Part 16

"Lempo!" hän jupisi. "Uljas arvo!... Sikäli kuin muistan on Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunta Preussissa?"

"Niin, Moselin varrella. Veldenz-suku on pfalzkreivillisen Zweibrücken-suvun haara. Suurherttuakunta joutui ranskalaisten haltuun Lunévillen rauhanteon jälkeen ja kuului Mont-Tonnerren departementtiin. Vuonna 1814 se luovutettiin takaisin Hermann I:n, Pierre Leducin isoisän isän hyväksi. Hänen poikansa, Hermann II, vietti nuoruutensa hurjistellen, saattoi itsensä häviöön, joudutti maansa raha-asiat rappiolle ja teki itsensä mahdottomaksi alamaisilleen, jotka lopulta osittain polttivat Veldenzin vanhan linnan ja karkottivat hallitsijansa. Suurherttuakuntaa hoiti ja hallitsi sitte kolme sijaishallitsijaa Hermann II:n nimessä, joka omituista kyllä ei luopunut arvostaan, vaan pysyi nimellisesti hallitsevana suurherttuana. Hän asusti jokseenkin ahtaissa raha-asioissa Berlinissä; myöhemmin hän taisteli saksalais-ranskalaisessa sodassa Bismarckin vierellä, jonka ystäviä hän oli. Hänet surmasi pommi Parisin piirityksen aikana, ja kuollessaan hän uskoi Bismarckin hoiviin poikansa Hermannin, Hermann III:n nimittäin."

"Meidän Leducimme isän?" sanoi Lupin.

"Niin. Kansleri mieltyi Hermann III:een ja käytti häntä useasti salaisena lähettinä ylhäisille ulkomaalaisille. Suojelijansa kukistuttua Hermann III poistui Berlinistä, matkusteli maailmalla, ja palattuansa asettui Dresdeniin. Bismarckin kuollessa oli Hermann III siellä. Hän itse kuoli kaksi vuotta jälkeenpäin. Nämä ovat Saksassa yleisesti tiettyjä tosiasioita; ja se on kolmen Hermannin, yhdeksännellätoista vuosisadalla eläneiden Zweibrücken-Veldenzin suurherttuain tarina."

"Mutta neljäs, Hermann IV, se jonka asioihin me olemme osallisiksi joutuneet?"

"Hänestä puhumme piankin. Siirtykäämme nyt tuntemattomiin seikkoihin."

"Teille yksistään tiettyihin", sanoi Lupin. "Minulle yksistään ja joillekuille muille."

"Joillekuille muillekinko? Eikö salaisuutta ole säilytetty?"

"On, on, salaisuuden ovat visusti säilyttäneet ne, jotka sen tietävät. Ei huolta: heidän etunsa vaatii, sen vakuutan, heitä ehdottomasti olemaan sitä ilmaisematta."

"Kuinka te sitte sen tiedätte?"

"Viimeisen suurherttuan nimeä kantaneen Hermannin vanhan palvelijan ja yksityisen kirjurin kautta. Tämä palvelija, joka kuoli sylissäni Etelä-Afrikassa, uskoi minulle aluksi, että hänen herransa oli salaisissa naimisissa ja jätti jälkeensä pojan. Sitte hän kertoi minulle tuon suuren salaisuuden."

"Jonka te jälkeenpäin ilmaisitte Kesselbachille."

"Niin."

"Malttakaahan silmänräpäys... Odottakaa..."

Lupin kumartui Formerien yli, varmistui siitä, että kaikki oli hyvin ja sydän tykki säännöllisesti, ja sanoi:

"Jatkakaa."

Steinweg alotti jälleen:

"Sen päivän iltana, jona Bismarck kuoli, astuivat suurherttua Hermann III ja hänen uskollinen palvelijansa -- minun etelä-afrikalainen ystäväni -- junaan, joka toi heidät Müncheniin juuri ajoissa, heidän ennättääksensä Wienin pikajunaan. Wienistä he matkustivat Konstantinopoliin, sieltä Kairoon, sieltä Napoliin, sieltä Tunisiin, sieltä Espanjaan, sieltä Parisiin, sieltä Lontooseen, Pietariin, Varsovaan... eivätkä he pysähtyneet ainoassakaan paikassa. He ottivat ajurin, nostattivat kaksi matkareppuansa etuistuimelle, syöksyivät läpi katujen, riensivät toiselle asemalle tai laiturille ja nousivat taas heti junaan tai höyrylaivaan."

"Sanalla sanoen, heitä ajettiin takaa ja he yrittivät eksyttää vainoojiansa jäljiltänsä", päätti Arsène Lupin.

"Eräänä iltana he läksivät Trevesin kaupungista, puettuina työmiesten lakkeihin ja palttinamekkoihin, kumpaisellakin mytty sauvan sakaraan olan yli ripustettuna. He kävelivät neljäkymmentäkaksi kilometriä Veldenziin, missä on Zweibrückenin vanha linna tai oikeammin sen rauniot."

"Ei mitään kuvauksia, olkaa hyvä."

"Kaiken päivää he piileskelivät läheisessä metsässä. Yöllä he hiipivät vanhojen linnanmuurien pimentoon. Hermann käski palvelijansa odottaa häntä ja kapusi itse muurin yli Sudenkidaksi nimitetystä murroksesta. Hän palasi tunnin kuluttua. Seuraavalla viikolla, taaskin kierreltyään maita mantereita, hän palasi kotiinsa Dresdeniin. Retki oli tehty."

"Ja mikä oli retken tarkotuksena?"

"Suurherttua ei milloinkaan hiiskunut sanaakaan siitä palvelijallensa. Mutta eräät seikat ja jälkeenpäin sattuneet tapaukset saivat miehen sommittelemaan kokoon asianlaidan ainakin osittain."

"Pian, Steinweg, aika alkaa jo käydä lyhyeksi; ja minä olen kiihkeä tietämään..."

"Kaksi viikkoa retken jälkeen kreivi von Waldemar, keisarin henkivartioväen upseeri ja hänen henkilökohtaisia ystäviänsä, kävi kuuden miehen keralla suurherttuan luona. Hän oli siellä koko päivän lukkojen takana suurherttuan kanssa tämän työhuoneessa. Tuon tuostakin kuului väittelyä, kiivasta riitelyä. Erään lauseen kuulikin palvelija astuessaan puutarhassa ikkunain alitse: 'Ne paperit jätettiin teille; Hänen Majesteettinsa on varma siitä. Jos kieltäydytte antamasta niitä minulle vapaaehtoisesti...' Lauseen jatko, uhkauksen tarkotus ja koko kohtauskin voidaan helposti arvata siitä, että Hermannin talo tutkittiin läpikotaisin."

"Mutta se on vastoin lakia."

"Se olisi ollut vastoin lakia, jos suurherttua olisi ollut vastaan; mutta hän oli itse kreivin mukana etsinnässä."

"Ja mitä haeskelivat he? Kanslerin muistelmiako?"

"He etsivät salaista asiapaperikimppua, jonka tiedettiin olevan olemassa, muutamien varomattomuuksien ilmaisemana, ja varmasti tulleen uskotuksi suurherttua Hermannin haltuun."

Lupin mutisi kiihtyneesti:

"Salaisia asiapapereita... ja epäilemättä hyvin tärkeitä?"

"Mitä tärkeimpiä. Noiden paperien julkaiseminen johtaisi tuloksiin, joita olisi mahdoton ennakolta nähdä, ei ainoastaan Saksan sisäisissä asioissa, vaan myöskin sen suhteissa muihin valtoihin."

"Haa!" huudahti Lupin ankarassa kiihkossa. "Haa, voiko olla mahdollista... Mitä todisteita on teillä?"

"Mitä todisteitako? Suurherttuan vaimon todistus, ne luottamukset, jotka hän suurherttuan kuoltua uskoi palvelijalle."

"Niin... niin..." sopersi Lupin. "Meillä on suurherttuan itsensä todistus."

"Parempi kuin sekin", oikaisi Steinweg.

"Mikä sitte?"

"Eräs asiakirja: hänen omakätisesti laatimansa ja allekirjottamansa asiakirja, joka sisältää..."

"Sisältää mitä?"

"Luettelon hänen haltuunsa uskotuista salaisista papereista."

"Kertokaa minulle, parilla sanalla..."

"Parilla sanalla? Sitä ei voi tehdä. Luettelo on pitkä kuin käsivarteni, kauttaaltaan on siihen siroteltu muistutuksia ja huomautuksia, jotka toisinaan ovat mahdottomat ymmärtää. Mainitsen vain kaksi otsikkoa, jotka ilmeisesti koskevat kahta sellaisten paperien kääryä. _Kruununprinssin omakätisiä kirjeitä Bismarckille_ on toinen. Päivämäärät osottavat nuo kirjeet kirjotetuiksi Fredrik III:n kolmikuukautisena hallituskautena. Kuvitellakseen mitä kirjeet sisältänevät tarvitsee vain ajatella Fredrik keisarin sairautta, hänen riitojaan poikansa kanssa..."

"Niin, niin, minä tiedän... Ja toinen otsikko?"

"_Valokuvia Fredrik III:n ja keisarinnan kirjeistä Englannin kuningattarelle_."

"Sanotteko täydellä todella, että se on luettelossa?" kysyi Lupin tukahtuvalla äänellä.

"Kuunnelkaahan suurherttuan muistiinpanoja: _Suur-Britannian ja Ranskan välisen sopimuksen teksti_. Ja nämä hiukan hämärät sanat: 'Elsass-Lotrinki'... 'Siirtomaat'... 'Merivarustelujen supistaminen'..."

"Siinä sanotaan niin?" tokaisi Lupin. "Ja te sanotte sitä hämäräksi?... Ne sanathan huikaisevat kirkkaudellaan!... Haa, voiko olla mahdollista!... Ja mitä lisäksi mitä lisäksi?"

Hänen puhuessaan kuului ovelta melua. Joku kolkutti.

"Ette voi tulla sisälle", sanoi Lupin. "Minulla on hommia... Jatkakaa, Steinweg."

"Mutta..." intti vanhus suuresti säikähdyksissään.

Ovea röykytettiin rajusti, ja Lupin kuuli Weberin äänen Hän luikkasi:

"Hiukan kärsivällisyyttä, Weber. Minä olen viidessä minuutissa valmis."

Hän tarttui vanhusta käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:

"Olkaa huoletta ja jatkakaa kertomustanne. Sanotte siis, ettei suurherttuan ja hänen palvelijansa retkellä Veldenzin linnaan ollut muuta tarkotusta kuin noiden paperien piilottaminen?"

"Muusta ei voi olla kysymystäkään."

"Hyvä on. Mutta suurherttua on saattanut jälkeenpäin siepata ne pois!"

"Ei, hän ei ennen kuolemaansa enää poistunut Dresdenistä."

"Mutta suurherttuan vihamiehet, joiden etu ehdottomasti vaati heitä etsimään paperit käsiinsä ja hävittämään ne -- eivätkö he ole voineet yrittää saada selville paperien säilytyspaikkaa?"

"He ovat yrittäneet."

"Mistä sen tiedätte?"

"Voittehan ymmärtää, etten minä jäänyt toimettomaksi, ja että noiden paljastusten jälkeen oli ensimäisenä huolenani lähteä Veldenziin ja tehdä tiedusteluja lähikylissä. No, minä kuulin, että linnassa oli kahtena kertana käynyt kymmenkunta miestä, jotka tulivat Berlinistä, varustettuina suosituksilla sijaishallitsijoille."

"No?"

"No, he eivät löytäneet mitään, sillä sittemmin on linna suljettu yleisöltä."

"Mutta mikä estää ketä tahansa pääsemästä sisälle?"

"Viisikymmenmiehinen linnotusjoukko, joka pitää vartiota yöt päivät."

"Suurherttuakunnan sotureita?"

"Ei, keisarin omasta henkivartioväestä valittuja."

Käytävässä yltyi meteli:

"Ovi auki!" huusi ääni. "Minä käsken teitä avaamaan oven."

"En voi, Weber veikkonen; lukko on epäkunnossa. Jos noudatatte neuvoani, niin leikkaatte lukon ympäriltä oven."

"Ovi auki!"

"Entäs Europan kohtalo, jota me täällä parhaillaan pohdimme?"

Hän kääntyi ukkoon:

"Te ette siis kyennyt pääsemään linnaan?"

"En."

"Mutta uskotte varmasti, että nuo paperit on sinne kätketty?"

"Kuulkaahan, olenhan toki antanut siitä kylliksi todisteita? Ettekö ole vakuutettu?"

"Kyllä, kyllä", jupisi Lupin, "ne ovat siellä kätkettyinä... siitä ei ole epäilystäkään... ne ovat siellä kätkettyinä."

Ulkopuolella miehet penkoivat lukkoa.

Lupin kysyi Steinwegiltâ:

"Mihin kuoli suurherttua?"

"Keuhkokalvon tulehdukseen, joka teki hänestä muutamassa päivässä lopun. Hän saavutti tuskin tajuntaansa ennen loppua; ja kamalaa kuuluu olleen se, että hänen nähtiin hourekohtaustensa lomassa tekevän rajuja ponnistuksia ajatustensa keräämiseksi ja ymmärrettävien lauseiden puhumiseksi. Tuon tuostakin hän huusi vaimoansa, katseli häntä epätoivoisesti ja liikutti turhaan huuliansa."

"Sanalla sanoen, hän puhui?" sanoi Lupin, keskeyttäen hänet, sillä lukon retuuttaminen alkoi häntä huolestuttaa.

"Ei, hän ei puhunut. Mutta eräänä verrattain selvänä hetkenä hän sai kootuksi kylliksi tarmoa piirtääkseen joitakuita merkkejä paperinpalaselle, jonka hänen vaimonsa hänelle antoi."

"Ja nuo merkit..."

"Ne olivat enimmäkseen mahdottomia lukea."

"Enimmäkseen? Mutta toiset?" kysyi Lupin kiihkeästi. "Toiset?"

"Siinä oli ensinnäkin kolme aivan selvää numeroa: 8, 1 ja 3..."

"Niin, 813, tiedän... ja sitte?"

"Sitte oli muutamia kirjaimia... useita kirjaimia, joista voidaan varmasti saada selville ainoastaan kolmikirjaiminen ryhmä, jota lähinnä seuraa kaksikirjaiminen ryhmä."

"APO ON, niinkö?"

"Oh, te siis tiedätte..."

Lukko oli myötäämässä; melkein kaikki ruuvit oli irrotettu. Äkkiä säikähtäen häirityksi tulemista kysyi Lupin:

"Tämä epätäydellinen lauselma APO ON ja numerot 813 ovat siis ne kaavat, jotka suurherttua sääsi vaimollensa ja pojallensa heidän voidakseen löytää nuo salaiset paperit?"

"Niin."

"Ja miten kävi suurherttuan vaimon?"

"Hän kuoli pian miehensä jälkeen, voisi sanoa suruun."

"Ja pitikö suku huolta lapsesta?"

"Mikä suku? Suurherttualla ei ollut veljiä eikä sisaria. Sitä paitsi oli hän ainoastaan morganaattisessa ja salaisessa avioliitossa. Ei, lapsen vei pois Hermannin vanha palvelija. Hän oli pahanlainen poika, itsepäinen, oikullinen ja häijy. Eräänä päivänä hän katosi tietämättömiin."

"Tiesikö hän syntymänsä salaisuutta?"

"Tiesi; ja hänelle näytettiin se paperiarkki, jolle Hermann oli kirjottanut kirjaimet ja numerot."

"Ja sen koommin ei tätä paljastusta ole tehty kenellekään muulle kuin teille itsellenne?"

"Siinä kaikki."

"Ja te uskoitte sen ainoastaan hra Kesselbachille?"

"Niin. Mutta varovaisuuden vuoksi, vaikka näytinkin hänelle tuon kirjaimia ja numeroita sisältävän paperiliuskan sekä mainitsemani luettelon, pidin nämä molemmat asiakirjat omassa hallussani. Tapaukset ovat todistaneet, että olin oikeassa."

Lupin piteli nyt ovea molemmin käsin.

"Weber", hän karjui, "olette kovin tunkeileva! Minä toimitan teille varotuksen!... Steinweg, onko teillä nuo asiapaperit?"

"On."

"Ovatko ne turvallisessa tallessa?"

"Ehdottomasti."

"Parisissa?"

"Ei."

"Sen parempi. Älkää unohtako, että henkenne on vaarassa ja että teitä väijytään."

"Sen tiedän. Vähäisinkin väärä askel syöksee minut tuhoon."

"Aivan. Ryhtykää siis varokeinoihin, haihduttakaa viholliset jäljiltä, menkää noutamaan paperinne ja odottakaa ohjeitani. Asia on oikealla tolallansa. Viimeistään kuukauden kuluttua lähdemme yhdessä Veldenzin linnaan."

"Entä jos olen vankilassa?"

"Minä otan teidät ulos."

"Voitteko?"

"Juuri päivää myöhemmin kuin olen itse tullut ulos. Ei, minä olen väärässä; samana iltana... tuntia myöhemmin."

"Teillä on siihen keino?"

"Minulla on jo kymmenen minuutin ajan ollut siihen erehtymätön keino. Teillä ei ole mitään muuta minulle sanottavana?"

"Ei."

"Sittepä avaan oven."

Hän avasi lukon, veti oven auki ja puheli Weberille kumartaen:

"Veikko Weber parka, en tiedä miten pyytäisin anteeksi..."

Hän ei lopettanut lausettaan. Apulaispäällikön ja kolmen poliisin äkillinen sisälle hyökkääminen ei antanut hänelle aikaa.

Weber oli raivosta ja vimmasta valjuna. Noiden kahden miehen liikahtamaton asento sai hänet ihan suunniltaan.

"Kuolleet!" hän huudahti.

"Eivät vähääkään, eivät vähääkään", naureskeli Arsène Lupin, "nukkuvat vain! Formerie oli väsyksissä... joten myönsin hänelle muutaman minuutin levon."

"Riittää jaarittelua!" ärjyi Weber. Ja poliiseihin kääntyen: "Viekää hänet takaisin Santéhen. Ja pitäkääkin, hitto vieköön, silmänne auki! Mitä tähän vieraaseen tulee..."

Lupin ei kuullut enempää Weberin aikeista vanhaan Steinwegiin nähden. Joukko kunnalliskaartilaisia ja poliisikonstaapeleita joudutti hänet vankivaunuun.

Portailla kuiskasi Doudeville:

"Weber sai kirjallisen varotuksen. Siinä muistutettiin häntä pitämään silmällä teidän joutumistanne vastakkain ja varomaan Steinwegia. Kirjelmän alla oli nimikirjaimet 'L.M.'"

Mutta Lupin tuskin vaivasi päätänsä tämän johdosta.

Mitä välitti hän murhaajan vihasta tai ukko Steinwegin kohtalosta? Hänellä oli hallussaan Rudolf Kesselbachin salaisuus.

* * * * *

Vastoin odotuksiaan ei Lupinilla ollut minkäänlaista kiusaa kärsittävänä Formerielle tekemänsä väkivallan johdosta.

Tutkintotuomari tuli Santéhen itse, kahta päivää myöhemmin, ja sanoi hänelle hiukan hämillään ja ystävällisyyttä teeskennellen, ettei hän aikonut jatkaa sitä asiaa pitemmälle.

"En minäkään!" vastasi Lupin.

"Mitä tarkotatte?"

"No, minä tarkotan, etten lähetä siitä mitään tietoa sanomalehtiin enkä tee mitään, mikä voisi teidät saattaa naurunalaiseksi, hra tutkintotuomari. Sitä häväistystä ei päästetä julkisuuteen, sen lupaan. Sitähän haluatte, vai mitä?"

Formerie punastui ja pitkitti vastaamatta:

"Mutta tästälähtein toimitetaan teidän kuulustelunne täällä."

"On varsin kohtuullista, että laki ottaa vaivaantuakseen Lupinin takia!" sanoi se herrasmies.

Hänen kirjeenvaihtojärjestelmänsä oli yksinkertainen, ja hän oli sen heti sommitellut. Joka aamu annettiin hänelle numeroituina nippuina paperiarkkeja kirjekuoriksi tehtäväksi; ja joka ilta haettiin kirjekuoret, asianomaisesti käännettyinä ja liimattuina. Lupin oli huomannut, että hänen nipullaan oli aina sama numero. Siitä hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että numeroitujen nippujen jako aina toimitettiin samassa järjestyksessä niiden vankien kesken, jotka oli valittu tähän työhön. Kokemus osotti hänen olevan oikeassa.

Nyt tarvittiin vain, että Doudevillet lahjoivat erään työntekijän siitä yksityisestä liikkeestä, jolle paperiarkkien toimittaminen ja kirjekuorien myyminen oli annettu urakalla. Tämä kävi helposti päinsä; ja siitä asti Lupinin tarvitsi menestyksestä varmana vain rauhallisesti odottaa, kunnes päällimäiselle arkille ilmestyi hänen ja hänen ystäviensä kesken sovittu merkki.

Kuudentena päivänä hän huudahti ilahtuneesti:

"Vihdoinkin!"

Hän sieppasi eräästä kätköstänsä pienoisen pullon, otti siitä tulpan, kostutti etusormensa päätä sen sisältämään nesteeseen ja siveli sormellaan nipun kolmatta arkkia.

Pian ilmeni piirtoja, sitte kirjaimia, sitte sanoja ja lauseita.

Hän luki:

'Kaikki hyvin. Steinweg vapaana. Piileksii maalla. Geneviève Ernemont hyvässä voinnissa. Menee usein Hotel Bristoniin tapaamaan rouva Kesselbachia, joka on sairaana. Hän kohtaa siellä joka kerta Pierre Leducin. Vastatkaa samalla keinolla. Ei mitään vaaraa.'

Siten järjestyi yhteys muun maailman kanssa. Taaskin olivat Lupinin puuhat onnistuneet. Hänen sopi nyt käydä suorittamaan suunnitelmaansa ja johtamaan sanomalehtisotaa, jota hän oli vankilansa rauhallisessa yksinäisyydessä valmistellut.

Kolmea päivää myöhemmin ilmestyivät "Grand Journalissa" nämä muutamat rivit:

'Aivan erillään ruhtinas Bismarckin muistelmista, jotka asiata tuntevien lausunnon mukaan sisältävät pelkästään niiden tapausten virallisen historian, joihin suuri kansleri oli osallinen, on olemassa sarja melkoisen mielenkiintoisia salaisia kirjeitä.

Nämä kirjeet on äskettäin löydetty. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että ne tulevat kohdakkoin julkisuuteen.'

Lukijani muistavat sen hälyn, jota nämä salaperäiset lauseet herättivät koko sivistyneessä maailmassa, ihmisten selittelyt, heidän esittämänsä vihjaukset ja varsinkin sen riidan, johon saksalainen sanomalehdistö joutui. Kuka oli antanut aiheen noille riveille? Mitä olivat tarkotetut kirjeet? Kuka oli kirjottanut ne kanslerille tai saanut ne häneltä? Oliko tämä kuoleman jälkeen seurannutta kostoa? Vai oliko se jonkun Bismarckin kirjeenvaihtajan varomattomuutta?

Toinen tiedonanto vakiinnutti yleisen mielipiteen muutamissa kohden, mutta samalla kiihdytti sen tavattomaan jännitykseen. Se kuului seuraavasti: ** 'Grand Journal'in toimitukselle:

Santé-vankila, 14. koppi, Toinen osasto.

Te julkaisitte viime numerossanne uutisen, joka perustuu muutamiin sanoihin, jotka äskettäin lausuin Santéssa ulkopolitiikasta pitämässäni esitelmässä. Kirjeenvaihtajanne tiedonanto, vaikka onkin kaikissa oleellisissa kohdissaan oikea, kaipaa pikku korjausta. Kirjeet ovat olemassa, kuten siinä mainitaan, ja on mahdoton kieltää niiden tavatonta tärkeyttä, niitä kun on asianomaisen hallituksen toimesta herkeämättä etsiskelty jo kymmenen vuotta. Mutta kukaan ei tiedä minne ne on kätketty eikä kukaan tiedä ainoatakaan sanaa niiden sisällöstä.

Olen vakuutettu siitä, ettei yleisö minulle pahastu, jos annan sen jonkun aikaa odottaa ennen kuin tyydytän sen peräti luonnollista uteliaisuutta. Siitä puhumattakaan, ettei minulla ole hallussani kaikkia totuuden selville saamiseen tarvittavia aineksia, ei nykyinen toimintani salli minun omistaa tälle asialle niin paljoa aikaa kuin soisin.

Tällähaavaa voin ainoastaan ilmottaa, että kuoleva valtiomies uskoi kirjeet eräälle uskollisimmalle ystävälleen ja että tämän ystävän sittemmin täytyi kärsiä ikäviä seurauksia uskollisuudestansa. Alituinen vakoilu, kotitarkastukset, mikään ei häneltä säästynyt.

Olen antanut kahdelle salapoliisieni parhaalle asiamiehelle määräyksen seurata jälkiä alusta asti, enkä epäile voivani kahdessa päivässä päästä tämän jännittävän salaisuuden perille.

Suurimmalla kunnioituksella

_Arsène Lupin_.'

Arsène Lupin se siis juttua johtikin! Hän se vankikopistaan hoiteli ensimäisessä uutisessa julistettua huvi- tai murhenäytelmää. Mikä onni! Jokainen riemastui. Lupinin kaltaisen taiteilijan avulla täytyi näytöksestä tulla sekä hauska että hämmästyttävä.

Kolmea päivää myöhemmin sisälsi "Grand Journal" seuraavan kirjeen Arsène Lupinilta: ** 'Sen uskollisen ystävän nimi, johon viittasin, on ilmotettu minulle. Hän oli suurherttua Hermann III, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan hallitseva (vaikka valtaistuimelta pidätetty) valtias ja ruhtinas Bismarckin täyttä ystävyyttä nauttiva uskottu.

Hänen talonsa tutki läpikotaisin kreivi von W-- kahdentoista miehen keralla. Tämän etsinnän tulos oli kielteinen, mutta paperien todistettiin kuitenkin olevan suurherttuan hallussa.

Minne kätki hän ne? Tämä on ongelma, jota tällä haavaa ei luultavasti kukaan maailmassa kykenisi ratkaisemaan.

Minun täytyy pyytää neljäkolmatta tuntia sen ratkaisemiseen.

_Arsène Lupin_.'

Ja neljänkolmatta tunnin kulutta ilmestyi luvattu paljastus: ** 'Kysymyksessä olevat kirjeet on kätketty Veldenzin, Zweibrückenin suurherttuakunnan pääkaupungin läänityslinnaan. Linna tuhottiin yhdeksännellätoista vuosisadalla osittain.

Mihin on ne siellä kätketty? Ja mitä suorastaan sisältävät nuo kirjeet? Näitä kahta ongelmaa selvittelen parhaillaan; ja ratkaisun julkaisen neljän päivän kuluttua.

_Arsène Lupin_.'

Mainittuna päivänä ihmiset tungeksivat ostamaan "Grand Journalin" numeroita. Kaikkien pettymykseksi ei siinä ollutkaan luvattua tiedonantoa. Sama äänettömyys seuraavana päivänä.

Mitä oli tapahtunut?

Se tuli tietoon poliisiprefektin virastossa sattuneen varomattomuuden kautta. Santén vankilanjohtaja kuului saaneen varotuksen, että Lupin oli yhteydessä apuriensa kanssa niiden kirjenippujen avulla, joita hän valmisti. Mitään ei oltu saatu ilmi; mutta oli ajateltu parhaaksi kaikessa tapauksessa kieltää kaikkinainen työskentely tältä sietämättömältä vangilta.

Tähän vastasi sietämätön vanki:

"Koska minulla ei nyt ole mitään tekemistä, niin voinpahan pitää huolta oikeudenkäynnistäni. Olkaa hyvä ja antakaa tieto asianajajalleni, maître Quimbelille."

Se oli totta. Lupin oli siihen asti kieltäytynyt ryhtymästä mihinkään tekemisiin maître Quimbelin kanssa, mutta suostui nyt tapailemaan häntä ja valmistelemaan puolustustansa.

* * * * *

Seuraavana päivänä maître Quimbel hilpeällä äänellä pyysi Lupinia tuotavaksi lakimiesten huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen mies ja käytti hyvin voimakkaita silmälaseja, jotka saivat hänen silmänsä näyttämään tavattoman isoilta. Hän asetti hattunsa pöydälle, levitti salkkunsa auki ja alkoi heti tehdä ennakolta huolellisesti valmistelemiansa kysymyksiä.

Lupin vastaili tavattoman auliisti, vieläpä vapaaehtoisesti ilmoitteli monen monituisia erityisseikkoja, jotka maître Quimbel sanelun mukaan merkitsi paperilappusille.

"Ja sanotte siis", jatkoi lakimies, pää papereihin hautautuneena, "että siihen aikaan..."

"Sanon, että siihen aikaan..." vastasi Lupin.

Vähin erin, luonnollisin ja tuskin huomattavin liikahduksin, hän tuki kyynäspäänsä pöytää vasten. Hän laski käsivartensa verkalleen alas, pujotti kätensä maître Quimbelin hatun alle, pisti sormensa nahkanauhan rakoon ja otti sieltä tuollaisen pitkittäin taitetun paperisuikaleen, joita hatuntekijä sovittaa nahan ja sisustuksen väliin silloin kun hattu on hiukkasen liian iso.

Hän kääri paperin auki. Se oli ennakolta sovitulla salakirjotuksella laadittu sanoma Doudevillelta:

'Olen sisäpalvelijana maître Quimbelilla. Voitte pelotta vastata samalla keinolla.

L. M., murhaaja, se antoi ilmi kirjekuoritempun. Olipa hyvä, että ennakolta älysitte tämän siirron!'

Kirjelmässä oli vielä tarkka selostus Lupinin paljastusten saamasta vastaanotosta.

Lupin otti taskustaan samanlaisen paperisuikaleen, jossa oli hänen ohjeitansa, pisti sen hiljaisesti edellisen sijalle ja veti kätensä jälleen pois. Temppu oli tehty.

Ja Lupinin kirjeenvaihto "Grand Journalissa" alkoi viipymättä jälleen: ** 'Pyydän yleisöltä anteeksi, etten pitänyt lupaustani. Santé-palatsin postiolot ovat surkean vajanaiset.

Olemme kuitenkin lähellä loppua. Minulla on käsissäni kaikki asiapaperit, jotka vääjäämättömästi ilmaisevat totuuden. Minä en julkaise niitä vielä. Kuitenkin olkoon sanottuna, että kirjeiden joukossa on muutamia, jotka lähetti kanslerille eräs hänen oppilaakseen ja ihailijakseen selittäytynyt, joka oli määrätty useita vuosia myöhemmin vapauttamaan itsensä väsyttävästä holhoojasta ja hallitsemaan yksinänsä.