Part 13

Hän mietiskeli jonkun aikaa, sitte sytytti savukkeen, imaisi sitä kolmasti ja heitti sen pois. Tämä ilmeisesti oli sovittu merkki, sillä kaksi nuorta miestä tuli istuutumaan hänen viereensä. Hän ei ollut heitä tuntevinaankaan, mutta puheli heidän kanssaan kuitenkin vaivihkaa. Ne olivat Doudevillen veljekset, siksi päivää hienoiksi herrasmiehiksi pukeutuneina.

"Mikä asiana, isäntä?"

"Ottakaa kuusi miestänne, menkää Villa Dupontin 29:ään ja tunkeutukaa sisälle."

"Miten?"

"Lain nimessä. Olettehan poliisitarkastajia! Kotitarkastus..."

"Mutta meillä ei ole oikeutta..."

"Ottakaa itsellenne oikeus."

"Entä palvelijat? Jos he tekevät vastarintaa?"

"Niitä on vain neljä."

"Jos he huutavat?"

"Eivätkä huuda."

"Jos Altenheim palaa kotiin?"

"Hän ei palaa ennen kello kymmentä. Minä pidän huolen siitä. Siten saatte aikaa puolen kolmatta tuntia, ja vähemmässäkin saatte pengotuksi koko talon pohjiansa myöten. Jos löydätte ukko Steinwegin, niin tulkaa ilmottamaan minulle."

Parooni Altenheim saapui. Sernine astui häntä vastaan:

"Nytpä käymmekin aterioimaan! Tuo pikku tapaus puutarhassa tuotti minulle aika nälän. Minulla muuten, parooni hyvä, on muutamia pikku neuvoja annettavana teille."

He istuutuivat pöytään.

Päivällisen jälkeen Sernine esitti biljardia. Altenheim suostui. Pelin päätyttyä he menivät baccarat-huoneeseen. Merkitsijä huusi juuri:

"Viisikymmentä louisia on pankissa."

"Sata lousia", korotti Altenheim.

Sernine katsahti kelloansa. Kymmenen. Doudevillet eivät olleet palanneet. Etsintä oli siis ollut hyödytön.

"Mukana", hän sanoi.

Altenheim istuutui ja jakoi kortit:

"Minä annan."

"Ei."

"Seitsemän."

"Kuusi. Minä häviän", sanoi Sernine. "Teenkö panoksen kaksinkertaiseksi?"

"Päinsä käy", yhtyi parooni.

Hän jakoi kortit.

"Kahdeksan" sanoi Sernine.

"Yhdeksän", sanoi parooni, laskien korttinsa pöydälle.

Sernine kiepahti kantapäällään ympäri ja mutisi:

"Se maksaa minulle kolmesataa louisia. Mutta siitä viisi; se kiinnittää hänet tänne."

Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen automobilinsa toi hänet Villa Dupontin 29:n edustalle, ja hän tapasi Doudevillet miehinensä eteiseen kerääntyneinä:

"Oletteko nuuskineet äijän käsiinne?"

"Emme."

"Hitto! Mutta jossakin täytyy hänen olla. Missä ovat palvelijat?"

"Tuolla ruokakonttorissa, köytettyinä, ja kokki samaten."

"Hyvä. Suon mieluummin, että he eivät näe minua. Lähtekää, te toiset. Jean, jääkää ulkopuolelle vartioimaan; Jacques, näyttäkää minulle talon paikat."

Hän juoksi nopeasti kellarin, pohjakerran, ensimäisen ja toisen huonekerran sekä ullakon läpi. Hän ei oikeastaan pysähtynyt minnekään, tietäen ettei hän muutamissa minuuteissa keksisi mitä hänen miehensä eivät olleet kolmessa tunnissa kyenneet keksimään. Mutta hän painoi tyystin mieleensä huoneiden muodon ja aseman, ja vaani jotakin pikku piirrettä, joka johtaisi hänet jäljille. Hän ei havainnut mitään.

"Ukko ei ole täällä", päätti hän.

"Sitten on meidän paras lähteä, isäntä. Altenheim ei voi enää pitkää aikaa viipyä poissa."

"Niin, te lähdette."

"Entäs te itse?"

"Minä jään. Älköön sanottako, että minä tyhjän vuoksi olen nähnyt kaiken tämän vaivan."

"Missä aijotte oleskella?"

"Tässä pimeässä, vaatteilla täytetyssä, kaihtimien sulkemassa komerossa. Täältä näen paroonin koko makuuhuoneen pöytäpuheliminensa."

"Mutta hänhän palvelijoiltansa kuulee, että talossa on käyty."

"Niinpä kyllä, mutta hän ei osaisi uneksiakaan, että yksi meistä asettuu tänne yöksi. Hän vain ajattelee yrityksen menneen myttyyn."

"Ja miten pääsette ulos?"

"Oh, siihenpä en osaa mitään sanoa. Pääasia oli päästä sisälle. Täällä olen ja tänne jään. Menkää, Doudeville, ja sulkekaa ovet mennessänne."

Hän istuutui pienelle laatikolle komeron takaseinälle. Neljä riviä riippuvia vaatteita suojeli häntä. Ellei tiukkaa tarkastusta tapahtuisi, oli hän ilmeisesti ihan turvassa.

Kaksi tuntia kului. Hän kuuli hevosen kavioiden kumeata töminää ja aisakellon kilinää. Vaunut pysähtyivät edustalle, etuovi jymähti kiinni ja pian jälkeenpäin hän kuuli ääniä, huudahduksia, hälinää, joka yltyi nähtävästi sikäli kuin vangit vapautuivat kapuloistansa.

"He selittelevät hänelle seikkailuansa", ajatteli hän. "Kaiketi on parooni nyt riehuvassa raivossa."

Hälinää jatkui pohjakerran huoneissa. Alteinheim varmaankin kuulusteli kumppaneitansa. Vasta puolen tunnin kuluttua kuuli Sernine askeleiden nousevan ylös portaita.

"Menkää levolle, kaikki", käski Altenheimin ääni.

Parooni astui huoneeseensa, mukanaan yksi miehensä, ja sulki oven.

"Ja minäkin käyn levolle, Dominique. Emme pääsisi sen pitemmälle, vaikka istuisimme kaiken yötä jaarittelemassa."

"Minun mielipiteeni on", arveli toinen, "että hän tuli sieppaamaan Steinwegiä".

"Se on minunkin mielipiteeni; ja sehän tässä onkin hauska puoli, kun kerran Steinweig ei ole täällä."

"Ruhtinas siis on hävinnyttä miestä?"

"Hävinnyttä varmasti."

"Silti", virkkoi toinen, "täytyy meidän päästä hänestä eroon."

"Ole siitä huoletta, veikkonen; se tapahtuu piankin, ennen kuin on viikko kulunut, saat nähdä."

"Viikko on liian pitkä."

"Voit olla oikeassa. Mutta anna minun nyt käydä levolle."

Ovi kävi. Sitte kuuli Sernine paroonin telkeävän sen, tyhjentävän taskunsa, vetävän kellonsa ja riisuutuvan. Hän kuulosti olevan hilpeällä tuulella, vihellellen ja hyräillen, jopa puhellen ääneensäkin:

"Niin, vähemmässä kuin viikossa... vähemmässä kuin neljässä päivässä!... Muutoin se kerskuri syö meidät suuhunsa!... Eipä väliä, hän haaskasi kolttosensa tänä iltana..."

Hän meni vuoteeseensa ja väänsi sähkövalon sammuksiin.

Sernine oli tullut etualalle kaihtimeen asti, jota hän hiljaa kohotti. Hän näki yön häämyn kajastavan ikkunoista, vuoteen jäädessä pimentoon.

Hän epäröitsi. Hyökkäisikö hän paroonin kimppuun, kiristäisi häntä kurkusta ja vaatisi häneltä väkivallalla ja uhkauksilla, mitä ei ollut kyennyt kavaluudella saamaan? Järjetöntä! Altenheim ei ikinä sallisi itseänsä peloteltavan.

"Ka, hän kuorsaa jo", jupisi Sernine.

Äärettömän varovasti otti hän naulakosta neljä tai viisi takkia ja viittaa, levitti ne lattialle, pöyhi vuoteensa mukavaksi ja kävi rauhallisesti nukkumaan, selkä seinää vasten.

Parooni ei ollut aikainen nousija. Kello löi ulkona yhdeksän, kun hän astui lattialle ja soitti palvelijaansa.

Hän luki tämän tuomat kirjeet, loiski kylpyammeessaan, pukeutui sanaakaan virkkamatta ja istuutui pöytänsä ääreen kirjottamaan, sill'aikaa kun Dominique huolellisesti ripusti edellisen päivän vaatekappaleet komeroon ja Sernine nyrkit valmiina kyseli itseltään:

"Saas nähdä, pitääkö minun antaa oikoinen iskuni hra Dominiquen polttopisteeseen!"

Kello kymmeneltä oli parooni valmis.

"Jätä minut", hän sanoi palvelijalle. "Tahdon käyttää puhelinta."

Hän sulki oven itse, kuin ei olisi luottanut keneenkään, palasi pöydän ääreen ja otti puhetorven käteensä:

"Halloo!... Yhdistäkää Garchesiin, mademoiselle, olkaa hyvä... Hyvä on, minä odotan kunnes soitatte."

Hän istuutui.

Puhelin soi.

"Halloo!" vastasi Altenheim. "Onko Garchesissa?... On, oikein on. Antakaa minulle numero 38, mademoiselle, olkaa hyvä."

Muutamia sekunteja myöhemmin hän alkoi puhella niin matalalla ja selvällä äänellä kuin saattoi:

"Oletteko 38?... Minä puhun; ei tarpeettomia sanoja... Eilen?... Niin; te iskitte harhaan puutarhassa... Toisella kertaa, tietysti. Mutta asia alkaa käydä kiireelliseksi... Hän tutkitutti talon eilen illalla... Minä kerron siitä myöhemmin... Ei luonnollisesti löytänyt mitään... Mitä?... Halloo!... Ei; ukko Steinweg kieltäytyy puhumasta... Minä käväisin häntä katsomassa illalla, ennen kuin tulin kotiin... Uhkaukset, lupaukset, mikään ei tepsi... Halloo!... Niin, tietysti, hän näkee, että me emme voi tehdä mitään... Me tiedämme vain osan Kesselbachin suunnitelmasta ja Pierre Leducin jutusta... Hän on ainoa, jolla on arvoituksen vastaus... Hoo, kyllä hänet puhumaan saadaan; sen takaan. Olen viimeiset kaksi päivää pitänyt häntä niukalla ravinnolla... Se saa miehen lavertamaan... ellei se häntä tapa... Mitä?... No, mitä voimme tehdä? Mitä tahansa mieluummin kuin antaa hänen mennä! Haluaisitteko että ruhtinas korjaisi hänet talteensa? Mitä ruhtinaaseen tulee, niin kyllä me kolmessa päivässä hänen rokkansa keitämme... Teillä on aatos?... Niin, se on hyvä aatos... Hei, hip, mainiota! Minä pidän siitä huolta... Milloin tapaamme? Sopiiko ylihuomenna? Oikein. Minä tulen tiistaina... kello kahdelta... Hyvästi."

Joitakuita tunteja myöhemmin, palvelijain ollessa puolipäivällisellä, ruhtinas Sernine asteli rauhallisesti ulos Villa Dupontista, hiukan pyörrytystä tuntien ja hetkuvin polvin. Suunnatessaan kulkunsa lähimpään ravintolaan määritteli hän aseman seuraavasti:

"Tiistaina siis Altenheim ja Palace-hotellin murhaaja tapaavat toisensa Garchesissa, talossa, jonka puhelinnumero on 38. Tiistaina siis minä luovutan poliisiviranomaisten haltuun kaksi rikollista ja vapautan hra Lenormandin. Illalla tulee ukko Steinwegin vuoro; ja vihdoinkin saan tietää, onko Pierre Leduc silavasaksan poika vai ei, ja kelpaako hän Genevièven mieheksi. Se tapahtukoon!"

* * * * *

Kello yksitoista tiistaina aamupäivällä kutsutti Valenglay, pääministeri, luoksensa poliisiprefektin ja hra Weberin, etsivän osaston apulaispäällikön, ja näytti heille pikapostissa juuri saamansa kirjeen:

'Hra ministeripresidentti:

Tietäen teidän suuresti harrastavan hra Lenormandin asiata, kirjotan teille ilmottaakseni eräitä seikkoja, jotka minulle on sattuma ilmaissut.

Hra Lenormand on teljetty Villa des Glycinesin kellareihin Garchesissa, lähellä Lepolaa.

Palace-hotellin konnat ovat päättäneet murhata hänet tänään kello kaksi.

Jos poliisit tarvitsevat minun apuani, niin he tapaavat minut puoli kahdelta Lepolan puutarhassa tai siinä puutarharakennuksessa, jossa asuu rouva Kesselbach, jonka ystäviä minulla on kunnia olla.

Syvimmällä kunnioituksella

_Sernine_.'

"Tämä on hyvin vakava asia, hyvä hra Weber", puheli Valenglay. "Voin lisätä, että saatamme kaikin puolin luottaa ruhtinas Serninen tiedonantojen täsmällisyyteen. Olen useasti tavannut hänet päivällisillä. Hän on totinen, älykäs mies..."

"Sallitteko minun, hra presidentti", kysyi etsivän osaston apulaispäällikkö, "näyttää teille toisen kirjeen, jonka minä puolestani sain tänä aamuna?"

"Samasta asiasta?"

"Niin."

"Antakaa tänne."

Hän otti kirjeen ja luki:

'Hyvä hra:

Ilmotan teille täten, että ruhtinas Paul Sernine, joka on tekeytynyt rouva Kesselbachin ystäväksi, on todellisuudessa Arsène Lupin.

Yksi todiste riittää: _Paul Sernine_ on kirjainheitto _Arsène Lupin'ista_. Ei kirjaintakaan yli, ei kirjaintakaan vailla.

L. M.'

* * * * *

Neljännestä vailla kaksitoista, ravintolassa lähellä Madelainea. Ruhtinas on puolipäivällisellä. Kaksi nuorta miestä istuutuu viereiseen pöytään. Hän kumartuu ja alkaa puhella heille kuin sattumalta tapaamillensa tuttaville:

"Kuulutteko te retkikuntaan?"

"Kuulumme."

"Montako miestä kaikkiaan?"

"Kuusi, luulen. Kukin menee perille erikseen. Me tapaamme hra Weberin neljännestä vailla kaksi lähellä Lepolaa."

"Hyvä on. Minä tulen sinne."

"Mitä?"

"Enkö minä johda retkikuntaa? Ja eikö minun asiani ole löytää hra Lenormand, kun olen sen julkisesti julistanut?"

"Uskotte siis, että hra Lenormand ei ole kuollut, isäntä?"

"Olen varma siitä."

"Tiedättekö mitään?"

"Kyllä, eilisestä asti tiedän varmaksi, että Altenheim ja hänen joukkionsa vei hra Lenormandin ja Gourelin Bougivalin sillalle, paiskaten heidät virtaan. Gourel upposi, mutta hra Lenormandin onnistui pelastua. Minä annan aikanansa kaikki tarpeelliset todisteet."

"Mutta jos hän on hengissä, niin miks'ei hän näyttäydy?"

"Syystä että hän ei ole vapaa."

"Onko ilmotuksenne siis totta? Onko hän Villa des Glycinesin kellareissa?"

"Minulla on täysi syy ajatella niin."

"Mutta mistä tiedätte?... Mikä aihe...?"

"Se on minun salaisuuteni. Voin sanoa teille ainoastaan, että paljastuksesta tulee -- miten sanoisin? -- hälyä herättävä. Oletteko valmiita?"

"Olemme."

"Automobilini on Madeleinen takana. Yhtykää minuun siellä."

Garchesissa Sernine lähetti pois automobilin, ja he kävelivät polulle, joka johti Genevièven koululle. Siellä hän pysähtyi:

"Kuulkaa minua, pojat. Tämä on mitä tärkeintä. Te soitatte Lepolan ovikelloa. Onhan teillä poliisitarkastajina oikeus päästä sisälle? Sitte menette Pavillon Hortenseen, siihen rakennukseen, joka on tyhjillään. Siellä juoksette alas pohjakertaan ja löydätte vanhan luukun; sitä teidän tarvitsee vain nostaa, nähdäksenne äskettäin keksimäni tunnelin aukon, joka johtaa suoraan Villa des Glycinesiin. Tällä keinoin Gertrude ja parooni Altenheim tapailivat toisiaan. Ja tätä tietä kulki hra Lenormand, ainoastaan joutuakseen vihamiestensä käsiin."

"Niinkö luulette, isäntä?"

"Niin luulen. Ja nyt on asiana tämä: teidän tulee ottaa selko siitä, että tunneli on samassa kunnossa kuin minun viime yönä jättäessäni sen; että sitä sulkevat kaksi ovea ovat auki; ja että eräässä kuopassa toisen oven lähellä on mustaan vaatekaistaleeseen kiedottu mytty, jonka itse panin sinne."

"Avaammeko mytyn?"

"Se ei ole tarpeellista. Siinä on toinen vaatekerta. Menkää, älkääkä näyttäytykö enempää kuin voitte välttää. Minä odotan teitä."

Kymmenen minuutin kuluttua he palasivat.

"Molemmat ovet ovat auki", ilmotti toinen Doudeville.

"Entä mustakankainen mytty?"

"Se on paikoillaan toisen oven lähellä."

"Mainiota! Kello on viittä vailla puoli kaksi. Weber saapuu pian uroinensa. He ottavat vartioidakseen huvilaa. He piirittävät sen heti kun Altenheim on tullut. Olen järjestänyt Weberin kanssa, että minä soitan ovikelloa; ovi avataan, ja minä astun jalkani linnotukseen. Kerran sinne päästyäni on minulla oma suunnitelmani. Hei, aavistelenpa, että saamme nähdä jotakin hauskaa."

Ja heistä erottuaan käveli Sernine pitkin polkua koululle, puhellen itsekseen:

"Enteet ovat hyvät. Taistelu tapahtuu minun valitsemallani alueella. Minun on täytymys voittaa. Tulen suoriutuneeksi kahdesta vastustajastani ja jään yksikseni hoitelemaan Kesselbachin juttua... yksikseni, kädessäni kaksi vankkaa valttikorttia: Pierre Leduc ja Steinweg... lisänä vielä tämä lapsi... Yksi on vain pulma: mitä hautoo Altenheim? Ilmeisesti on hänellä oma hyökkäyssuunnitelmansa. Miltä taholta aikoo hän ahdistaa minua? Se on hiukan kiusallista. Onko hän voinut paljastaa minut poliisiviranomaisille?"

Hän asteli koulun pienen kisakentän poikki. Oppilaat olivat tunneillaan. Hän koputti ovelle.

"Ai, sinäkö siellä?" sanoi madame Ernemont, avatessaan oven. "Jätit siis Genevièven Parisiin?"

"Sen tehdäkseni olisi Genevièven pitänyt olla Parisissa", vastasi toinen.

"Niin hän on ollutkin, saatuansa kutsusi."

"Mitä nyt?" huudahti Sernine, kouraisten häntä käsivarresta.

"Mutta paremminhan sinä tiedät kuin minä!"

"Minä en tiedä mitään... en mitään... Puhu!..."

"Etkö kirjeellisesti pyytänyt Genevièveä tapaamaan sinua Saint-Lazaren asemalla?"

"Ja lähtikö hän?"

"Lähtipä tietysti... Teidän piti yhdessä syödä puolipäivällistä Hôtel Ritzissä."

"Kirje... näytä minulle kirje."

Hän käväisi noutamassa sen ja antoi Serninelle.

"Mutta etkö sinä onneton osannut nähdä sitä väärennetyksi? Käsialaa on hyvin jäljitelty... mutta väärennys se on... sen voi nähdä kuka tahansa." Hän puristi raivostuneena ohimoitansa nyrkeillään. "Se se oli se siirto, jota odottelin. Voi sitä kapista konnaa! Hän ahdistaa minua tytön kautta... Mutta mistä hän tietää? Ei, hän ei tiedä... Hän on yrittänyt sitä nyt kahdesti... ja se tapahtuu Genevièven itsensä vuoksi; hän on mielistynyt tyttöön... Oi, ei sitä! Ei koskaan! Victoire, kuule! Oletko varma siitä, että tyttö ei häntä rakasta? Voi, minä menetän järkeni! Maltas! Minun täytyy ajatella... nyt ei ole aika..."

Hän vilkaisi kelloansa:

"Kahtakymmentäviittä vailla kaksi... Minulla on aikaa... Minua pölkkypäätä! Aikaa tehdä mitä? Mistä minä tiedän, missä hän on?"

Hän harppaili edestakaisin kuin mieletön; ja hänen vanha imettäjänsä näytti hämmästyvän hänen kiihtymystänsä, hänen hillintänsä puutetta.

"Lopultakin", hän sanoi, "on mahdollista, että Geneviève viime hetkessä aavisti ansaa."

"Missä voisi hän olla?"

"En tiedä... kenties rouva Kesselbachilla."

"Se on totta!" huudahti Sernine äkillisen toivon elvyttämänä.

Ja hän läksi juoksujalkaa Lepolaan.

Matkalla hän veräjän luona tapasi Doudevillen veljekset, jotka olivat menossa portinvartijan kojuun. Koju oli tielle päin, joten he sieltä saivat pidetyksi silmällä Villa des Glycinesiin johtavia polkuja. Pysähtymättä hän meni suoraan Pavillon de l'Impératriceen, kutsui Suzannen ja pyysi tämän viemään hänet rouva Kesselbachin luo.

"Geneviève?" hän kysyi.

"Geneviève?"

"Niin. Eikö hän ole käynyt?"

"Ei, ei useampaan päivään..."

"Mutta hänen pitäisi tulla, vai mitä?"

"Luuletteko niin?"

"Olen siitä varma. Missä luulette hänen olevan? Voitteko muistaa?"

"Minun on turha yrittääkään. Vakuutan teille, että Geneviève ja minä emme ole mitään sopineet tapaamisestamme." Ja äkkiä säikähtyen: "Mutta ettehän vain ole huolissanne? Onko mitään tapahtunut Genevièvelle?"

"Ei, ei mitään."

Hän oli jo lähtenyt huoneesta. Hänen mieleensä oli juolahtanut aatos. Entä jos Altenheim ei olisikaan Villa des Glycinesissä? Entä jos kohtaus olisi siirretty toiseen hetkeen!

"Minun täytyy tavata se roisto", sanoi hän itsekseen. "Täytyy kaikin mokomin."

Ja hän juoksi edelleen sekaannuksissaan, välinpitämättömänä kaikesta. Mutta kojun edustalla hän heti saavutti tyyneytensä. Hän oli vilahdukselta nähnyt etsivän osaston apulaispäällikön puutarhassa Doudevillen veljeksien kanssa puhelemassa.

Jos hän olisi hallinnut tavallista terävää havaintokykyänsä, niin olisi hän huomannut Weberin hänen lähestyessänsä hiukan hätkähtävän. Mutta hän ei nähnyt mitään.

"Hra Weber kaiketi?" hän kysyi.

"Niin... kenen kanssa on minulla kunnia..."

"Ruhtinas Serninen."

"Ah, kovin hauskaa! Hra poliisiprefekti on minulle maininnut teidän tärkeästä avustuksestanne, monsieur."

"Se avustus ei ole täydellinen ennen kuin olen luovuttanut teille konnat."

"Se piankin tapahtuu. Toinen pahantekijä on luullakseni juuri mennyt sisälle: vanttera mustaverinen mies."

"Niin, se oli parooni Altenheim. Ovatko miehenne täällä, hra Weber?"

"Ovat, piilotettuina tien varteen, kahdensadan metrin päähän tästä."

"Minusta tuntuu, hra Weber, että voisitte koota heidät tähän kojuun. Täältä lähdemme huvilaan. Koska parooni Altenheim tuntee minut, niin oletan heidän avaavan minulle oven, ja minä menen sisälle... teidän kanssanne."

"Se on oivallinen suunnitelma", sanoi Weber. "Minä tulen heti takaisin."

Hän poistui puutarhasta ja käveli alas tietä päinvastaiselle suunnalle Villa des Glycinesistä.

Sernine tarttui nopeasti toista Doudevillea käsivarteen:

"Juoskaa hänen perässään, Jacques... pidättäkää hänet hääräämässä... siksi kauvan, että ennätän Glycinesiin... Ja viivyttäkää sitte hyökkäystä niin kauvan kuin voitte... Keksikää verukkeita... Minä tarvitsen kymmenen minuuttia. Piiritettäköön huvila... mutta älköön tultako sisälle. Ja te, Jean, menkää vartioimaan Pavillon Hortensen maanalaisen käytävän suulle. Jos parooni yrittää sitä kautta ulos, niin iskekää häntä päähän!"

Doudevillet läksivät käskyn mukaan. Ruhtinas pujahti ulos ja juoksi Glycinesin isolle rautaristikkoiselle portille.

Soittaisiko hän?

Ketään ei ollut näkyvissä. Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti portin yläosaan käsiksi, laskien jalkansa lukolle; rautakangista riippuen, polviensa tuella ponnistellen, hän rautasäleiden teräviin kärkiin lävistymisen uhalla sai kavutuksi veräjän yli ja hypätyksi alas toiselle puolelle.

Hän oli tullut kivetylle pihatolle, johon päin ikkunat antoivat. Nämä olivat kokonaan luukkujen peitossa. Hänen seisahtuessaan mietiskelemään, miten saisi tunkeudutuksi taloon, avautui ovi puolittain, rautaisella rytkähdyksellään johtaen hänen mietteensä Villa Dupontin oveen, ja Altenheim tuli näkyviin:

"Kuulkaapas, ruhtinas, tälläkö tavoin te tunkeudutte yksityiseen asuntoon? Minun käy pakolliseksi kutsuttaa santarmit, miekkonen!"

Sernine sieppasi häntä kurkusta, heitti hänet eräälle lavitsalle ja kahahti:

"Geneviève?... Missä on Geneviève? Jos et sano, miten hänelle on käynyt, roisto..."

"Ottakaahan huomioon", sopersi parooni, "että te teette minulle mahdottomaksi puhua."

Sernine hellitti:

"Asiaan!... Ja varokaa!... Vastatkaa!... Geneviève?"

"Yksi asia", vastasi parooni, "on paljoa kiireellisempi, erittäinkin milloin se koskee meidän laisiamme miehiä, nimittäin häiritsemisen välttäminen."

Ja hän sulki huolellisesti etuoven, salvaten sen telkeillä. Sitte hän vei Serninen vierashuoneeseen, jossa ei ollut huonekaluja eikä kaihtimia, ja sanoi:

"Nyt olen käytettävissänne. Mitä voin tehdä hyväksenne, ruhtinas?"

"Geneviève?"

"Hän on täysin terveenä."

"Ahaa, te siis tunnustatte?"

"Tietysti! Voinpa vielä sanoa teille, että varomattomuutenne tässä suhteessa kummastuttaa minua. Miksi ette ollut ryhtynyt joihinkuihin varokeinoihin? Oli selvää..."

"Riittää! Missä hän on?"

"Te ette ole kovinkaan kohtelias."

"Missä hän on?"

"Neljän seinän sisällä, vapaana..."

"Vapaana?"

"Niin, vapaana menemään toiselta seinältä toiselle."

"Samassa vankilassa kuin Steinweg kaiketi?"

"Kuten sanotte."

"Missä?"

"No, ruhtinas, luuletteko että minä olisin kyllin typerä, kertoakseni teille salaisuuden, jolla pidättelen teitä? Te rakastatte tuota tyttöä!"

"Suu kiinni!" karjaisi Sernine vimmastuneena. "Minä kiellän teitä..."

"No kaikkea! Onko siitä mitään häpeiltävää? Minä rakastan häntä itsekin ja olen pannut vaaraan..."

He silmäilivät toinen toistansa pitkän tovin, kumpainenkin etsien vastustajansa heikkoa kohtaa. Viimein lausui Sernine, painostaen sanojansa:

"Kuulkaahan. Muistatte minulle tekemänne kumppanuustarjouksen? Kesselbachin jutun piti olla meidän kahden hallussa... meidän piti toimia yhdessä, jakaa voitto... Minä kieltäysin... Tänään suostun..."

"Myöhäistä."

"Malttakaa! Minä suostun enempäänkin: minä luovun koko yrityksestä... Minä en enää ota siihen osaa. Te saatte sen kokonaan. Vielä autankin teitä, jos tulee tarvis."

"Mikä on ehtona?"

"Sanokaa minulle, missä Geneviève on."

Noiden kahden vihamiehen kesken syntyi äänettömyys, kamala äänettömyys. Sitte virnisteli parooni:

"On repäisevä riemu nähdä teidät tuollaisena, vetistelevänä ja ruinailevana. Näyttääpä minusta siltä, että yksityinen soturi on antamassa kelpo löylytyksen kenraalillensa!"

"Senkin aasi!" mutisi Sernine.

"Ruhtinas, minä lähetän luoksenne sekundanttini tänä iltana... jos vielä olette tässä maailmassa. Vai tahtoisitteko mieluummin suorittaa kaksintaistelun täällä ja nyt? Niinkuin haluatte, ruhtinas; teidän viimeinen hetkenne on tullut."

"Senkin aasi!" sanoi Sernine vielä kerran. Hän veti esille kellonsa. "Kello on nyt kaksi, parooni. Teillä on enää moniaita minuutteja jäljellä. Viiden minuutin kuluttua -- korkeintaan kymmenen -- käyvät teihin käsiksi hra Weber ja puoli tusinaa tanakkaa, siekailematonta miestä... Älkääkä suotta hymyilkö. Se salainen käytävä, johon luotatte, on saatu ilmi. Minä tiedän sen; sitä vartioidaan. Olette siis ehdottomasti kiikissä. Se merkitsee mestauslavaa, veikkonen."

Altenheim oli vaalennut. Hän sopersi:

"Te teitte tämän?... Te olette kehdannut..."

"Talo on piiritetty. Hyökkäys on tulossa. Puhukaa, niin minä pelastan teidät."

"Miten?"

"Pavillon Hortensessa käytävän suuta vartioitsevat miehet ovat omiani. Minun tarvitsee vain antaa teille sana heitä varten, niin olette pelastettu. Puhukaa!"

Altenheim mietti muutamia sekunteja ja näytti epäröitsevän. Mutta äkkiä, päättävästi, hän lausui:

"Tämä on pelkkää pelottelua. Te ette olisi ikinä ollut niin yksinkertainen, että olisitte sillä tavoin syöksynyt leijonan kitaan."

"Te unohdatte Genevièven. Luuletteko, että olisin täällä muutoin kuin hänen tähtensä? Puhukaa!"

"En!"

"No hyvä! Odottakaamme!" sanoi Sernine. "Savuke?"

"Kiitos."

Kului muutamia sekunteja.

"Kuuletteko?" kysyi Sernine.

"Kyllä... kyllä", myönsi Altenheim, nousten tuoliltaan.

Porttiin kolahteli iskuja. Sernine huomautti: