Part 15

"Miehellä ei voi yksinäisyydessään olla parempaa kumppania kuin aikalaistensa arvostus. Oi maine! Kaikkien elollisten aurinko!..."

Päivänvalossa hänen kammionsa miellytti häntä vielä paremmin kuin illalla. Korkealle seinään sovitetusta ikkunasta näki vilahdukselta puun lehviä, joiden lomitse taivaan sini tirkisteli. Seinät olivat valkeat. Huonekaluja oli ainoastaan pöytä ja tuoli, molemmat lattiaan kiinnitettyjä. Mutta kaikki oli peräti siistiä ja puhdasta.

"Hei", puheli hän, "pikku lepotovi täällä tulee jokseenkin viehättäväksi. Mutta katsastakaamme asuamme... Onko minulla kaikki mitä tarvitsen?... Ei... Siinä tapauksessa kaksi soittoa siivoojattarelle."

Hän painoi erään ovipielessä olevan laitteen nastaa, joka tehosi käytävässä olevaan merkkipöytään.

Tuokion kuluttua vedettiin salpoja ja kankia auki, avain kääntyi lukossa ja vartija tuli sisälle.

"Kuumaa vettä, olkaa hyvä", sanoi Lupin.

Toinen katseli häntä sekä hämmästyneen että kiukustuneen näköisenä.

"Niin, ja pyyhinliina!" sanoi Lupin. "Turkanen, täällä ei ole pyyhinliinaa!"

Mies murisi. Hän oli menemäisillään pois, kun Lupin hanakasti tarttui häntä käsivarteen:

"Tässä! Sata frangia, jos pistätte minulta postiin kirjeen."

Hän otti esille sadan frangin setelin, jonka oli piilottanut etsinnältä, ja tarjosi sen hänelle.

"Missä on kirje?" kysyi vartija, ottaen rahan.

"Sen minä kyhään tuossa tuokiossa."

Hän istuutui pöydän ääreen, sohaisi lyijykynällä moniaita sanoja paperiarkille, pisti sen kirjekuoreen ja kirjotti osotteeksi:

'Hra S.B. 48, Poste Restante, Parisi.'

Vartija otti kirjeen ja asteli pois.

Lupin istuutui tuolille ja loi matalalla äänellä seuraavan yleiskatsauksen asemasta:

"Kerta kaikkiaan on minulla tällähaavaa kaksi vastustajaa taistelussani. Ensinnäkin yhteiskunta, jonka hallussa olen ja jolle voin nauraa. Toiseksi tuntematon henkilö, jonka hallussa en ole, mutta jolle ei tee mieleni vähääkään nauraa. Hän se ilmotti järjestysvallalle, että minä olin Sernine. Hän se arvasi, että minä olin Lenormand. Hän se lukitsi maanalaisen käytävän oven, ja hän se toimitti minut tyrmään."

Arsène Lupin mietti hetkisen ja pitkitti sitte:

"Taistelu käypi siis lopullisesti hänen ja minun kesken. Ja sen taistelun ylläpitämiseen, toisin sanoen Kesselbachin jutun perinjuuriseen penkomiseen, olen minä tässä vankina, hänen ollessaan vapaana, tuntemattomana ja tapaamattomissa, kädessään kaksi valttikorttia, joita minä pidin ominani, Pierre Leduc ja vanha Steinweg... Sanalla sanoen, hän on lähellä päämääräänsä, ratkaisevasti torjuttuansa minut."

Uusi mietiskelevä vaitiolo, jota seurasi taaskin yksinpuhelu:

"Asema ei suinkaan ole loistava. Toisella puolen kaikki; toisella ei mitään. Minua vastassa mies yhtä voimakas kuin minä tai voimakkaampikin, sillä hän ei haikaile mitään, toisin kuin minä. Eikä minulla ole mitään aseita häntä ahdistaakseni."

Koneellisesti kertasi hän viime lauseensa useampaan erään, vaikeni sitte ja istui kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, pää käsien varassa.

"Sisälle, hra johtaja", hän sanoi nähdessään oven avautuvan.

"Odotitteko minua?"

"Minähän kirjotin teille, hra johtaja, pyytäen teitä tulemaan. Olin varma siitä, että vartija antaisi teille kirjeeni. Olin siitä niin varma, että kirjotin kuoreen teidän nimikirjaimenne, S.B., ja ikänne, 48!"

"Mielipiteenne käskyläiseni rehellisyydestä", sanoi Stanislas Borély, "oli ihan oikea. Tässä on rahanne. Se annetaan teille vapaalle jalalle päästessänne... Teidän täytyy nyt uudestaan tulla etsimishuoneeseen."

Lupin meni hra Borélyn mukana tähän tarkotukseen varattuun pieneen kamariin, riisuutui ja alistui mitä tyystimpään tarkasteluun, samalla kun hänen vaatteensakin nuuskittiin oikeutetulla epäluuloisuudella.

Hänet vietiin sitte takaisin koppiinsa, ja Borély sanoi:

"Mieleni on keveämpi. Se on tehty."

"Ja varsin hyvin tehty, hra johtaja. Teidän miehenne suorittavat tämänlaisen velvollisuuden niin hienotuntoisesti, että mieleni tekee kiittää heitä antamalla pikku todisteen tyytyväisyydestäni."

Hän ojensi sadan frangin setelin Borélylle, joka hypähti kuin ammuttuna:

"Kah!... Mutta... Mistä tuo tulee?"

"Ei ole tarvis vaivata aivojanne, hra johtaja. Minunlaiseni mies, joka viettää tällaista elämää, on aina valmistautunut mitä tahansa sattumaa varten; eikä pula kiusallisinkaan -- ei vankeuskaan -- voi häntä peräti yllättää."

Tarttuen oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden keskisormeen hän veti sen näpsästi irti ja ojensi tyynesti Borélylle:

"Älkää nyt noin hätkähtäkö, hra johtaja. Tämä ei ole sormeni, vaan pelkkä kullantakojan kelmusta tehty ja taidokkaasti värjätty lieriö, joka sopii tarkoin keskisormeeni ja eksyttävästi näyttää oikealta sormelta." Ja hän lisäsi naurahtaen: "Sellaisella tavalla tietysti, että siihen on kolmas sadan frangin seteli kätkettynä... Mitä on kovaonnisen tehtävä? Hänen tulee pitää mahdollisimman hyvää kukkaroa... ja käyttää sitä tarpeen tullen..."

Hän pysähtyi nähdessään Borélyn säikähtyneet kasvot:

"Älkää mitenkään luulko, hra johtaja, että minua haluttaa huikaista teitä pikku taidoillani. Tahdoin vain osottaa teille, että olette tekemisissä hiukan erikoisen hoidokin kanssa, ja ilmottaa teille, että teidän ei pidä kummastua, jos rohkenen silloin tällöin rikkoa laitoksenne ohjesääntöjä."

Vankilan johtaja oli toipunut. Hän sanoi koruttomasti:

"Mieluummin ajattelen, että te mukaudutte sääntöihin ettekä pakota minua turvautumaan koviin toimenpiteisiin..."

"Joiden käyttäminen pahottaisi mieltänne, eikö niin, hra johtaja? Sen mielipahan minä juuri haluaisin teiltä säästää, todistamalla teille ennakolta, että ne eivät ehkäisisi minua tekemästä mitä mielin, olemasta kirjeenvaihdossa ystävieni kanssa, puolustamasta minulle näiden seinien ulkopuolella uskottuja tärkeitä etuja, kirjottamasta sanomalehtiin, jotka ottavat vastaan neroni tuotteita, pitkittämästä suunnitelmieni toteuttamista ja lopuksi, valmistamasta pakoani."

"Pakoanne!"

Lupin alkoi sydämellisesti nauraa:

"Mutta ajatelkaahan, hra johtaja, minun ainoa puolustukseni vankilassa olemiselle on... lähtö!"

Todistus ei näyttänyt tyydyttävän Borélya. Hän yritti vuorostaan nauraa.

"Ennakolta varotettu on ennakolta varustettu", hän sanoi.

"Sitä minä halusinkin", vastasi Lupin. "Ryhtykää kaikkiin varokeinoihin, hra johtaja, älkääkä lyökö mitään laimin, jottei teitä jälkeenpäin voida mistään moittia."

Borély asteli pois suuresti hämmästyneenä tästä omituisesta kehotuksesta ja kovin huolissaan tekeillä olevista tapauksista. Vanki heittäytyi vuoteelleen, jupisten:

"Onpa sinulla sisua, Lupin, veikkonen, on totisesti! Luulisipa tosiaan, että sinulla on joku käsitys siitä, miten pääset täältä pois!"

* * * * *

Weber tuli itse, mukanaan kaksitoista konstaapelia -- parhaat mitä hänellä oli, valittuja miehiä, hampaisiin asti aseestettuja -- nouti pelottavan vangin hänen kammionsa ovelta ja vei hänet automobiliin, jonka ajaja oli hänen omia miehiänsä, kunnalliskaartilaisten ratsain hölköttäessä kumpaisellakin sivulla, edessä ja takana.

"Hip!" huudahti Lupin. "Minulle osotettu imartelu on suorastaan liikuttava. Kunniavartio, totisesti! Weber, teillä on oikea esivaltainen vaisti! Te ette unohda, miten on käyttäydyttävä lähinnä ylempäänne kohtaan." Ja taputtaen häntä olalle: "Weber, minä aijon jättää eronhakemukseni. Minä nimitän teidät seuraajakseni."

"Se on jo melkein tehtykin", sanoi Weber.

"Sepä on hauska uutinen! Olin hiukan huolissani paostani. Nyt on mieleni keveä. Siitä hetkestä alkaen, kun Weber on etsivän osaston päällikkönä..."

Weber ei vastannut letkaukseen. Sydämessään oli hänellä omituinen sekava tunne vastustajansa läsnäollessa, tunne, joka oli Lupinin hänessä herättämää pelkoa, hänen ruhtinas Sernineä kohtaan tuntemaansa nöyryyttä ja hänen aina Lenormandille osottamaansa kunnioittavaa ihailua. Kaikkeen tähän yhtyi kiukkua, kateutta ja tyydytettyä vihaa.

He saapuivat Oikeuspalatsiin. "Hiirenloukun" juurella odotteli joukko salapoliiseja, joiden keskessä Weber ilokseen näki kaksi parasta apunansa, Doudevillen veljekset.

"Onko hra Formerie tullut?" kysyi hän.

"On, hra päällikkö, hra tutkintotuomari on huoneessaan."

Weber astui ylös portaita ja hänen perässään Lupin, jonka molemmin puolin Doudevillen veljekset nyt astelivat.

Oli aikaa kuiskatulle kysymykselle ja vastaukselle.

"Mainiota. Koettakaa olla täällä, tullessani ulos... ja huomenna, jos mahdollista, myöskin."

Formerie ei Lupinin ja apulaispäällikön astuessa hänen huoneeseensa osannut virkkaa sen parempaa kuin:

"Ahaa, siinäpä olette! Tiesin, että jonakuna päivänä saisimme teidät käsiimme!"

"Niin minäkin, hra tutkintotuomari", sanoi Lupin, "ja minua ilahuttaa, että kohtalo on teidät valinnut tekemään oikeutta sille kunnialliselle miehelle mikä minä olen."

Formerie vastasi samalla ivallisen totisella sävyllä kuin Lupin:

"Siltä kunnialliselta mieheltä mikä te olette, monsieur, tullaan kysymään, mitä hänellä on sanottavana noin kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta eri varkaudesta, sisään murrosta, huijauksesta, väärennyksestä, kiristyksestä, varastetun tavaran salaamisesta ja muusta sellaisesta. Kolmestasadastaneljästäkymmenestäkolmesta!"

"Mitä! Siinäkö kaikki?" huudahti Lupin. "Minua todellakin ihan hävettää."

"Älkää surkeilko! Minä kyllä löydän lisää. Mutta ryhtykäämme asioihin järjestyksessä. Hra Lupin, kaikista tiedusteluista huolimatta ei meillä ole mitään selvää tietoa teidän todellisesta nimestänne."

"Sepä merkillistä! Ei ole minullakaan."

"Emme edes kykene julistamaan teitä samaksi Arsène Lupiniksi, joka oli muutamia vuosia takaperin suljettuna Santé-vankilaan ja sieltä järjesti ensimäisen pakonsa."

"'Ensimäisen pakonsa' on teiltä sievä kohteliaisuus."

"Sattuupa tosiaan asianlaita olemaan se", pitkitti Formerie, "että mittaus-osaston arkistossa säilytetty Arsène Lupinin tuntomerkkikortti antaa Arsène Lupinista kuvauksen, joka kaikin puolin poikkeaa todellisesta määrittelemisestänne."

"Yhä enemmän ja enemmän merkillistä!"

"Toiset merkit, toiset mitat, toiset sormenjäljet... Otetut kaksi valokuvaakin ovat ihan erilaiset. Minä pyydän sen vuoksi teitä ilmottamaan meille todellisen yksilöisyytenne."

"Juuri sitä aijoin minä pyytää teiltä. Olen oleskellut niin monilla eri nimillä, että olen lopuksi unohtanut omani. En tiedä mitä minä olen."

"Minun täytyy siis pöytäkirjaan merkitä kieltäytyminen vastaamasta."

"Kykenemättömyys."

"Onko tämä harkittua suunnitelmaa? Pitääkö minun odottaa samaa vaikenemista vastaukseksi kaikkiin kysymyksiini?"

"Melkein."

"Ja miksi?"

Lupin oikaisihe juhlalliseen asentoon ja sanoi:

"Hra tutkintotuomari, minun elämäni kuuluu historiaan. Teidän tarvitsee vain selailla viimeisten viidentoista vuoden aikakirjoja, niin uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Se entisyydestäni. Mitä muuhun tulee, niin se ei koske minua: se on teidän ja Palace-hotellin murhamiesten keskinen asia."

"Pahaksi onneksi tavattiin ja vangittiin teidät juuri noiden murhamiesten pesästä."

"Minä olin siellä luovuttaakseni heidät oikeuden käsiin, kuten olin pääministerin kanssa sopinut. Ellen olisi siellä ollut, olisi parooni Altenheim päässyt pakoon."

"Kenen sanotte tappaneen hänet?"

"Hänen rikostoverinsa."

"Miten pääsi se rikostoveri pois?"

"Laskuluukusta, jonka näette siinä huoneessa, missä murhenäytelmä tapahtui."

"Ja mistä johtui, että te ette seurannut niin hyödyllistä esimerkkiä?"

"Minä yritin seurata sitä. Mutta ulospääsyn sulki ovi, jota en saanut auki. Tätä yritellessäni palasi 'se toinen' huoneeseen ja surmasi rikostoverinsa, peljäten niitä paljastuksia, joita tämä olisi varmasti tehnyt. Samalla hän piilotti minun varaamani vaatemytyn kaappiin, mistä se heti jälkeenpäin löydettiin."

"Mihin olivat nuo vaatteet aijottuja?"

"Valeasuani varten. Mennessäni Glycinesiin oli suunnitelmani seuraava: luovuttaa poliisien käsiin Altenheim, hävittää esiytymiseni ruhtinas Serninenä ja ilmestyä jälleen..."

"Hra Lenormandina kait?"

"Aivan."

"Ei."

"Mitä!"

Formelle hymyili tietävästi ja heristeli etusormeansa.

"Ei", hän toisti.

"Mitä tarkotatte 'ei'llänne?"

"Tuo juttu hra Lenormandista..."

"Niin?"

"Se kelpaa yleisölle, ystäväiseni, mutta te ette saa hra Formerieta puijatuksi uskomaan niin paksua tarinaa, että Lupin ja Lenormand olivat sama mies." Hän remahti nauramaan. "Lupin etsivän osaston päällikkö! Ei, mitä tahansa muuta, sitä vaan ei!... Raja kaikella... Minä olen hyvänahkainen mies... uskon mitä hyvänsä... mutta sentään... No, meidän kesken puhuen, mikä oli syynä tähän uuteen keksintöön?... Tunnustan olevani siitä ymmällä..."

Lupin silmäili häntä ihmeissään. Siitä kaikesta huolimatta, mitä hän Formeriesta tiesi, ei hän voinut käsittää noin suunnatonta piintymystä ja sokeutta. Sillä hetkellä oli maailmassa yksi ainoa henkilö, joka kieltäysi uskomasta ruhtinas Serninen kaksois-olemusta; ja se oli tutkintotuomari Formerie! Lupin kääntyi apulaispäällikköön, joka kuunteli avosuin:

"Weber hyvä, pelkäänpä, ettei ylenemisenne olekaan niin varma kuin ajattelin. Sillä katsokaas, jollei Lenormand ole minä, niin on hän olemassa... ja jos hän on olemassa, niin en epäile, että hra Formerie kaikella terävyydellään lopuksi etsii hänet esille... jossa tapauksessa..."

"Kyllä me hänet esille etsimme, hra Lupin", huudahti tutkintotuomari. "Sen minä takaan; ja vakuutanpa, että kun te ja hän pannaan vastakkain, meille koituu hauska näytös."

"Minun kanssani te varmasti pengoitte varastetun otsakoristeen juttua, kun minä olin Charmeracen herttua", vastasi Lupin ivallisesti.

Formerie hätkähti. Tuo kiusallinen muisto hääti hänen kaiken hilpeytensä. Äkkiä totiseksi tullen hän kysyi:

"Pysytte siis itsepintaisesti tuossa järjettömässä tarinassanne?"

"Minun täytyy, syystä että se on tosi. Teidän olisi helppo pistäytyä höyrylaivalla Kokinkiinaan ja etsiä Saigonista todisteet oikean hra Lenormandin kuolemasta, sen arvoisan herrasmiehen, jonka sijaan asetuin ja jonka kuomantodistuksen voin näyttää teille."

"Pötyä!"

"Enpä toden totta, hra tutkintotuomari, välitä asiasta päin tai toisin. Jos teitä harmittaa ajatus, että minä olen hra Lenormand, niin älkäämme puhuko siitä. Me emme puhu minusta, emme puhu ikinä mistään, jos niin haluatte. Mitä hyötyä voi siitä sitä paitsi teille olla? Kesselbachin juttu on niin sekava vyyhti, etten minäkään tiedä asemaa pohjaltaan. Yksi ainoa mies voisi auttaa teitä. Minun ei ole onnistunut löytää häntä. Enkä luule teidänkään..."

"Mikä on sen miehen nimi?"

"Hän on vanhanpuoleinen saksalainen nimeltä Steinweg... Mutta olettehan te tietysti kuullut hänestä, Weber, ja millä tavalla hänet riistettiin pois itse Oikeuspalatsissa?"

Formerie vilkaisi kysyvästi apulaispäällikköön. Weber sanoi:

"Minä otan tuodakseni sen henkilön luoksenne, hra tutkintotuomari."

"Se on siis valmista", sanoi Formerie nousten tuolillaan. "Kuten näette, Lupin, oli tämä pelkästään muodollinen tutkinto, molempien kaksintaistelijain esittelemiseksi toisilleen. Nyt kun olemme lyöneet miekkamme ristikkäin tarvitsemme ainoastaan miekkailumme välttämättömän todistajan, lainopillisen neuvonantajanne."

"Minä valitsen maître Quimbelin."

"Asianajajayhdistyksen puheenjohtajan! Hyvä, te saatte kelpo puolustajan."

* * * * *

Ensimäinen istunto oli lopussa. Weber vei pois vangin.

Astuessaan alas "hiirenloukun" portaita molempien Doudevillein välissä puheli Lupin lyhyin, käskevin lausein:

"Pitäkää silmällä Steinwegiä... Älkää antako hänen puhutella ketään... Olkaa paikalla huomenna... Minä annan teille silloin muutamia kirjeitä... yhden itseänne varten... tärkeän."

Alhaalle tultuaan hän asteli automobilia ympäröitsevien kunnalliskaartilaisten luo:

"Kotiin, pojat", hän huudahti, "ja pian! Minulla on kohtaus oman itseni kanssa täsmälleen kello kaksi."

Ajomatkalla ei mitään tapahtunut. Koppiinsa palattuaan Lupin kyhäsi pitkän kirjeen yksityiskohtaisia ohjeita Doudevillen veljeksille ja kaksi muuta kirjettä.

Toinen oli Genevièvelle:

'Geneviève, te tiedätte nyt kuka olen ja ymmärrätte miksi salasin teiltä sen henkilön nimen, joka kahdesti vei teidät pois sylissään, silloin kun te olitte pikku tyttö.

Geneviève, minä olin äitinne ystävä, etäinen ystävä, jonka kaksinaisesta elämästä hän ei tiennyt mitään, mutta johon hän tunsi voivansa luottaa. Ja siksi hän ennen kuolemaansa kirjotti minulle muutamia rivejä, pyytäen minua kaitsemaan teitä.

Niin arvoton kuin olenkin osalliseksi arvostukseenne, Geneviève, pysyn uskollisena tuolle luottamukselle. Älkää kokonaan karkottako minua sydämestänne.

_Arsène Lupin_.'

Toinen kirje oli osotettu Dolores Kesselbachille:

'Ruhtinas Sernine johtui tavottamaan rouva Kesselbachin tuttavuutta yksinomaan itsekkäistä syistä. Mutta harras kaipuu toimia hänen hyväkseen oli syynä siihen, että hän tätä tuttavuutta pitkitti.

Nyt kun ruhtinas Serninestä on tullut pelkkä Arsène Lupin, hän pyytää, ettei rouva Kesselbach riistäisi häneltä oikeutta suojella häntä etäältä ja kuten mies suojelee sitä, jota hän ei enää koskaan joudu näkemään.'

Pöydällä oli moniaita kirjekuoria. Hän otti käteensä yhden ja otti toisen; mutta sitten kolmatta ottaessaan hän huomasi valkean paperiarkin, jonka siihen ilmestyminen kummastutti häntä. Siihen oli kiinnitetty nähtävästi sanomalehdestä leikattuja sanoja. Hän luki:

'Olette hävinnyt taistelussanne paroonia vastaan. Luopukaa ottamasta osaa juttuun, niin minä en vastusta pakoanne.

L. M.'

Taaskin tunsi Lupin sitä kammoa ja kauhua, jota tämä nimetön ja satumainen olento hänessä aina herätti, sitä iljetystä, jota tuntee koskettaessaan myrkyllistä eläintä, matelijaa:

"Taas hän", virkahti hän. "Ja täälläkin!"

Häntä myöskin säikähdytti se äkillinen näky, minkä hän tuolloin tällöin sielussaan tunsi tuosta vihamielisestä voimasta, voimasta yhtä suuresta kuin hänen omansakin ja pelottavia apuneuvoja käyttelevästä, joita hän ei itse voinut tajuta.

Hän epäili oitis vartijaansa. Mutta kuinka oli ollut mahdollista lahjoa tuota kovapiirteistä, tuimakatseista miestä?

Kahdentenatoista päivänä Lupin heräsi hyvin aikaisin ja huudahti:

"Saas nähdä, jos laskelmani ovat oikeat ja jumalat ovat puolellani, niin tänään kuuluu jotakin uutta. Minulla on ollut neljä puhelua Formerien kanssa. Sen miehen täytyy nyt olla oikeaan kuntoon muokattu. Ja Doudevillet puolestaan ovat tietenkin hääränneet ahkerasti... Tästä koituu jotakin hauskaa!"

Salvat narahtelivat, avain kääntyi ritisten lukossa.

"Ahaa, tekö siinä, vanginvartijoista parahin! Onko hetki tullut viimeistä pukemista varten? Tukanleikkuuta varten, joka käypi kaikkein viimeisimmän suuren leikkauksen edellä?"

"Tutkintatuomarin puheille", sanoi mies lyhyeen.

Lupin asteli vankilan käytävien läpi ja hänet ottivat vastaan kunnalliskaartilaiset, jotka lukitsivat hänet vankivaunuihin.

Hän saapui Oikeuspalatsiin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin. Toinen Doudeville odotteli lähellä portaita. Heidän noustessaan ylös hän sanoi Lupinille:

"Teidät asetetaan tänään vastakkain."

"Kaikki järjestetty?"

"On."

"Weber?"

"Hyörimässä muualla."

Lupin astui Formerien huoneeseen ja tunsi heti vanhan Steinwegin, joka istui eräällä tuolilla sairaan ja riutuneen näköisenä. Muuan kunnalliskaartilainen seisoi hänen takanaan.

Formerie tähysteli vankia tarkkaavasti, kuin toivoen tekevänsä tärkeitä päätelmiä tutkistelustansa, ja sanoi:

"Tiedättekö kuka tämä herrasmies on?"

"No, Steinweg tietenkin!..."

"Niin, hra Weberin ja hänen kahden alaisensa, Doudeville-veljeksien, ripeiden tiedustelujen avulla olemme löytäneet hra Steinwegin, jonka sanotte tietävän Kesselbach-jutun juurtajaksain, murhaajan nimen ja muun."

"Minä onnittelen teitä, hra tutkintotuomari. Teidän tutkimuksenne menestyy erinomaisesti."

"Niin luulen. On vain yksi 'mutta': hra Steinweg kieltäytyy ilmaisemasta mitään, paitsi teidän läsnäollessanne."

"No jopa nyt jotakin! Sepä kummallista! Herättääkö Arsène Lupin hänessä niin suurta kiintymystä ja arvostusta?"

"Ei Arsène Lupin, vaan ruhtinas Sernine, jonka hän sanoo pelastaneen hänen henkensä, ja hra Lenormand, jonka keralla hän sanoo alottaneensa erään puhelun..."

"Siihen aikaan kun olin etsivän osaston päällikkönä", keskeytti Lupin. "Myönnätte siis..."

"Hra Steinweg", sanoi tutkintotuomari, "tunnetteko hänet hra Lenormandiksi?"

"En, mutta minä tiedän, että Arsène Lupin ja hän ovat sama."

"Suostutte siis puhumaan?"

"Kyllä... mutta... me emme ole yksinämme."

"Mitä tarkotatte? Täällä on vain kirjurini... ja vartija..."

"Hra tutkintotuomari, salaisuus, jonka aijon ilmaista, on niin tärkeä, että te olisitte itsekin pahoillanne..."

"Vartija, menkäähän ulkopuolelle", sanoi Formerie. "Tulkaa heti takaisin, jos kutsun. Oletteko kirjuriani vastaan, hra Steinweg?"

"En, en... saattaisi olla parempi... mutta kuitenkin..."

"Puhukaa siis. Mitään paljastuksianne ei muuten merkitä pöytäkirjaan. Yksi sana vielä sentään: Kysyn teiltä viimeisen kerran, onko välttämätöntä, että vanki on tässä puhelussa saapuvilla?"

"Ihan välttämätöntä. Saatte itse nähdä syyn siihen."

Hän veti tuolinsa tutkintatuomarin pöydän ääreen. Lupin jäi seisomaan kirjurin lähelle. Ja vanhus alkoi matalalla äänellä puhella:

"Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun eräät asianhaarat, joihin minun ei tarvitse tässä kajota, saattoivat tietooni merkillisen tarinan, joka koskee kahta henkilöä."

"Heidän nimensä, olkaa hyvä."

"Nimet ilmotan hetimiten. Sanon vain ensiksikin, että toisella näistä henkilöistä on huomattava asema Ranskassa ja että toinen, italialainen tai pikemmin espanjalainen... niin, espanjalainen..."

Loikkaus, kaksi pelottavaa nyrkin iskua... Lupinin käsivarret olivat huitaisseet oikeaan ja vasempaan kuin jousten ponnahduttamina, ja hänen nyrkkinsä, kovat kuin kanuunankuulat, mojauttivat tutkintotuomaria ja kirjuria leukaan, juuri korvan alle.

Tutkintotuomari ja kirjuri lysähtivät pöytiensä yli voihkaustakaan päästämättä.

"Hyvin osattu!" sanoi Lupin. "Se oli näpsä ote."

Hän meni ovelle ja lukitsi sen hiljaisesti. Palatessaan hän kysyi:

"Steinweg, onko teillä kloroformi?"

"Oletteko ihan varma siitä, että he ovat tainnuksissa?" kysyi vanhus pelosta vapisten.

"Mitä ajattelettekaan! Mutta sitä kestää vain kolme tai neljä minuuttia... Ja se ei ole kyllin pitkä aika."

Saksalainen otti taskustaan pullon ja kaksi valmiiksi järjestettyä puuvillatukkoa.

Lupin otti pullosta tulpan, kaatoi muutamia pisaroita kloroformia puuvillatukkoihin ja piteli niitä tutkintatuomarin ja hänen kirjurinsa nenän edessä:

"Mainiota! Meillä on kymmenen minuutin rauha ja häiriintymättömyys käytettävissämme. Se riittää, mutta kiirehtikäämme kuitenkin; eikä sanaakaan liikaa, vanhus, kuuletteko?" Hän tarttui toista käsivarteen. "Te näette mitä minä kykenen tekemään. Tässä me olemme, kahden kesken Oikeuspalatsin keskuksessa, syystä että minua niin halutti."

"Niin."

"Aijotte siis kertoa minulle salaisuutenne?"

"Niin. Minä kerroin sen Kesselbachille, hän kun oli rikas ja saattoi käyttää sitä paremmin kuin kukaan, jonka tunsin. Mutta vaikka te olette vanki ja aivan voimaton, niin pidän teitä sata kertaa vahvempana kuin Kesselbach oli sadan miljoonansa kanssa."

"Siinä tapauksessa puhukaa; ja käykäämme asioihin oikeassa järjestyksessä. Murhaajan nimi?"

"Mahdotonta!"

"Kuinka niin mahdotonta? Arvelin teidän sen tietävän ja aikovan kertoa minulle kaikki!"

"Kaikki, mutta sitä en."

"Mutta..."

"Myöhemmällä."

"Olette hullu! Miksi?"

"Minulla ei ole mitään todisteita. Myöhemmällä, kun te olette vapaa, me pyydystämme yhdessä. Mitä sitä paitsi olisi siitä nyt hyötyä? Enkä totisesti voi nyt sanoa."

"Pelkäätte häntä?"

"Niin."

"No hyvä", sanoi Lupin. "Eihän se sentään kaikkein tärkein asia olekaan. Muusta olette päättänyt puhua?"

"Pidättelemättä."

"No, vastatkaa siis. Kuka on Pierre Leduc?"

"Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua, Berncastelin prinssi, Fistingenin kreivi, Wiesbadenin ja muiden seutujen herra."

Lupinia vavahdutti riemu hänen kuullessaan, ettei hänen suojattinsa toki ollut silavasaksan poika!