Part 17

Uskon puhuneeni selkeästi.'

Ja seuraavana päivänä: ** 'Kirjeet kirjotettiin edesmenneen keisarin aikana. Minun ei tarvinne lisätä mitään niiden tärkeyden todistamiseksi.'

Neljän päivän vaiti-olo ja sitte tämä lopullinen kirjelmä, joka aikaansai vielä muistissa olevan hälinän: ** 'Tutkimukseni on päättynyt. Nyt tiedän kaikki.

Pelkällä harkinnan voimalla olen arvannut kätköpaikan salaisuuden.

Ystäväni ovat lähdössä Veldenziin ja kaikkien esteiden uhalla he menevät linnaan heille osottamaani tietä.

Sanomalehdet julkaisevat sitte valokuvia kirjeistä, joiden pääsisällön jo tunnen; mutta pidän parempana julkaista koko tekstin.

Tämä varma, ehdoton julkaiseminen tapahtuu kahden viikon kuluttua tästä päivästä, täsmälleen tämän elokuun 22. p:nä.

Siihen asti olen vaiti... ja odotan.'

Tiedonannot "Grand Journalille" lakkasivat tosiaankin toistaiseksi; mutta Lupin ei herjennyt olemasta kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa hatun kautta. Se oli niin yksinkertaista! Ei ollut mitään vaaraa. Kuka olisi saattanut konsanaan aavistaa, että maître Quimbelin hattu oli Lupinin kirjelaatikkona!

Joka toinen tai kolmas aamu, niin useasti kuin saapuikin, tämä kuuluisa asianajaja uskollisesti toi puolustettavansa kirjeet: kirjeitä Parisista, kirjeitä maaseudulta, kirjeitä Saksasta, kaikki Doudevillen lyhentämiä ja salakirjotukseksi muuttamia. Ja tuntia myöhemmin maître Quimbel juhlallisesti asteli pois, vieden Lupinin määräyksiä.

Mutta eräänä päivänä Santén vankilanjohtaja sai kirjelmän, jonka alla oli nimikirjaimet "L.M." ja jossa hänelle huomautettiin, että maître Quimbel arvatenkin oli tietämättänsä Lupinin kirjeenkantajana ja että olisi viisasta pitää silmällä tämän arvoisan herrasmiehen käyntejä. Vankilanjohtaja kertoi maître Quimbelille ja tämä päätti pitää nuorempaa toimistokumppaniansa mukanansa.

Niinpä taaskin, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, huolimatta aina heruvasta kekseliäisyydestään, huolimatta jokaisen tappionsa jälkeen uusiutuvasta ihmeteltävästä älykkäisyydestään, taaskin Lupin huomasi olevansa estetty pitämästä yhteyttä muun maailman kanssa, yhä ehkäisijänänsä pelottavan vastustajansa hirveä nerokkuus. Ja hän havaitsi keskeytyksen tapahtuvan ratkaisevimmalla hetkellä, siinä juhlallisessa käänteessä, jolloin hän kammiostansa oli lyömässä viimeisen valttikorttinsa niitä liittoutuneita voimia vastaan, jotka häntä niin kamalana ylivoimana ahdistelivat.

* * * * *

Elokuun 13. p:nä, istuessaan kahta asianajajaansa vastapäätä, hänen huomionsa kohdistui sanomalehteen, johon maître Quimbel oli kietaissut muutamia papereitaan.

Hän näki hyvin isoilla kirjakkeilla painetun otsikon:

"813".

Ali-otsikot olivat:

"UUSI MURHA".

"KIIHTYMYS SAKSASSA".

"ONKO _APO ON_ VIHDOIN SAANUT TULKINNAN?"

Lupin vaaleni tuskasta. Otsikkojen alta hän luki sanat:

'Kaksi huomiota herättävää sähkösanomaa saapuu meille lehtemme juuri mennessä koneeseen.

Lähellä Augsburgia on löydetty vanhan miehen ruumis, kurkku veitsellä katkaistuna. Poliisiviranomaisten on onnistunut todeta ruumis: se on Steinweg, mies jota useasti mainittiin Kesselbachin jutussa.

Toisaalta sähköttää eräs kirjeenvaihtajamme, että kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes on kiireisesti kutsuttu Kölniin tapaamaan keisaria. Sieltä he lähtevät Veldenzin linnaan,

Sherlock Holmesin sanotaan ottaneen tulkitakseen, mikä salaisuus piilee sanoissa APO ON.

Jos hän onnistuu, niin se merkitsee sen käsittämättömän taistelun surkeata luhistumista, jota Arsène Lupin on kuluneen kuukauden ajan niin omituisella tavalla johtanut.'

Kammionsa neljän seinän sisällä numero 14. tunsi olevansa peruuttamattomasti yksinään, sidotuin käsin, sidotuin tahdoin, sidotuin aivoin. Häntä ei vähääkään auttanut se että hän oli kyvykäs, nerokas, peloton, sankarillinen. Taistelua käytiin ilman häntä. Hänen osansa oli nyt päättynyt. Hän oli liittänyt yhteen eri kappaleet ja virittänyt kaikki jouset siihen isoon koneeseen, jonka piti tuottaa, ikäänkuin itsellään toimivasti valmistaa hänen vapautuksensa; ja hänelle oli mahdotonta tehdä ainoatakaan liikahdusta työnsä parantamiseksi ja vaalimiseksi.

Määräpäivänä kävisi kone työskentelemään. Sitä ennen voisi sattua tuhannen epäsuotuista seikkaa, tuhannen vastusta ilmestyä, hänen kykenemättänsä vastustamaan noita seikkoja tai poistamaan noita vastuksia.

Lupin vietti siihen aikaan elämänsä onnettomimmat hetket. Hän epäili itseään. Hän kummaili, hautautuisiko hänen olemassaolonsa ainiaaksi vankilan pimentoon. Eikö hän ollut tehnyt erehdystä laskelmissaan? Eikö ollut lapsellista uskoa, että hänet vapauttava tapaus sattuisi tuona määrättynä päivänä?

"Hulluutta!" hän huudahteli. "Todisteluni on pettävää... Kuinka voin odottaa sellaista asianhaarain yhteensattumista! Joku pikku seikka tuhoaa kaikki... se välttämätön hiekkajyvä..."

Steinwegin kuolema ja niiden asiapaperien katoaminen, jotka vanhuksen piti hänelle luovuttaa, ei häntä suurestikaan huolestuttanut. Hän olisi tarpeen vaatiessa tullut toimeen ilman noita asiapapereita; ja Steinwegin hänelle lausumien muutamien sanojen johdolla hän pystyi arvaamalla ja synnynnäisellä nerollaan käsittämään mitä keisarin kirjeet sisälsivät, ja laatimaan sen taistelusuunnitelman, joka veisi voittoon. Mutta hän ajatteli Sherlock Holmesia, joka oli nyt tuolla taistelukentän keskuksessa ja joka etsiskeli ja löytäisi kirjeet, siten tuhoten niin kärsivällisesti pystytetyn rakennuksen.

Ja hän ajatteli 'sitä toista', näkymätöntä vihollista, joka hiippaili vankilan ympärillä, piileskeli vankilassa, kenties arvasi hänen salaisimmatkin suunnitelmansa jo ennen kuin ne oli haudottu hänen ajatustensa syvyydessä.

Elokuun 17.!... Elokuun 18.!... 19.!... Vielä kaksi päivää... pikemmin kaksi vuosisataa! Voi näitä loppumattomia minuutteja!...

Lupin, tavallisesti niin tyyni, niin täydellisesti oman itsensä herra, niin kekseliäs hankkimaan huviketta itselleen, oli kuumeinen, vuoroin ylvästelevä ja vuoroin alakuloinen, voimaton vihollista vastaan, epäillen kaikkea ja kaikkia, juro.

Elokuun 20.!...

Hän olisi halunnut toimia eikä voinut. Mitä tahansa hän teki, oli mahdotonta jouduttaa ratkaisun hetkeä. Tämä ratkaisu joko tapahtuisi tahi ei; mutta Lupin ei varmasti tietäisi ennen kuin viimeisen päivän viimeinen tunti olisi kulunut viimeiseen minuuttiin asti. Silloin ja vasta silloin hän tietäisi järjestelmänsä lopullisen raukeamisen:

"Raukeaa ehdottomasti", hoki hän itsekseen. "Menestys riippuu liian herkistä asianhaaroista ja voidaan saavuttaa ainoastaan liiaksi sielullisten menetelmien kautta... Ei ole epäilemistäkään siitä, että minä olen arvostellut aseitteni arvon ja kantoisuuden liian suureksi... Ja kuitenkin..."

Toivo palasi hänelle. Hän punnitsi mahdollisuuksiaan. Ne näyttivät hänestä äkkiä todellisilta ja pelottavilta. Tulos tapahtuisi kuten hän oli sen ennakolta nähnyt tapahtuvan ja juuri hänen odottamistansa syistä. Se oli välttämätön...

Niin, välttämätön. Paitsi jos Holmes todellakin keksisi kätköpaikan...

Ja taas hän ajatteli Holmesia; ja taas hänet valtasi musertava apeuden tunne. Viimeinen päivä...

Hän heräsi myöhään, pahoissa unissa kuluneen yön jälkeen.

Hän ei sinä päivänä nähnyt ketään, ei tutkintotuomariansa eikä asianajajaansa.

Ehtoopäivä venyi edelleen hitaasti ja tuskaannuttavasti; ja ilta tuli, vankikoppien sydänsynkeä ilta... Häntä värisytteli kuume. Hänen sydämensä pamppaili rinnassa kuin soittokellon kieli.

Ja minuutit putoelivat ijäisyyteen...

Kello yhdeksältä ei mitään. Kello kymmeneltä ei mitään.

Kaikki hermot jouseksi jännitettyinä hän kuunteli vankilan epämääräisiä ääniä, yritti noiden armottomien muurien läpi kuulla mitä voisi tiukkua läpi ulkopuolella hyörivästä elämästä.

"Voi", huudahti hän, "minä menetän järkeni! Loppukoon tämä kaikki... se on parempi. Minä alotan uudestaan, toisella tavalla... minä yritän jotakin muuta... mutta en voi jatkaa tähän tapaan, en voi jatkaa..."

Hän takoi päätänsä nyrkeillään, ja hourivia sanoja nousi hänen huulilleen...

Avain narisi lukossa. Vimmassaan ei hän ollut kuullut askeleita käytävästä; ja nyt tunkeusi valojuova hänen kammioonsa ja ovi avautui.

Kolme miestä astui sisälle.

Lupin ei liikahtanutkaan, ei hämmästellyt.

-- -- --

"Minä kierrän lampun palamaan", sanoi yksi tulijoista, jonka Lupin tunsi vankilanjohtajaksi.

"Ei", vastasi kookkaampi hänen kumppaneistaan, puhuen vieraalla murteella. "Tämä lyhty riittää."

"Poistunko minä?"

"Menetelkää velvollisuutenne mukaisesti, monsieur", vastasi sama henkilö.

"Poliisiprefektin ohjeet käskevät minun kokonaan alistua teidän toivomuksiinne."

"Siinä tapauksessa, monsieur, olisi suotavampaa, että te vetäytyisitte pois."

Borély läksi, jättäen oven puolittain auki, ja jäi ulkopuolelle kutsumamatkan päähän.

Vieras vaihtoi muutamia sanoja sen kumppaninsa kanssa, joka ei ollut vielä puhunut; ja Lupin turhaan yritti pimennossa erottaa hänen kasvonpiirteitään. Hän vain näki kaksi tummaa hahmoa, jotka olivat puetut väljiin automobiliviittoihin ja käyttivät lakkiensa röytäitä alas taivutettuina.

"Oletteko Arsène Lupin?" kysyi mies, kohdistaen lyhtynsä valon hänen kasvoihinsa.

Tämä hymyili:

"Olen, minä olen se henkilö, joka tunnetaan Arsène Lupinina, nykyään vankina Santéssa, 14. kopissa, toisessa osastossa."

"Tekö", jatkoi vieras, "julkaisitte 'Grand Journalissa' sarjan enemmän tai vähemmän mielikuvituksellisia kirjelmiä, joissa on mainittu niin sanottua kirjekokoelmaa...?"

Lupin keskeytti hänet:

"Pyydän anteeksi, monsieur, mutta ennen kuin jatkamme tätä keskustelua, jonka aihe muuten ei ole minulle kovinkaan selkeä, olisin hyvin kiitollinen, jos sanoisitte minulle, kenen kanssa minulla on kunnia puhua."

"Aivan tarpeetonta", vastasi muukalainen.

"Aivan tähdellistä", intti Lupin.

"Miksi?"

"Kohteliaisuussyistä, monsieur. Te tiedätte minun nimeni enkä minä tiedä teidän: tämä on hyvän aistin puutetta, jota minä en voi sietää."

Muukalainen menetti kärsivällisyytensä:

"Pelkästään se seikka, että vankilan johtaja toi meidät tänne, osottaa..."

"Että hra Borély ei tunne hyviä tapoja", sanoi Lupin. "Hra Borélyn olisi tullut esitellä meidät toisillemme. Me olemme täällä tasa-arvoisia, monsieur; ei ole kysymys ylemmästä ja alemmasta, vangista ja vieraasta, joka alentuu tulemaan häntä katsomaan. On kaksi miestä; ja toisella näistä kahdesta miehestä on päässään päähine, vaikka hänellä ei pitäisi olla."

"Kuulkaapas..."

"Ottakaa opetus niinkuin haluatte, monsieur", sanoi Lupin.

Muukalainen astui lähemmä ja yritti puhua.

"Päähine ensin", sanoi Lupin, "päähine!"

"Teidän tulee kuunnella minua!"

"Ei."

"Kyllä."

"Ei."

Välit alkoivat käydä myrkyllisiksi, typerästi. Toinen vieras, joka oli pysynyt vaiti, laski kätensä kumppaninsa olalle ja sanoi saksaksi:

"Jättäkää hänet minulle."

"Mutta olihan sovittua..."

"Hiljaa... ja menkää."

"Jättäen teidät yksiksenne?"

"Niin."

"Entäs ovi?"

"Sulkekaa se ja kävelkää loitomma."

"Mutta tämä mies... tiedätte kuka hän on... Arsène Lupin..."

"Menkää!"

Toinen meni ulos, sadatellen itsekseen.

"Vetäkää ovi kiinni!" huusi toinen vieras. "Lujemmin... Kokonaan... Oikein..."

Sitte hän kääntyi, otti lyhdyn ja kohotti sitä hitaasti.

"Tuleeko minun sanoa teille kuka olen?" hän kysyi.

"Ei", vastasi Lupin.

"Ja miksi?"

"Minä tiedän."

"Haa!"

"Te olette odottamani vieras."

"Minä?"

"Niin, Sire."

VIII.

Keisarin kirjeet.

"Vaiti!" kielsi vieras terävästi. "Älkää käyttäkö sitä sanaa."

"Miksi siis nimitän Teidän..."

"Älkää miksikään."

Lupin seisoi liikkumattomana.

"Huomenna on elokuun kahdeskolmatta päivä", sanoi vieras. "Kirjeet on määrä julkaista huomenna, eikö niin?"

"Kello kaksi tänä yönä on ystävilläni toimena luovuttaa 'Grand Journalille' ei itse kirjeitä, vaan tarkka luettelo kirjeistä, suurherttua Hermannin muistutuksilla varustettuna."

"Sitä luetteloa ei luovuteta lehteen."

"Eihän tietysti."

"Te annatte sen minulle."

"Se asetetaan Teidän Maj... teidän käsiinne."

"Kaikki kirjeet samaten."

"Kaikki kirjeet samaten."

"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."

"Ainoankaan niistä tulematta valokuvatuksi."

Vieras puhui hyvin tyynellä äänellä, jossa ei ilmennyt vähäisintäkään pyynnön sävyä tai mahtivallan korostusta. Hän lausuili Arsène Lupinin ehdottomat toimenpiteet. Asiat kävisivät hänen sanojensa mukaan. Ja siten tapahtuisi, olisivatpa Arsène Lupinin vaatimukset mitkä hyvänsä, arvostelipa hän minkä hinnan tahansa noiden toimenpiteitten suorittamiselle. Ehdot hyväksyttiin ennakolta.

Ja vieras pitkitti:

"Oletteko lukenut kirjeet?"

"En."

"Siinä tapauksessa..."

"Minulla on suurherttuan luettelo ja hänen muistutuksensa. Minä sitä paitsi tiedän kätkön, mihin hän pani kaikki paperinsa."

"Miks'ette ottanut niitä, ennen tätä?"

"Minä en tiennyt kätkön salaisuutta ennen kuin olin täällä. Ystäviäni on nyt matkalla sinne."

"Linna on vartioitu. Luotetuimmasta väestäni pitää kaksisataa miestä sitä miehitettynä."

"Kymmenentuhatta ei riittäisi."

Minuutin mietittyänsä kysyi vieras:

"Mistä tiedätte salaisuuden?"

"Minä arvasin sen."

"Mutta oliko teillä muita tiedon aineksia kuin sanomalehdissä julkaistut?"

"Ei, ei mitään."

"Haa!" virkahti vieras itsekseen. "Se on kummallista, kummallista!..." Ja Lupinille: "Olette varma siitä, että oletuksenne on oikea?"

"Ei se ole oletus; se on tosiseikka."

"Sen parempi", jupisi vieras. "Ei tule rauhaa ennenkuin nuo paperit lakkaavat olemasta."

Ja asettuen Lupinin eteen:

"Paljonko papereista? Paljonko pyydätte salaisuuden ilmaisemisesta?"

Hän odotti Lupinin mainitsevan jonkun summan. Hän esitti sellaisen itse:

"Viisikymmentätuhatta?... Satatuhatta?..."

Ja kun Lupin ei vastannut, sanoi hän hiukan epäröiden:

"Enemmän? Kaksisataatuhatta? Hyvä on! Minä suostun."

Lupin hymyili ja vastasi matalalla äänellä:

"Se on sievä erä. Mutta eikö ole todenmukaista, että joku hallitsija, esim. Englannin kuningas, antaisi vaikkapa miljoonan? Kaikessa vilpittömyydessä puhuen...?"

"Sen uskon."

"Ja että nuo kirjeet ovat hinnaltaan määräämättömät keisarille, että ne ovat kahden miljoonan frangin arvoiset ihan yhtä helposti kuin kahdensadantuhannen... kolmen miljoonan yhtä helposti kuin kahden?"

"Paljon mahdollista."

"Ja keisari antaisi nuo kolme miljoonaa frangia, jos tulisi tarvis?"

"Niin."

"Sitten ei ole vaikea päästä sopimukseen."

"Noilla ehdoilla?" huudahti vieras hiukan ähmissään.

Lupin hymyili taas:

"Ei noilla ehdoilla sentään... minä en tavottele rahaa. Minä tahdon muuta, mikä on minulle enemmän arvoinen kuin mikään miljoonien määrä."

"Mikä se on?"

"Vapauteni."

"Mitä! Vapautenne... Se on teidän maanne asia... Minulla ei siinä kohden ole mitään valtaa."

Lupin astahti hänen luokseen ja sanoi vielä enemmän alentaen ääntänsä:

"Teillä on kaikki valta, Sire... Minun vapauteni ei ole niin poikkeuksellinen tapaus, että teiltä luultenkaan evättäisiin."

"Minun siis pitäisi pyytää sitä?"

"Niin."

"Keneltä?"

"Valenglaylta, pääministeriltä."

"Hyvä on... mutta hra Valenglay ei konsanaan myönny..."

Lupin kumartui eteenpäin ja puheli ikäänkuin sanojansa etsien, ikäänkuin kuviteltua tapausta selvitellen:

"Otaksutaanpa, että kahden suuren maan välille on tullut joku vähäpätöinen kysymys... siirtomaa-asia esim., jossa niiden arvonsatunto on pelissä enemmän kuin niiden etu... Onko mahdoton ajatella, että noista kahdesta maasta toisen hallitsija saattaisi ryhtyä omasta alotteestaan käsittelemään tätä asiata uudessa, sovinnollisessa hengessä... ja antaisi tarvittavat ohjeet... niin että..."

"Niin että minä saattaisin jättää Ranskalle Marokon?" tokaisi vieras, purskahtaen nauruun... "Tietysti, tietysti!" alotti hän taas, turhaan yrittäen käydä jälleen totiseksi. "Tietysti se on hyvin itsenäinen aatos: koko nykyaikainen valtiotaito mullistukoon, jotta Arsène Lupin olisi vapaa!... Keisarikunnan suunnitelmat tuhoutukoot, jotta Arsène Lupin saisi pitkittää urotöitänsä!... Miks'ette kerrassaan pyydä minulta Elsass-Lotrinkia?"

"Minä ajattelin sitä kyllä, Sire", vastasi Lupin tyynesti.

Vieraan hilpeys yltyi:

"Mainiota! Ja säästätte minut siitä?"

"Niin, tällä kerralla."

Lupin oli laskenut käsivartensa rinnalle ristiin. Häntäkin huvitti näyttelemänsä osan liioitteleminen, ja hän jatkoi teeskennellyllä vakavuudella:

"Jonakuna päivänä saattaisi koitua sarja seikkoja, jotka toimittaisivat minulle vallan vaatia ja saada tuon korvauksen isänmaalleni. Kun se päivä tulee, niin en suinkaan jätä sitä tekemättä. Nykyhetkellä pakottavat minun käytettävissäni olevat aseet minut olemaan vaatimattomampi. Rauhan saavuttaminen Marokossa tyydyttää minua."

"Juuri se?"

"Juuri se."

"Marokko teidän vapauttanne vastaan?"

"Ei muuta mitään... tai oikeastaan -- sillä me emme saa kokonaan kadottaa näkyvistämme tämän keskustelun päätarkotusta -- tai oikeastaan hiukkasen hyvää tahtoa toisen maan taholta... ja sen korvaukseksi niiden kirjeiden luovuttaminen, jotka ovat minun vallassani."

"Nuo kirjeet!" mutisi vieras ärtyisesti. "Kenties eivät ne lopultakaan ole niin kallis-arvoisia..."

"Niistä ovat jotkut omaa käsialaanne, Sire; ja te piditte niitä kyllin kallisarvoisina tullaksenne tähän kammioon..."

"No, mitä sillä väliä?"

"Mutta niissä on toisia, joiden alkuperää ette tiedä ja joista voin mainita teille muutamia erityisseikkoja."

"Tosiaanko!" sanoi vieras hieman tuskaisesti.

Lupin empi.

"Puhukaa, puhukaa suoraan", pyysi vieras. "Sanokaa mitä mielessänne liikkuu."

Kammion syvässä hiljaisuudessa Lupin selitti juhlallisen salaisesti:

"Kaksikymmentä vuotta takaperin laadittiin luonnos Saksan, Suur-Britannian ja Ranskan väliseksi liittosopimukseksi."

"Se ei ole totta! Mahdotonta! Kuka olisi voinut sellaista tehdä?"

"Keisarin isä ja Englannin kuningatar, molemmat keisarinna Fredrikin vaikutuksen alaisina toimien."

"Mahdotonta! Vielä kerran, mahdotonta!"

"Kirjeenvaihto on Veldenzin linnan kätköpaikassa; ja minä yksin tunnen kätkön salaisuuden."

Vieras harppaili kiihtynein askelin edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyi:

"Onko sopimuskirjan teksti tuon kirjeenvaihdon joukossa?"

"On, Sire. Se on isänne omaa käsialaa."

"Ja mitä siinä sanotaan?"

"Tuon sopimuksen mukaan Ranska ja Suur-Britannia myönnyttivät ja lupasivat Saksalle suunnattoman suuren siirtomaa-valtakunnan, valtakunnan jota sillä ei nykyään ole ja joka on käynyt sille välttämättömäksi näinä aikoina, sen suuruuden turvaamiseksi."

"Ja mitä vaati Englanti tuon valtakunnan korvaukseksi?"

"Saksalaisen sotalaivaston rajoittamisen."

"Entäs Ranska?"

"Elsass-Lotringin."

Pöytää vasten nojautuen vaipui keisari hiljaiseen mietiskelyyn. Lupin jatkoi:

"Kaikki oli valmista. Parisin ja Lontoon ministeriöiltä oli kuulusteltu ja ne olivat antaneet suostumuksensa. Hanke oli kuten toteutettu. Suuri liittosopimus oli astumaisillaan voimaan. Se olisi laskenut perustuksen lopulliselle maailmanrauhalle. Isänne kuolema kumosi tuon ylevän unelman. Mutta minä kysyn Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne, mitä teidän kansanne ajattelee, mitä maailma ajattelee, saadessaan tietää, että Fredrik III, 1870:n sankareita, puhdasverinen ja uskollinen saksalainen, ylväästä luonteestansa yleiseen ihailtu, suostui luovuttamaan takaisin Elsass-Lotringin ja siis piti tuota luovutusta oikeudenmukaisena?"

Hän vaikeni tuokioksi, jättäen ongelman muodostumaan tarkkapiirteiseksi keisarin omassatunnossa, omassatunnossa miehen, pojan ja hallitsijan. Sitte hän lopetti:

"Teidän Keisarillisen Majesteettinne täytyy itsenne tietää, haluatteko vai ettekö, että historia liittää aikakirjoihinsa tuon sopimuksen olemassaolon. Mitä minuun tulee, Sire, niin voitte nähdä, että minun halpa olemukseni merkitsee siinä asiassa ylen vähäisen."

Pitkällinen vaiti-olo seurasi Lupinin sanoja.

"Onko mitään muita ehtoja?"

"On, Sire, mutta vähäpätöisiä."

"Mainitkaa ne."

"Olen löytänyt Zweibrücken-Veldenzin suurherttuan pojan. Suurherttuakunta on palautettava hänelle."

"Mitään muuta?"

"Hän rakastaa erästä nuorta tyttöä, joka puolestaan rakastaa häntä. Tyttö on mitä kaunein ja sivein. Hänen tulee saada tämä vaimoksensa."

"Mitään muuta?"

"Ei muuta. Teidän Majesteettinne tarvitsee vain toimituttaa tämä kirje 'Grand Journalin' toimittajalle, jotta tämä lukemattomana hävittää sen kirjotuksen, joka hänelle saatetaan nyt minä hetkenä hyvänsä jo tuoda."

Lupin ojensi kirjettä raskain sydämin ja vapisevin käsin. Jos keisari ottaisi sen, olisi se merkkinä hänen hyväksymisestään.

Keisari epäröitsi ja otti sitten äkillisellä liikkeellä kirjeen, pani hatun päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja asteli sanaakaan hiiskumatta ulos.

Lupin hoippuili muutaman silmänräpäyksen ajan kuin huumaantuneena...

Sitte hän keikahti tuolilleen, huikaten ilosta ja ylpeydestä...

Arsène Lupin odotti kärsivällisesti pelastuksensa hetkeä, väkisinkin udellen itseltään, millä keinoin se järjestettäisiin ja miten Ranska ja Saksa, liittyen yhdessä suorittamaan tämän ansiokkaan teon, onnistuisivat aikaansaamaan sen liian suurta häväistysjuttua herättämättä.

Myöhään iltapäivällä käski vartija hänen mennä ulkopihalle. Hän kiirehti ulos ja kohtasi vankilanjohtajan, joka luovutti hänet hra Weberin haltuun. Weber viittasi hänet nousemaan voimavaunuihin, joissa oli joku istumassa.

Lupin sai rajun naurunpuuskan:

"Mitä, tekö, van Weber poloiseni! Teidätkö on uhrattu tähän väsyttävään tehtävään? Voi, veikko parka, onpa se kovaa! Ensin saavutettuanne kuuluisuuden minun vangitsemisellani, pitää teidän nyt joutua kuolemattomaksi minun pakoni kautta!"

Hän silmäili toista miestä:

"Kah kummaa, hra poliisiprefekti, tekin siis olette tässä hommassa mukana? Onpa tämä teitä kohtaan ilkeä tekonen, vai mitä? Jos tottelette minun neuvoani, niin jättäydytte taammaksi ja luovutatte Weberille kunnian ja maineen!"

Automobili kulki nopeata vauhtia pitkin Seinen vartta ja Boulognen halki. Saint-Cloudin kohdalla he menivät poikki virran.

"Oivallista!" huudahti Lupin. "Olemme matkalla Garchesiin! Te tarvitsette minua siellä, jotta näyttelisin uudestaan Altenheimin kuoleman. Me menemme maanalaiseen käytävään, minä katoan ja ihmiset sanovat, että minä pujahdin pakoon toisesta käytävästä, joka oli minulle yksistään tietty!"

Lupin arvasi ohjelman ihan täsmälleen. He kävelivät Lepolan tilusten poikki Pavillon Hortenseen. Lupin ja hänen kaksi seuralaistansa laskeutuivat alas portaita ja pitkin maanalaista käytävää. Tunnelin päässä sanoi apulaispäällikkö:

"Olette vapaa."

"Hei!" huudahti Lupin. "Sepä varsin mutkatonta! No, paljon kiitoksia, Weber hyvä; pahoittelen sitä, että olen tuottanut teille näin paljon vaivaa. Hyvästi, hra poliisiprefekti."

Hän kapusi Villa des Glycinesiin johtavat portaat, kohotti laskuluukun ja hyppäsi huoneeseen.

Käsi laskeusi hänen olalleen.

Hänen vastassaan seisoi ensimäinen eilispäiväinen vieraansa, keisarin seuralainen. Hänen mukanaan oli neljä miestä, kaksi kummallakin puolella.

"Kuulkaapas", sanoi Lupin, "mitä tämä pikku pila tarkottaa? Luulin olevani vapaa!"

"Kyllä, kyllä", murisi saksalainen järeällä äänellään, "te olette vapaa... vapaa matkustamaan meidän viiden mukana... jos se teille soveltuu."

Lupin hykähteli:

"Jos se minulle soveltuu? Sehän on elämäni unelma!"

Huvilan ulkopuolella odottelivat kivetyllä pihalla voimakkaat katetut vaunut. Kaksi miestä nousi etu-istuimelle, kaksi muuta sisälle. Lupin ja vieras istuutuivat ajajaa vastapäätä olevalle istuimelle.

Automobili kiiti rauhassa kaiken iltaa ja yötä.

He pysähtyivät aamiaiselle erääseen majataloon, jonka lähellä oli kilometripylväs. Lupin näki heidän olevan Metzin ja Luxemburgin keskivälillä. Sieltä he pitkittivät matkaansa koillista kohti, Trevesiin päin.

Lupin sanoi matkatoverilleen:

"Olenko oikeassa, kun uskon saaneeni kunnian puhutella kreivi von Waldemaria, keisarin luotettua ystävää, joka toimitti kotitarkastuksen Hermann III:n talossa Dresdenissä?"

Vieras pysyi vaiti.

"Olette väärässä, evätessänne minulta vastauksenne, hra kreivi. Alotin puhua omaksi hyväksenne: juuri vaunuihin noustessamme huomasin taivaanrannalla automobilin pistäytyvän näkyviin takanamme. Näittekö te sen?"

"En. Miksi?"