja selkeätä."

Kreivi oli tuonut miehensä sisälle. Hän sanoi Lupinille:

"Mars!"

Lupin sytytti sikaarinsa eikä hievahtanut.

"No niin, mars!"

"Ei."

"Mitä sellainen 'ei' tarkottaa?"

"Minä kummailen."

"Mitä?"

"Missä ihmeessä tuo kätkö saattaa olla!"

Kreivi hätkähti, Lupinin naureskellessa:

"Sillä parahinta on jutussa se, ettei minulla ole etäisintäkään aavistusta tuosta kuuluisasta piilosta, yhtä vähän kuin tiedän, millä tavoin ryhtyisin sitä hakemaan. Mitä te siihen sanotte, Waldemar hyvä, hä? Hupaisaa, eikö totta?... Ei etäisintäkään aavistusta..."

Veldenzin rauniot ovat tutut kaikille Reinin ja Moselin varrella käyneille.

Saattueensa seuraamana Lupin kahdessa tunnissa tarkasteli koko rakennuksen.

"Minä olen teihin kovin tyytyväinen, kreivi hyvä. En luule konsanaan tavanneeni niin täydellisesti alaansa perehtynyttä opasta, enkä -- mikä on harvinaista -- niin vaiteliasta. Ja nyt lähdemme puolipäivälliselle, ellei teillä ole vastaan."

Kello neljän seuduissa, tehtyään taaskin kävelyn raunioissa, joll'aikaa hän oli tutkinut kivet, mitannut muurien paksuuden, ottanut selvää kaikesta mahdollisesta, turhaan, kysyi hän kreiviltä:

"Eikö ole ketään jäljellä viimeisen, linnassa asuneen suurherttuan palveluskunnasta?"

"Kaikki silloiset palvelijat hajaantuivat kukin taholleen. Yksi ainoa jäi piiriin asumaan."

"No?"

"Hän kuoli kaksi vuotta takaperin."

"Lapsia?"

"Hänellä oli poika, joka meni naimisiin. Yhdessä vaimonsa keralla erotettiin hänet häpeällisen käytöksen takia. He jättivät jäljelle nuorimman lapsensa, pienen tyttären Isildan."

"Missä hän asuu?"

"Hän asuu täällä, näiden rakennusten päässä. Vanhalla iso-isällä, oli tapana olla linnassa kävijäin oppaana siihen aikaan kun yleisöllä vielä oli pääsy tänne. Pikku Isilda on siitä asti asustanut raunioissa. Hänen annettiin säälistä jäädä. Hän on vähäjärkinen raukka, tuskin puhekykyinen ja tietämätön sanoistaan."

"Onko hän aina ollut sellainen?"

"Ei nähtävästi. Hänen järkensä alkoi himmentyä kymmenkunnan vuoden ijässä."

"Surunko johdosta, vai säikähdyksen ehkä?"

"Ei ole ollut mitään suoranaista syytä, kuulemma. Isä oli juoppo ja äiti teki hulluuden kohtauksessa itsemurhan."

Lupin mietiskeli ja sanoi:

"Haluaisin tavata hänet."

Kreivi hymyili omituisesti:

"Tavata hänet saatte kaikin mokomin."

Isilda sattui olemaan eräässä niitä huoneita, joita hänen sallittiin pitää hallussaan. Lupin kummastui nähdessään myötätuntoa herättävän pikku olennon, joka oli liian laiha, liian valju, mutta melkein sievä vaaleine hiuksineen ja hentoisine kasvoineen. Hänen merenvihreissä silmissään oli sokeiden epämääräinen, uneksiva katse.

Lupin teki muutamia kysymyksiä, joihin Isilda ei sanaakaan vastannut, ja toisia, joihin hän vastasi katkonaisin lausein, kuin ei olisi tajunnut hänelle lausuttujen sanojen merkitystä eikä omiakaan sanojansa oivaltanut.

Kyselijä yritti yhä, tarttuen häntä hyvin hellästi käteen ja lempeällä äänellä tiedustellen häneltä seikkoja niiltä ajoilta, jolloin hänellä vielä oli järkensä tallella -- hänen iso-isästään, muistoista, joita saattaisi elvyttää lapsuusaikojen vapaa karkeloiminen linnan majesteetillisissa raunioissa.

Tyttö seisoi vaiti ollen, tuijottavin silmin, osaaottamattomana; mikään liikutus, mitä hän saattoi tuntea, ei jaksanut herättää hänen uinuvaa älyänsä.

Lupin pyysi lyijykynää ja paperia, ja kirjotti numeron "813".

Kreivi hymyili taas.

"Hei, mitä te nauraa virnotatte?" huudahti Lupin ärtyisestä.

"En mitään... en mitään... tämä kiinnittää hyvin suuresti mieltäni, siinä kaikki..."

Isilda katseli kyselijän ojentamaa paperilappua ja käänsi hajamielisenä pois päänsä.

"Ei tärpi!" huomautti kreivi ivallisesti.

Lupin piirsi kirjaimet "APO ON".

Isilda ei omistanut enempää huomiota.

Toinen ei luopunut kokeestaan, vaan piirteli yhä samoja kirjaimia, joka kerta jättäen niiden välille erilaisia lomia ja joka kerta pitäen tytön kasvoja silmällä.

Tyttö ei hievahtanut, vaan piti katsetta paperiin kiinnitettynä, vaipuneena välinpitämättömyyteen, jota ei mikään näyttänyt häiritsevän.

Sitten yht'äkkiä tarttui hän kynään, sieppasi viimeisen paperilapun Lupinin käsistä ja ikäänkuin äkillisen mieleenjohdatuksen valtaamana kirjotti kaksi 'l':ää Lupinin avoimeksi jättämään keskilomaan.

Tämä tunsi värähdyksen ruumiissaan.

Oli muodostunut sana: "APOLLON".

Sillävälin Isilda piti kiinni sekä lyijykynästä että paperista, ja kourivin sormin ja pingottunein kasvoin ponnisteli saadakseen kätensä tottelemaan vaivaisten pikku aivojensa määräyksiä.

Lupin odotti kuumeisesti.

Tyttö piirrälsi nopeasti toisen sanan: "DIANE".

"Vielä sana! Minun täytyy saada vielä sana!" vaati Lupin käskevällä äänellä, tarttuen tyttöä käsivarteen.

Mutta hän näki tytön silmistä, jotka olivat taaskin tylstyneet, ettei tuo vilahtava älyntuikahdus voinut enää kimmeltää.

"Mennään", sanoi Lupin.

Hän oli kävelemässä pois, kun tyttö juoksi hänen perässään ja asettui hänen tielleen. Hän pysähtyi:

"Mitä nyt?"

Tyttö ojensi kämmenensä.

"Mitä? Rahaa?... Onko hänellä tapana kerjätä?" kysyi Lupin kreiviltä.

"Ei", sanoi Waldemar, "enkä voi ymmärtää..."

Isilda otti taskustaan kaksi kultakolikkoa ja kilisteli niitä riemuiten.

Lupin katsoi niitä. Ne olivat ranskalaisia rahoja, ihan uusia, sinä vuonna lyötyjä.

"Mistä sinä nämä sait?" kysyi hän kiihtyneesti. "Ranskalaista rahaa!... Kuka sinulle antoi?... Ja milloin?... Tänäänkö? Puhu!... Vastaa!..." Hän kohautti hartioitaan. "Minua hullua! Niinkuin hän kykenisi vastaamaan!... Hyvä kreivi, lainaisitteko minulle neljäkymmentä markkaa?... Kiitos... Tässä, Isilda, on sinulle..."

Tyttö otti nuo kaksi kolikkoa, kilisteli niitä toisien kanssa kämmenellään ja sitte käsivartensa ojentaen viittasi Uudestisyntymisen palatsin raunioihin, sellaisella liikkeellä, joka tuntui erityisemmin kääntävän huomiota vasempaan sivurakennukseen ja sen sivurakennuksen yläosaan.

Lupin vilkaisi kreiviin. Waldemar hymyili taaskin.

Hän läksi palatsiin umpimähkään, saattueensa seuraamana.

Ensimäisessä huonekerrassa pohjoispuolella oli pitkä käytävä, josta avautui kaksitoista sievää huonetta, kaikki ihan yhtäläisiä.

Kun alkoi tulla hämärä, kiiruhti hän yhteen noista kahdestatoista huoneesta, kuin olisi valinnut sen erityisistä, yksistään hänelle itselleen tunnetuista syistä. Häntä hieman ihmetytti tavata siellä keisari tupakoitsemassa nojatuolissa, jonka hän oli haetuttanut.

Olematta hänen saapuvilla oloansa huomaavinaankaan ryhtyi Lupin tarkastamaan huonetta niiden menetelmien mukaan, joita hänellä oli tapana käyttää sellaisissa tapauksissa, jakaen huoneen neliöihin, joista tutki kunkin erikseen.

Kaksikymmentä minuuttia tähän työhön käytettyään hän sanoi:

"Minun täytyy pyytää teitä, Sire, armollisesti siirtymään. Tässä on tulisija..."

Keisari nytkäytti päätänsä:

"Minusta tuntuu, hra Lupin, että te olette tehnyt minusta hiukkasen pilaa."

"Millä tavoin, Sire?"

"No, mitä mies tietää, sitä hänen ei tarvitse etsiskellä! Täällä te olette vainuilleet runsaasti kymmenen tuntia. Eikö teistäkin tunnu olevan syytä viipymättömälle palauttamiselle vankilaan?"

Lupin näytti tyrmistyneeltä:

"Eikö Teidän Majesteettinne asettanut viimeiseksi rajaksi kello kahtatoista huomenna?"

"Miksi sitä odotella?"

"Miksi? No, jotta sallittaisiin minun täydentää työni!"

"Työnne? Mutta eihän se ole vielä alussakaan, hra Lupin."

Lupin mietti, ja selitti sitte vakavasti:

"Koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne vaatii todisteita minuun luottaakseen, niin minä annan sellaisia. Näillä yhteisen käytävän varrella olevilla kahdellatoista huoneella on kaikilla eri nimi, joka on piirretty ranskaksi -- nähtävästi jonkun ranskalaisen koristetaiteilijan sommittelemana -- kunkin huoneen oven yläpuolelle. Yksi näistä kirjotuksista, joita tuli ei ollut tärvellyt niin pahoin kuin toisia, pisti silmääni astuskellessani pitkin käytävää: minä tarkastin muutkin oviaukot ja huomasin, että niissä kaikissa näkyi vaivoin luettavia jälkiä ovenkamanaan kaiverretuista nimistä. Siten löysin 'D':n ja 'E':n, alku- ja loppukirjaimen 'DIANE':sta. Löysin 'A':n ja tavun 'LON', jotka viittasivat 'APOLLON'iin. Nämä ovat ranskalaiset muodot Dianasta ja Apollosta, kreikkalaisia jumaluuksia molemmat. Muut kaiverrukset edustivat samaa alaa. Havaitsin jälkiä nimistä sellaisista kuin Jupiter, Venus, Merkurius, Saturnus j.n.e. Tämä ongelman osa on siten ratkaistu: kullakin näistä kahdestatoista suojamasta on jonkun olympialaisen jumalan tai jumalattaren nimi: ja kirjaimet 'APO ON' viittaavat Isildan täydentäminä Apollo-huoneeseen, Salle d'Apolloniin. Täällä siis, tässä huoneessa, missä nyt olemme, on kirjeiden kätköpaikka. Muutamat minuutit kenties riittävät niiden löytämiseen."

"Muutamat minuutit tai muutamat vuodet... tai vuosikymmenetkin!" sanoi keisari nauraen. "Hra Lupin", jatkoi Hänen Majesteettinsa, "sen jännittävän tutkimuksen, jota te olette tänään johtanut ja jonka loistavia tuloksia meille kertoilette, olen jo tehnyt minä... niin, kaksi viikkoa takaperin, ystävänne Sherlock Holmesin seurassa. Yhdessä me kyselimme pikku Isildalta; yhdessä me käytimme samoja menetelmiä häneen nähden kuin tekin; ja yhdessä me panimme merkille nimet käytävän ovien kamanoissa ja pääsimme tähän huoneeseen, Apollo-huoneeseen asti."

Lupin vaaleni. Hän sopersi:

"Haa, pääsikö Holmes... tänne... asti?"

"Tänne asti... Tosin ei siitä ollut meille apua, sillä me etsiskelimme tässä huoneessa neljä päivää emmekä löytäneet mitään. Kuitenkin tiedän, etteivät kirjeet ole täällä."

"Se vei Holmesilta neljä päivää, Sire, ja minulta se viepi ainoastaan neljä tuntia. Ja minä olisin tarvinnut vielä vähemmänkin, ellei minua olisi etsinnässäni vastustettu."

"Ja kuka niin on tehnyt, totta toisen kerran! Minun uskollinen kreivinikö? Toivoakseni hän ei rohjennut..."

"Ei, Sire, vaan vihollisistani kamalin ja voimakkain, se hirviö, joka tappoi oman rikostoverinsa Altenheimin."

"Onko hän täällä? Luuletteko niin?" huudahti keisari, jonka kiihtymys osotti hänen tuntevan koko jutun alkuvaiheet.

"Hän on missä tahansa minä olen. Hän uhkaa minua ainaisella vihallaan. Hän se arvasi minut Lenormandiksi, etsivän osaston päälliköksi; hän se toimitti minut vankilaan; hän se jälleenkin heti vapaaksi päästyäni vainosi minua. Minuun eilen automobilissa tähdätessään hän haavotti kreivi von Waldemaria."

"Mutta mistä tiedätte, miten voitte olla varma siitä, että hän on Veldenzissä?"

"Isilda on saanut kaksi kultarahaa, kaksi ranskalaista kolikkoa!"

"Ja mitä hän täällä tekee? Mikä voi olla hänen tarkotuksenaan?"

"Minä en tiedä, Sire, mutta hän on pahahenki kerrassaan. Teidän Keisarillisen Majesteettinne tulee olla varuillanne; hän pystyy kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin."

"Ihan uskomatonta! Minulla on kaksisataa miestä näissä raunioissa. Hän ei ole voinut päästä sisälle. Hänet olisi nähty."

"Eräs hänet epäilemättömästi näki."

"Kuka?"

"Isilda."

"Kuulusteltakoon häntä! Waldemar, viekää vankinne sinne, missä tyttö on."

Lupin saapui tytön asumiin huoneisiin, jotka olivat vanhojen ulkorakennusten päässä. Näitä rakennuksia käytettiin raunioita vartioitsevien kahdensadan soturin kasarmina; ja tämä vasen sivurakennus oli kokonaan varattu upseereille ja heidän vaimoillensa.

Isildaa ei siellä näkynyt. Kreivi lähetti kaksi miestänsä häntä hakemaan. He palasivat tyhjin toimin. Kukaan ei ollut nähnyt tyttöä.

Mutta hän ei ollut kuitenkaan voinut poistua raunioalueelta. Mitä Uudestisyntymisen palatsiin tulee, niin siellä kuhisi puolet sotaväen osastoa, eikä sinne voinut päästä kukaan.

Vihdoin ilmotti erään naapurirakennuksessa asuvan ali-upseerin vaimo, että hän oli istunut ikkunassaan kaiken päivää ja että tyttö ei ollut käynyt ulkona.

"Jollei hän olisi pistäytynyt ulos, niin hän olisi täällä nyt; ja täällä hän ei ole", sanoi Waldemar.

Lupin huomautti:

"On ylikerta."

"Kyllä, mutta tästä huoneesta ei ole portaita ylikertaan."

"Onpa sentään."

Hän viittasi pieneen oveen, joka avautui pimeään komeroon. Pimennossa hän näki ensimäiset askelmat rappusista, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut.

"Sallikaahan, hyvä kreivi", hän sanoi Waldemarille, joka liikahti kuin noustakseen ensimäisenä ylös, "minun saada kunnia."

"Miksi?"

"Vaaran vuoksi."

Hän juoksi ylös ja hypähti yht'äkkiä matalaan ja kaitaan ylistupaan. Häneltä pääsi huudahdus:

"Haa!"

"Mitä nyt?" kysyi kreivi, vuorostaan pistäytyen esiin.

"Tässä... lattialla... Isilda..."

Hän polvistui tytön viereen, mutta näki ensi katseella, että hänet oli vain huumattu, ja ettei hänessä ollut mitään merkkejä vammoista, paitsi joitakuita naarmuja ranteissa ja käsissä. Hänen suuhunsa oli työnnetty nenäliina kapulaksi.

"Siinäpä se", puheli Lupin. "Murhaaja oli täällä hänen kanssaan. Meidän tullessamme hän antoi tytölle nyrkin-iskun ja kapuloitsi hänet, jott'emme kuulisi hänen voihkettaan."

"Mutta miten pääsi hän itse pois?"

"Tätä kautta... katsokaa... kaikki ensimäisen huonekerran ullakot yhdistää käytävä."

"Ja edelleen?"

"Edelleen on hän laskeutunut alas jonkun muun asunnon portaita."

"Mutta hänet olisi nähty!"

"Pyh, kuka tietää! Tuo olento on näkymätön. Mutta lähettäkää sentään miehenne nuuskimaan. Käskekää heitä tutkimaan kaikki ullakko-osastot ja kaikki alikerran asunnot."

Hän epäröitsi. Lähtisikö hän itsekin ajamaan murhaajaa takaa? Mutta helähdys palautti hänet tytön vierelle. Tämä oli noussut lattialta, ja hänen käsistään oli vierähtänyt kymmenkunta kultarahaa. Lupin katsahti niihin. Ne olivat kaikki ranskalaista.

"Haa, minä olin oikeassa!" hän sanoi. "Mutta miksi niin paljon kultaa? Minkä hinnaksi?"

Äkkiä hänen silmäänsä osui lattialta kirja ja hän kumartui sitä ottamaan. Mutta tyttö syöksähti siihen nopeammin käsiksi, sieppasi sen ja painoi sen rintaansa vasten rajun kiihkeästi, ikäänkuin valmiina puolustamaan sitä jokaista riistämis-yritystä vastaan.

"Siinäpä se", sanoi Lupin. "Raha tarjottiin hänelle kirjasta, mutta hän kieltäysi sitä luovuttamasta. Siitä naarmut hänen käsissään. Mielenkiintoista olisi tietää, minkätähden murhaaja tahtoi saada kirjan haltuunsa. Pääsikö hän ensin silmäilemään sen sisällön?"

Hän sanoi Waldemarille:

"Hyvä kreivi, antakaahan käsky."

Waldemar antoi miehilleen merkin. Kolme heistä heittäytyi käsiksi tyttöön ja väänsi häneltä kirjan ankaralla nujerruksella, jonka kestäessä poloinen polki jalkaa, väänteli ja kirkui raivosta.

"Tyynny, lapseni", viihdytteli Lupin, "hiljalleen... kaikki tapahtuu hyvän asian puolesta... Pitäkää häntä silmällä! Sillävälin minä tarkastelen tätä riidan-esinettä."

Se oli epätäydellinen kappale Montesquieun "Voyage au temple de Gride"-teosta, vähintään satavuotisissa kansissa. Mutta Lupin oli tuskin avannut sen, kun huudahti:

"Kas, kas, tämäpä outoa! Jokaiselle oikeanpuoleiselle sivulle on kiinnitetty pergamenttilevy, ja nämä levyt on peitetty hyvin tiheällä, pienellä käsikirjoituksella."

Hän luki ihan alusta:

'Päiväkirja, jonka on Herramme vuonna 1794 alottanut chevalier GILLES DE MALRÈHE, Hänen Korkeutensa ZWEIBRUECKEN-VELDENZin prinssin ranskalainen palvelija.'

"Mitä! Niinkö siinä sanotaan?" kysyi kreivi.

"Mikä teitä kummastuttaa siinä?"

"Isildan iso-isää, kaksi vuotta takaperin kuollutta vanhusta, nimitettiin Malreichiksi, mikä on saman nimen saksalainen muoto."

"Oivallista! Isildan iso-isä kaiketikin oli sen ranskalaisen palvelijan poika tai pojanpoika, joka kirjotti päiväkirjansa Montesquieun teoksien vajanaiseen niteeseen. Ja sitenpä päiväkirja joutui Isildan käsiin."

Hän selaili sivuja umpimähkään:

"15. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi metsästämään."

"20. syysk. 1796. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa läksi ratsastamaan. Hänen ratsunansa oli Cupido."

"Hiisi vieköön!" mutisi Lupin. "Sikäli ei se peräti jännittävää ole."

Hän käänsi paksun tukun lehtiä ja luki:

"12. maalisk. 1803. Olen lähettänyt 10 kruunua Hermannille. Hän antaa musiikkitunteja Lontoossa."

Lupin naurahti.

"Ohoo! Hermann on menettänyt hallitus-istuimensa ja arvonimet karisevat kuin akanat!"

"Niin", huomautti Waldemar. "Ranskalaiset joukot karkottivat hallitsevan suurherttuan."

Lupin jatkoi:

"1809. Tiistaina. Napoleon nukkui Veldenzissä viime yönä. Minä tein Hänen Majesteettinsa vuoteen."

"28. lokak. 1814. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa palasi maahansa."

"29. lokak. 1814. Minä saatoin Hänen Kuninkaallista Korkeuttansa viime yönä kätköpaikkaan ja sain mielihyväkseni osottaa hänelle, ettei kukaan ollut arvannut sen olemassaoloa. Mutta kukapa olisikaan osannut aavistaa, että piilopaikka oli juuri..."

Lupin pysähtyi kiljaisten. Isilda oli äkkiä pujahtanut häntä vartioinneiden miesten käsistä, nykäissyt kirjan hänen käsistään ja syöksähtänyt pakoon.

"Hoi, sitä pikku kiusankappaletta! Pian, pian! Kiertäkää portaiden kautta alikertaan häntä vastaan. Minä juoksen hänen perässään pitkin käytävää."

Mutta tyttö oli paiskannut oven kiinni jälkeensä ja teljennyt sen. Lupinin täytyi rientää alas ja juosta pitkin seinänvieriä toisten keralla etsimässä portaita, jotka veisivät heidät ensimäiseen huonekertaan.

Neljäs rakennus oli ainoa avoin. Lupin nousi ylikertaan. Mutta käytävä oli tyhjä, ja hänen täytyi koputella oviin, murtaa lukkoja ja tunkeutua asukkaattomiin huoneisiin, sillävälin kun Waldemar, osottaen yhtä suurta innostusta takaa-ajoon kuin hänkin, lävisteli kaihtimia ja verhoja miekallaan.

Pohjakerrasta huusi ääni, oikeanpuoleisesta sivurakennuksesta päin. He ryntäsivät sille taholle. Jonkun upseerin vaimo viittilöitsi heille erään käytävän päässä ja kertoi, että tytön täytyi olla hänen asunnossaan.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Lupin.

"Huoneeseeni aikoessani huomasin oven lukituksi enkä päässyt sisälle."

Lupin väänsi ripaa ja huomasi oven olevan lukossa.

"Ikkuna!" huudahti hän. "Onhan ikkuna!"

Hän meni ulos, ottaen kreivin miekan, ja iski ruudut säpäleiksi. Kahden miehen nostamana hän ponnistausi seinää vasten ylös, pujotti kätensä sirujen välitse, kiersi ikkunanpuitteiden nastan auki ja pudottausi huoneeseen.

Hän näki Isildan kyyristelevän lieden edessä, jolla loimusi kuuma lieska.

"Sitä pikku petoa!" ähkäisi hän. "Hän on sen heittänyt tuleen!"