Part 14

"Ei edes tavanmukaista puheille pyyntöä... ei mitään virallisia muotoja... Pysytte vielä päätöksessänne?"

"Lujemmin kuin konsanaan."

"Tiedätte, ettei heiltä mene pitkää aikaa työkaluillensa?"

"Vaikka olisivat tässä huoneessa, niin sittekin epäisin tarjouksenne."

Portti myötäsi. He kuulivat sen rauskahtelevan saranoillaan.

"Sallia itsensä siepata kiinni", puheli Sernine, "menee mukiin. Mutta ojentaa omat kätensä käsirautoihin on liian tyhmää. Älkäähän olko itsepintainen. Puhukaa... ja livahtakaa!"

"Entäs te?"

"Minä jään. Mitä peljättävää minulla olisi?"

"Katsokaa!"

Parooni viittasi sälekaihtimissa olevaan rakoon. Sernine sovitti silmänsä sen kohdalle ja hätkähti taaksepäin:

"Voi sinua riiviötä, siis olet sinäkin ilmiantanut minut! Weber ei tuokaan kymmentä miestä mukanaan, vaan viisikymmentä miestä, sata, kaksisataa..."

Parooni nauroi avonaisesti:

"Ja jos niitä on niin paljon, niin he tietysti tavottavat Lupinia. Se on selvää. Puoli tusinaa riittäisi minulle."

"Te teitte ilmiannon poliisiviranomaisille?"

"Niin."

"Minkä todisteen annoitte?"

"Nimenne, _Paul Sernine_: se on _Arsène Lupin_."

"Ja te älysitte sen ihan itseksenne, vai mitä?... Seikan, jota kukaan muu ei ajatellut?... Joutavia! Ansio on 'sen toisen'. Se myöntäkää!"

Hän katsoi ulos raosta. Poliisiparvia levisi huvilan ympäristölle, ja iskuja jymähteli nyt oveen. Hänen täytyi kuitenkin ajatella kahdesta asiasta yhtä: joko pakoansa tai sommittelemansa suunnitelman täytäntöönpanoa. Mutta hetkellinenkin poistuminen vaati Altenheimin jättämistä yksikseen; ja kuka saattoi taata, ettei paroonilla ollut pelastuksekseen käytettävissä muuta pakotietä?

Aikeissaan torjuttuna, siinä silmänräpäyksessä pakotettuna keksimään uuden suunnitelman, samalla kun kaikki oli toisarvoista Genevièven vaaraan verraten, Serninen valtasi julman epäröimisen tuokio. Katse tähdättynä paroonin silmäyksiin olisi hän halunnut repiä vastustajalta irti salaisuuden ja poistua; eikä hän enää edes yrittänyt puhua tälle järkeä, niin hyödyttömiltä tuntuivat hänestä kaikki sanat. Ja omia ajatuksiansa seuloessaan hän kyseli itseltään, mitkä paroonin ajatukset saattoivat olla, mitkä hänen aseensa, mitkä hänen pelastustoiveensa.

Eteisen ovi alkoi murtua, vaikka se oli lujasti teljetty ja rautalevyillä päällystetty.

Nuo kaksi miestä seisoivat tuon oven takana liikkumattomina. Äänien kaiku, katkonaisia sanoja, saapui heidän korviinsa.

"Näytätte hyvin varmalta puolestanne", sanoi Sernine.

"Niinpä tietenkin!" huudahti toinen, äkkiä kampittaen hänet lattialle ja juosten pois.

Sernine hypähti pystyyn, sukelsi pienestä portaikon alla olevasta ovesta, josta Altenheim oli kadonnut, ja juoksi alas kiviportaita pohjakertaan...

Siellä johti käytävä tilavaan, matalaan, melkein pilkkopimeään huoneeseen, missä hän tapasi paroonin polvillansa nostamassa laskuluukun kahvaa.

"Pölhö!" huusi Sernine, syöksähtäen hänen niskaansa. "Tiedät, että tämän tunnelin toisessa päässä tapaat minun mieheni ja että heillä on määräys tappaa sinut kuin koiran... Paitsi jos... paitsi jos sinulla on tähän yhtyvä haaranne... Ahaa, kas, tietystihän sen arvasin... Ja sinä luulet..."

Taistelu oli hurja. Altenheim, ruumiikas painiskelija, jolla oli harvinaiset lihasvoimat, oli kouraissut vastustajaansa vartalon ja käsivarsien ympäri ja likisti häntä omaa rintaansa vasten, puuduttaen hänen käsivarsiansa ja koettaen tukehduttaa hänet.

Sernine vavahti. Laskuluukku, joka oli jälleen pudonnut kiinni, tuntui liikkuvan heidän allaan. Hän tunsi ponnistukset, joilla sitä yritettiin kohottaa; ja parooni tunsi ne nähtävästi myöskin, koska hän yritti epätoivoisesti siirtää painipaikkaa niin, että laskuluukku pääsisi avautumaan.

"Siellä on 'se toinen'!" ajatteli Sernine sen selittämättömän kauhun vallassa, jota tuo salaperäinen olento hänessä herätti... "Jos hän pääsee tänne, niin olen hukassa!"

Huomaamattomin liikahduksin oli Altenheimin onnistunut siirtää omaa asemaansa ja hän koetti reutoa vastustajaansa perässään. Mutta Sernine oli kietaissut jalkansa paroonin jalkojen ympäri ja koetti samalla vähin erin irrottaa toista kättään.

Heidän yläpuolellaan jymähtelivät voimakkaat iskut kuin muurinmurtajan työntäykset...

"Minulla on viisi minuuttia aikaa", ajatteli Sernine. "Yhdessä minuutissa täytyy tämän miekkosen..." Sitten ääneensä puhuen: "Pidä varasi, veikkonen! Seiso tukevana!"

Hän puristi molemmat polvensa uskomattomalla voimalla yhteen. Parooni ulvahti, reisi niveleestään nyrjähtäneenä! Sitte Sernine, käyttäen hyväkseen vastustajansa tuskaa, tempaisi rajusti oikean käsivartensa irti ja tarttui häntä kurkkuun:

"Sepä mainiota!... Ei, ei kannata sinun hapuilla puukkoasi... jos sen teet, niin väännän niskasi nurin!"

Puhuessaan hän otti taskustaan hyvin ohuen punotun langan ja kiinnitti toisella kädellään erinomaisen kätevästi hänen ranteensa. Parooni muuten olikin jo tukehtumaisillaan eikä tehnyt vähintäkään vastarintaa. Muutamin tarkoin liikkein Sernine siteli hänet lujasti:

"Tepä käyttäydyttekin koreasti! Oivallista! Kas tässä, minulla on vyyhti messinkilankaa, joka täydentää pikku työni... Ranteet ensin... Nyt nilkat... Istu ja pala, näytättepä perin sievästi kapaloidulta!"

Parooni oli vähitellen tointunut. Hän henkäisi:

"Jos luovutatte minut, niin Geneviève kuolee."

"Todellakin?... Ja miten?"

"Hän on lukon takana. Kukaan ei tiedä missä hän on. Jos minut korjataan talteen, niin hän kuolee nälkään!"

Sernine vavahti. Hän vastasi:

"Niin, mutta te kyllä puhutte vielä."

"En ikinä!"

"Kyllä, kyllä puhutte! Ette nyt; se on myöhäistä. Mutta tänä iltana." Hän kumartui vastustajansa ylitse ja puheli hänen korvaansa kuiskaillen: "Kuulkaa, Altenheim, ja ymmärtäkää mitä sanon. Teidät otetaan pian kiinni. Ensi yön nukutte poliisiasemalla. Se on ratkaistua, peruuttamatonta. Minä en itsekään voi nyt mitään tehdä sen ehkäisemiseksi. Ja huomenna ne vievät teidät Santé-vankilaan; ja myöhemmällä -- tiedätte minne... No niin, minä annan teille vielä yhden pelastumiskeinon. Tänä iltana, ymmärtäkää, minä tulen koppiinne poliisiasemalla, ja te kerrotte minulle, missä Geneviève on. Kahta tuntia myöhemmin te olette vapaa, jos olette totta puhunut. Jos ette... niin se merkitsee, että te ette pidä päätänne paljon arvoisena."

Toinen ei vastannut mitään. Sernine suoristausi ja kuunteli. Ylhäältä kuului rämähtävä ryskähdys. Ulko-ovi oli murtunut. Askeleet tömistelivät eteisen kivilaakoja ja vierashuoneen lattiata. Weber etsiskeli miehinensä.

"Hyvästi, parooni! Ajatelkaa asiata iltaan asti. Vankikoppi on hyvä neuvonantaja."

Hän työnnälsi vankinsa sivulle, saadakseen laskuluukun vapaaksi, ja kohotti sen. Kuten hän odottikin, ei alhaalla portaikon askelmilla enää ollut ketään.

Hän asteli alas, jättäen laskuluukun auki takanaan. Askelmia oli kaksikymmentä, ja niiden juurelta alkoi se käytävä, jota Lenormand ja Gourel olivat vastakkaiselta suunnalta tulleet. Hän meni sinne ja huudahti. Hän oli tuntevinaan jonkun olevan siellä. Hän sytytti taskulyhtynsä. Käytävä oli tyhjä. Sitte hän viritti revolverinsa ja sanoi ääneensä:

"Sen pahempi sinulle... Minä ammun!"

Ei vastausta. Ei hivausta.

"Se on epäilemättä mielikuva", hän ajatteli. "Tuo olento alkaa tulla painajaisekseni... Hei, jos aijon suorittaa temppuni ja voittaa pelin, niin minun pitää kiirehtiä. Lokero, johon kätkin vaatemytyn, ei ole kaukana. Minä kaappaan mytyn ja temppu on tehty!"

Hän saapui avoimelle ovelle ja pysähtyi heti. Oikealla oli kolo, se jonka Lenormand oli kaivannut pelastuakseen tulvalta. Hän kumartui ja valaisi aukkoa.

"Hoo!" hän huudahti hätkähtäen. "Ei, se ei ole mahdollista... Doudeville tietysti on lykännyt mytyn syvemmälle."

Mutta mytty oli kadonnut; ja hän tunsi varmaksi, että taasenkin tuo salaperäinen olento oli sen ottanut.

"Sääli kerrassaan! Asia oli niin sievästi järjestetty! Seikkailu olisi jälleen saanut luonnollisen latunsa ja minä olisin varmemmin saavuttanut tarkotusperäni... Mutta näinkin ollen täytyy minun kiirehtiä eteenpäin minkä kykenen... Doudeville on Pavillon Hortensessa... Peräytymiseni on turvattu... Ei enää joutavia... Minun täytyy kiirehtiä ja korjata asiat jälleen kuntoon, jos voin... Ja 'hänestä' me pidämme huolen jälkeenpäin... Oh, hänen olisi parempi pysyä minun kynsieni tapaamattomissa, sen miekkosen!"

Mutta hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän oli tullut toiselle ovelle; ja tämä ovi, puutarhataloa läheisin, oli suljettu. Hän paiskautui sitä vastaan. Mitä siitä oli hyötyä? Mitä saattoi hän tehdä?

"Tällä kertaa", hän jupisi, "olen pälkäässä!"

Hän oli hävinnyt! Weber löytäisi hänet sieltä kuin koloonsa ahdistetun otuksen, luolansa pohjalta.

"Mutta ei!" hän huudahti ponnahtaen suoraksi. "Ei! Jos vain minä olisin kysymyksessä, niin mitäpä siitä!... Mutta Geneviève, Geneviève on pelastettava tänä iltana... Lopultakaan ei peli ole vielä menetetty... Jos 'se toinen' katosi juuri äsken, niin se todistaa, että jossakin lähistöllä on toinen aukko. Weber ja hänen virkeät apulaisensa eivät ole minua vielä saaneet!"

Hän oli jo alkanut tutkistella tunnelia ja tarkasteli lyhty kädessä seinäkiviä, kun hänen korviansa vihlaisi ulvahdus, kauhistuttava, luonnoton ulvahdus, joka karmi hänen selkäpiitänsä.

Se tuli laskuluukulta päin. Ja äkkiä hän muisti jättäneensä laskuluukun auki silloin kun oli aikonut palata Villa des Glycineesiin.

Hän riensi takaisin ja ryntäsi ensimäisestä ovesta. Hänen lyhtynsä sammui tiellä ja hän tunsi jonkin tai pikemmin jonkun pyyhältävän polviansa, jonkun ryömivän pitkin seinustaa. Ja samalla hetkellä tuntui hänestä, että tämä olento oli häviämässä, katoamassa, hän ei tiennyt minne päin. Juuri silloin tölmäsi hänen jalkansa porrasaskelmaan.

"Tämä on uloskäytävä", hän ajatteli, "se toinen aukko, josta 'hän' kulkee."

Ylhäältä kuului huuto taas, vähemmän äänekkäänä; sitä seurasi voihkina, käheä korina. Hän juoksi ylös portaita, tuli pohjakerran huoneeseen ja ryntäsi paroonin luo.

Altenheim makasi kuolemaisillaan, veri kurkusta pulputen! Hänen siteensä oli leikattu poikki, mutta ranteisiin ja nilkkoihin kiedottu messinkilanka oli eheä. _Hänen rikostoverinsa oli katkaissut häneltä kurkun, kun ei ollut kyennyt häntä vapauttamaan._

Sernine tuijotti näkyä kauhuissaan. Jäinen hiki kihoili hänen iholleen. Hän ajatteli Genevièveä, vangittua, avutonta, kamalimmalle kuolemalle hyljättyä, syystä että parooni yksinänsä tiesi minne hänet oli kätketty.

Hän kuului selvästi poliisien avaavan eteisen pienen takaoven; hän kuuli selvästi heidän tulevan alas keittiön portaita.

Hänen ja heidän välillään ei ollut muuta kuin yksi ovi, tämän huoneen ovi. Hän telkesi oven juuri sinä hetkenä, jona hyökkääjät olivat tarttumaisillaan säppiin.

Laskuluukku hänen vieressään oli avoinna. Se merkitsi mahdollista pelastusta, koska kerran oli toinen uloskäytävä löytynyt.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "Geneviève ensin. Jälkeenpäin ajattelen itseäni, jos minulla on aikaa."

Hän polvistui ja laski kätensä paroonin rinnalle. Sydän vielä sykki.

"Voitte kuulla minua, niinhän?"

Silmälautaset värähtelivät heikosti. Kuoleva mies tuskin hengitti.

Poliisit röykyttivät ovea, viimeistä varustusta.

Sernine kuiskasi:

"Minä pelastan teidät... Minulla on ehdottomasti tehoavia apuneuvoja... Sana vain... Geneviève..."

Oli kuin olisi tämä toivon lupaus elvyttänyt miehen voimia. Altenheim yritti saada lausutuksi selviä äänteitä.

"Vastatkaa", kovisti Sernine. "Vastatkaa, niin minä pelastan teidät... Vastatkaa!"

Ovi huojui iskuista, joita sitä vastaan sateli.

Parooni ähkyi käsittämättömiä tavuja. Nojautuen hänen ylitseen, vimmatusti ponnistaen kaiken tarmonsa, kaiken tahdonvoimansa äärimäisillensä, Sernine läähätti tuskasta:

"Vastatkaa!... Teidän täytyy!..."

Hän käski ja rukoili vuorotellen. Altenheim sopersi kuin tuon lannistumattoman, hallitsevan tahdon hypnotisoimana ja nujertamana:

"Riv... Rivoli..."

"Rue de Rivoli. Niinkö? Olette teljennyt hänet johonkin taloon sen kadun varrella... ja Steinwegin samaten, hä? Mikä numero?"

Jyrisevä ryskähdys ja voitonriemuisia huutoja... Ovi lysähti lattialle.

"Hypätkää hänen kimppuunsa, pojat!" huusi Weber. "Ottakaa hänet kiinni... molemmat kiinni!"

Ja Sernine polvillaan:

"Numero... vastatkaa... Jos rakastatte häntä, niin vastatkaa... Miksi pysyisitte nyt vaiti?"

"Kaksikymmentä... seitsemän", kuiskasi parooni. Monet kädet tarttuivat Sernineen. Kymmenen revolveria tähdättiin häneen.

Hän nousi ja kääntyi päin poliiseja, jotka vaistomaisesta pelosta peräytyivät.

"Jos liikahdatte, Lupin", huusi Weber, pitäen revolveriansa ojennettuna häntä kohti, "niin ammun luodin aivoihinne."

"Älkää ampuko", sanoi Sernine juhlallisesti. "Sitä ei tarvita. Minä antaudun."

"Pötyä! Tämä on taas kujeitanne!"

"Ei", vastasi Sernine, "taistelu on hävitty. Teillä ei ole oikeutta ampua. Minä en puolustaudu."

Hän otti esille kaksi revolveria ja heitti ne lattialle.

"Pötyä!" toisti Weber leppymättömästi. "Tähdätkää suoraan hänen sydämeensä! Ampukaa pienimmästäkin liikahduksesta!"

Sernine hymyili olematta millänsäkään, kädet taskuissa.

"Hei", riemuitsi Weber, "luulenpa että voitto on tällä kertaa meidän."

Hän pani erään poliisin vetämään auki ison ilmareijän luukun, ja huoneeseen tulvi äkkiä päivänvaloa. Hän kääntyi Altenheimiin. Mutta hänen suureksi ihmeekseen parooni, jota hän oli arvellut kuolleeksi, avasi silmänsä, lasiintuneet kamalat silmät, joissa jo kaikki kuoleman merkit näkyivät. Hän tuijotteli Weberia. Sitte hän näkyi haeskelevan jotakuta ja saadessaan näkyviinsä Serninen väännähti vihasta. Hän tuntui heräävän horroksistaan, ja hänen äkkiä uusiutunut vihansa palautti hiukan voimia.

Hän kohottausi ranteittensa varaan ja yritti puhua.

"Te tunnette hänet, hä?" kysyi Weber.

"Niin."

"Hän on Lupin, eikö olekin?"

"On... Lupin..."

Sernine kuunteli yhä hymyillen.

"Onko teillä muuta sanottavaa?" kysyi Weber, joka näki paroonin huulien epätoivoisesti yrittelevän liikkua.

"On."

"Hra Lenormandista?"

"Niin."

"Oletteko teljennyt hänet jonnekin? Minne? Vastatkaa..."

Rinta valtaisesti kohoillen, katse mitä tiukimmaksi terittyneenä, Altenheim viittasi huoneen nurkassa olevaan kaappiin:

"Tuolla... tuolla..." hän änkytti.

Weber avasi kaapin oven. Eräällä hyllyllä oli mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty. Hän kääri sen auki ja löysi hatun, pienen laatikon, muutamia vaatekappaleita... Hän hätkähti. Hän oli tuntenut Lenormandin oliivinvihreän hännystakin.

"Voi niitä konnia!" hän huudahti. "Ne ovat hänet murhanneet!"

"Ei", kielsi Altenheim päätänsä pudistaen.

"Sitte..."

"Hän se... hän..."

"Mitä tarkotatte 'hänellä'?... Surmasiko Lupin päällikön?"

"Ei..."

Altenheim takertui kiinni elämään tuimalla itsepintaisuudella, vimmatusti haluten puhua ja syyttää... Salaisuus, joka hänen teki mieli ilmaista, oli hänen kielensä kärjellä, eikä hän kyennyt tulkitsemaan sitä sanoilla, tiennyt miten tehdä se.

"No no", tivasi etsivän osaston apulaispäällikkö. "Hra Lenormand on toki kuitenkin kuollut?"

"Ei."

"Hän elää?"

"Niin."

"En ymmärrä... Katsokaa. Nämä vaatteet? Tämä hännystakki?..."

Altenheim käänsi silmänsä Sernineen. Weberin mieleen juolahti aatos.

"Ahaa, jo näen! Lupin varasti hra Lenormandin vaatteet ja aikoi käyttää niitä paetakseen..."

"Niin... niin..."

"Eipä hullumpaa", huudahti apulaispäällikkö. "Moinen kuje on ihan hänen laistansa. Tässä huoneessa olisimme tavanneet Lupinin hra Lenormandin asussa, kaiketikin kahleisiin kytkettynä. Se olisi ollut hänen pelastuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa. Niin on asia, eikö olekin?"

"On... on..."

Mutta kuolevan silmien ilmeestä tunsi Weber, että asiassa oli vielä jotakin lisää ja että salaisuus ei ollut täsmälleen se. Mikä se sitten oli? Mikä oli se outo ja käsittämätön arvotus, jonka Altenheim tahtoi selittää ennen kuolemaansa?

Hän kuulusteli tätä jälleen:

"Ja missä on hra Lenormand itse?"

"Tuossa..."

"Mitä tarkotatte? Täällä?"

"Niin."

"Mutta täällä olemme vain me itse!"

"On... on..."

"Puhukaa!"

"On... Ser... Sernine."

"Sernine!... Hä, mitä?"

"Sernine... Lenormand..."

Weber hypähti. Äkillinen valo leimahti hänen aatoksiinsa.

Hän loi syrjäsilmäyksen vankiinsa.

Altenheim oli ponnistustensa uuvuttamana kaatunut pitkin pituuttansa lattialle. Kuolisiko hän, ennen kuin saisi ilmaistuksi ratkaisun arvotukseen, jonka hänen omituiset sanansa olivat esittäneet? Järjettömän, uskomattoman oletuksen järkyttämänä, jota hän ei tahtonut ajatellakaan, vaikka se väkisinkin pysyi hänen mielessään, teki Weber uuden, päättäväisen yrityksen:

"Selvittäkää meille asia... Mitä on sen pohjalla? Mikä salaisuus?"

Toinen ei näyttänyt kuulevan ja virui elottomin, tuijottelevin silmin.

Weber laskeusi ihan hänen viereensä ja sanoi pontevasti korostaen sanojansa, jotta jokainen tavu vaipuisi alas noiden jo pimeyteen uponneiden aivojen sisimpiin syvyyksiin:

"Kuulkaa... Olen ymmärtänyt teitä oikein, enkö olekin? Lupin ja hra Lenormand... Siinä salaisuus, eikö niin? Oletteko varma? Ne kaksi ovat yksi ja sama?..."

Silmät eivät liikkuneet. Onnettoman suupielestä tiukkui hiukan verta... Hän nyyhkäisi pari kolme kertaa... Viimeinen puistatus, ja kaikki oli lopussa...

* * * * *

Tuossa väen täyttämässä pohjakerrassa vallitsi pitkällinen äänettömyys.

Weber otti mytyssä olleen pikku laatikon ja avasi sen. Siinä oli harmaja tekotukka, pari hopeapuitteisia silmälaseja, kastanjankarvainen kaulahuivi ja pikku salalokerossa pari ihomaalirasiaa ja muutamia harmaita karvatukkoja sisältävä kotelo: sanalla sanoen kaikki mitä tarvittiin Lenormandin täydelliseen asuun.

Hän astui Serninen eteen, silmäili häntä muutaman sekunnin ajan puhumatta, miettivästi harkiten kaikkia seikkailun vaiheita, ja mutisi:

"Se on siis totta?"

Sernine, joka oli säilyttänyt hymyilevän tyyneytensä, vastasi:

"Vihjaus on näppärä ja rohkea. Mutta ennen kuin vastaan, antakaa miehillenne käsky herjetä häiritsemästä minua noilla leluillansa."

"Hyvä on", sanoi Weber, tehden miehilleen merkin. "Ja nyt vastatkaa."

"Mihin?"

"Oletteko te hra Lenormand?"

"Olen."

Kuului huudahduksia. Jean Doudeville, joka oli saapuvilla, veljensä vartioidessa salaista käytävää -- Jean Doudeville, Serninen oma apuri -- katseli häntä nolostuneena. Weber teki epätietoisuutensa pulassa toivottoman liikkeen, ikäänkuin olisi luopunut muodostamasta järjellistä mielipidettä.

"Käsiraudat", hän sanoi äkkiä säikähtäneenä.

"Jos se teitä huvittaa", sanoi Sernine.

Ja valiten ahdistajiensa etumaisesta rivistä Doudevillen, hän ojensi ranteensa:

"Kas noin, ystäväni, te saatte sen kunnian... Eikä kannata teidän vaivaantua... minä olen vilpitön... Muu ei vähääkään hyödytä..."

Hän sanoi tämän äänellä, josta Doudeville ymmärsi taistelun siksi hetkeksi päättyneen ja ainoana tehtävänä olevan alistua.

Doudeville kiinnitti käsiraudat.

Huuliaan liikuttamatta tai kasvojensa lihaksia värähdyttämättä kuiskasi Sernine:

"Rue de Rivoli 27... Geneviève..."

Weber ei voinut näkyä katsellessaan hillitä tyytyväistä elettä.

"Tulkaa!" hän sanoi. "Etsivän osaston asemalle!"

"Niin oikein, etsivään osastoon!" huudahti Sernine. "Hra Lenormand viepi vankilan kirjaan Arsène Lupinin; ja Arsène Lupin viepi ruhtinas Serninen."

Hän ei virkkanut sanaakaan automobilissa, jota saarsi kolme muuta poliiseilla täytettyä voimavaunua.

He eivät viipyneet etsivässä osastossa kauvan. Muistaen Lupinin pakenemisen lähetti Weber hänet heti sormenpäiden jäljennysosastoon ja vei hänet sitte poliisiasemalle, mistä hänet lähetettiin Santé-vankilaan.

Vankilanjohtajaa oli varotettu puhelimella ja hän oli tulijaa vastassa. Kirjaan vieminen, vaatteiden tarkastus ja muut muodollisuudet suoritettiin nopeasti; ja kello seitsemän illalla ruhtinas Paul Sernine astui 14. kopin kynnyksen yli.

"Eivät laisinkaan kehnoja, teidän huoneenne", kiitteli hän, "eivät laisinkaan!... Sähkövalaistus, keskuslämmitys, kaikki mukavuudet... oivallista! Hra johtaja, minä otan tämän huoneen."

Hän heittäysi vuoteelle:

"Hei, hra johtaja, pyydän teiltä erästä pikku suosionosotusta!"

"Mikä se on?"

"Sanokaa niille, etteivät tuo suklaatani ennen kello kymmentä aamulla... Minua nukuttaa tavattomasti."

Hän käänsi kasvonsa seinään päin. Viittä minuuttia myöhemmin hän nukkui sikeästi.

VII.

Santé-vankilassa.

Kautta koko maailman kävi yhteinen hurja naurun remakka.

On totta, että Arsène Lupinin vangitseminen herätti suurta huomiota; eikä yleisö ollut saita myöntämään poliisiviranomaisille sitä ylistystä, minkä he ansaitsivat tästä niin kauvan toivotusta ja nyt näin täydellisesti saavutetusta voitosta. Tuo suuri seikkailija oli kytketty. Tuo merkillinen, älykäs, näkymätön sankari värjötteli jokapäiväisen pahantekijän tavoin vankikammion neljän seinän sisällä, vuorostaan sen pelottavan voiman kukistamana, jota nimitetään laiksi ja joka ennemmin tai myöhemmin vääjäämättömästi sortaa tiellensä asetetut esteet ja tuhoaa vastustajiensa työn.

Kaikkea tätä sanottiin, painettiin, hoettiin ja valaistiin _ad nauseam_. Poliisiprefektistä tehtiin kunnialegionan ritari, hra Weberista saman järjestön upseeri. Heidän vähäisimpienkin auttajiensa taitoa ja urheutta kiiteltiin pilviin asti. Huikkailtiin hurraata ja viriteltiin voitonvirsiä. Sanomalehtikirjotuksia sepusteltiin ja puheita pidettiin.

Tämä kaikki oli paikallansa. Mutta eräs seikka kohosi yläpuolelle tämän ihmeellisen yksituumaisen ylistelyn, näiden meluisten tyytyväisyyden ilmaisujen; ja se oli suunnaton, hillitön, vastustamaton ja hälisevä naurun rähäkkä.

Arsène Lupin oli neljä vuotta ollut etsivän osaston päällikkönä!

Etsivän osaston päällikkönä neljä vuotta, ja todellisuudessa hän oli laillisesti vieläkin virassaan kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen, alaistensa arvossa pitämänä, hallituksen suosimana ja yleisön ihailemana.

Ja miten suuria palveluksia hän olikaan tehnyt! Ei oltu milloinkaan vähemmän häiritty julkista järjestystä, ei milloinkaan saatu ilmi rikoksia varmemmin ja joutuisammin. Lukijan tarvitsee vain palauttaa mieleensä Denizoun juttu, Crédit Lyonnaisin rosvous, Orleansin pikajunaa vastaan tehty hyökkäys, kenraali Bératin murha, jotka olivat aavistamaton ja yllättävä voittojen sarja poliisiviranomaisille, loistavia kuntoisuuden näytteitä, joita sopi verrata mainioimpien salapoliisien kuuluisimpiin saavutuksiin.

Ei paljoakaan aikaisemmin oli Louvren tulipalon ja murhapolttajien vangitsemisen aikaan pitämässään puheessa Valenglay, pääministeri, sanonut puolustaessaan sitä hiukan mielivaltaista tapaa, jolla Lenormand oli siinä tilaisuudessa toiminut:

Hra Lenormandin verraton harkintakyky, hänen tarmokkuutensa, hänen nopea päättäväisyytensä ja rivakka toimintansa, hänen odottamattomat menetelmänsä, hänen ehtymättömät apukeinonsa muistuttavat mieleemme sitä ainoata miestä, joka voisi toivoa pitelevänsä puoliaan häntä vastaan, jos hän olisi elossa; tarkotan Arsène Lupinia. Hra Lenormand on Arsène Lupin yhteiskunnan palveluksessa.

Ja katso ja näe, hra Lenormand ei ollut kukaan muu kuin Arsène Lupin!

Että hän oli venäläinen ruhtinas, kuka siitä välitti? Lupin oli tottunut veijari sellaisissa yksilöllisyyksien vaihdoksissa. Mutta etsivän osaston päällikkö! Kuinka hullunkurista ivaa! Olipa tuon miehen elämässä mitä huiminta leikkiä!

Hra Lenormand... Arsène Lupin...

Niin, Lupin oli etsivän osaston päällikkö; ja jokainen hänen määräyksiään totellut poliisiviranomainen oli tehnyt itsensä Arsène Lupinin tahdottomaksi ja tietämättömäksi apuriksi.

Oiva ilveily! Ihmeellinen vaihdos! Se oli kauhtuneen aikakautemme ikimuistoinen ja lohduttava pila. Lupin vankilassa, Lupin auttamattomasti voitettuna oli sittekin kaiken uhalla suuri voittaja. Kammiostaan hän loisti yli Parisin. Hän oli entistänsä enemmän epäjumala, mestari enemmän kuin konsanaan.

* * * * *

Seuraavana aamuna herätessään huoneessaan "Santé-palatsissa", joksi hän sen oitis nimitti, Arsène Lupin sielussaan hyvin selvästi näki sen suunnattoman huomion, jota herättäisi hänen vangitsemisensa. Serninen ja Lenormandin kaksois-olentona, ruhtinaan ja salapoliisipäällikön kaksinaisessa arvossa.

Hän hykerteli kämmeniään ja purki ajatuksiaan: