Part 12

He kuvailivat sitte Lenormandin kahden viimeisen päivän tapaukset: kahden konnan yöllisen käynnin Pierre Leducin huvilassa; Ribeiran seuraavana päivänä tekemän yrityksen Genevièven poisviemiseksi ja takaa-ajon Saint Cucufan metsässä; vanhan Steinwegin saapumisen, hänen kuulustelunsa etsivässä osastossa rouva Kesselbachin läsnäollessa, hänen katoamisensa Oikeuspalatsista...

"Eikä kukaan tiedä näitä seikkoja, paitsi te?"

"Dieuzy tietää Steinweg-kohtauksen. Hän kertoi sen meille."

"Ja teihin yhä luotetaan poliisiprefektin virastossa?"

"Niin suuresti, että meitä käytetään julkisesti. Hra Weber pitää meitä lähimpinä uskottuinansa."

"No", sanoi ruhtinas, "kaikki ei ole hukassa. Jos hra Lenormand on tehnyt varomattomuuden, joka on maksanut hänen henkensä, kuten oletan, niin hän ainakin teki ensin hyvää työtä; ja meidän tulee sitä vain jatkaa. Vihollinen pääsi meistä edelle, mutta me saavutamme hänet."

"Siitä ei tule helppo tehtävä, isäntä."

"Miks'ei? Tarvitsee vain tavottaa jälleen käsiinsä vanha Steinweg, sillä arvotuksen vastaus on hänen hallussaan."

"Niin. Mutta minne on Ribeira kätkenyt Steinwegin?"

"Omaan asuntoonsa tietysti."

"Silloin meidän pitäisi tietää, missä Ribeira asuu."

"Niinpä tietenkin."

Hän lähetti heidät pois ja meni Lepolaan. Oven ulkopuolella oli automobileja odottamassa, ja kaksi miestä käyskenteli edes takaisin kuin vartiona.

Rouva Kesselbachin puutarhassa hän näki Genevièven istuvan penkillä Pierre Leducin ja vantteran yksinäistä silmälasia käyttävän herrasmiehen kanssa. Kaikki kolme puhelivat, häntä huomaamatta. Mutta useita henkilöitä tuli ulos talosta: Formerie, Weber, tuomarin kirjuri ja kaksi poliisitarkastajaa. Geneviève lähti sisälle ja silmälasia käyttävä herrasmies meni puhuttelemaan tutkintotuomaria ja etsivän osaston apulaispäällikköä, kävellen verkalleen heidän kanssaan pois.

Sernine tuli penkin viereen, jolla Pierre Leduc istui, ja kuiskasi:

"Älkää liikkuko, Pierre Leduc. Minä se olen."

"Te... te..."

"Sanokaa minulle... kuka on tuo silmälasia käyttävä mies?"

Leduc kalpeni ja änkytteli. Sernine nipisti häntä käsivarresta:

"Vastatkaa, hitto vieköön! Kuka hän on?"

"Parooni Altenheim."

"Mistä hän on ilmestynyt?"

"Hän oli hra Kesselbachin ystäviä. Hän saapui Itävallasta kuusi päivää takaperin ja asettui rouva Kesselbachin käytettäväksi."

Poliisiviranomaiset olivat sillävälin poistuneet puutarhasta; parooni Altenheim samaten.

Ruhtinas nousi ja jatkoi Pavillon de l'Impératriceen päin kääntyen:

"Onko parooni kysellyt teiltä paljon?"

"On, aika lailla. Hän tuntee harrastusta minun vaiheisiini. Hän tahtoo auttaa minua löytämään omaiseni. Hän vetosi lapsuuteni muistoihin."

"Ja mitä te sanoitte?"

"En mitään, kun en tiedä mitään. Mitä muistoja minulla on? Te panitte minut toisen sijalle enkä edes tiedä, kuka se toinen on."

"En minäkään!" naurahti ruhtinas.

"Niin, kelpaapa teidän nauraa... Te naureskelette aina!... Mutta minä alan saada tästä kyllikseni... Olen sotkeutunut kiusallisiin vehkeisiin... puhumattakaan siitä vaarasta, jota minulle tuottaa tekeytymiseni henkilöksi, joka en ole."

"Mitä tarkotatte... joka ette ole? Olette ihan yhtä paljon herttua kuin minä olen ruhtinas, kenties vielä enemmänkin. Sitä paitsi, jos ette ole herttua, niin kiirehtikää tulemaan siksi. Lempo soikoon! Geneviève ei voi naida vähempää kuin herttuan! Katsokaa häntä! Eikö hän ole sielunne myymisen arvoinen?"

He olivat nyt ennättäneet taloon ja Geneviève ilmestyi portaiden juurelle soreana ja hymyilevänä.

"Olette siis palannut?" tervehti hän ruhtinasta. "Oi, sepä mainiota! Olen kovin iloissani. Haluatteko tavata Doloresin?"

Hetken kuluttua hän vei ruhtinaan rouva Kesselbachin huoneeseen. Ruhtinas hätkähti. Dolores oli valjumpi kuin konsanaan, laihempi kuin viime näkemällä. Sohvalla lepäillen, valkeisiin vaatteisiin käärittynä, hän näytti kuuluvan niihin kituviin, jotka ovat lakanneet ponnistelemasta kuolemaa vastaan. Hän puolestaan oli lakannut ponnistelemasta elämää vastaan, kohtaloa vastaan, joka oli nujertamassa hänet iskuillaan.

Sernine tuijotteli häntä syvällä säälillä ja liikutuksella, jota hän ei yrittänyt salata. Tämä kiitti häntä hänen osottamastansa myötätunnosta. Hän puhui myöskin ystävällisin sanoin parooni Altenheimista.

"Olen tavannut erään Altenheimin, joka asuu Rue de Rivolin varrella. Luuletteko että hän on sama?"

"Oh, en; tämä asuu... enpä tosiaankaan tarkalleen tiedä; hän antoi minulle osotteensa, mutta en sitä oikein muista."

Muutamia minuutteja keskusteltuaan Sernine jätti hyvästi. Geneviève odotti häntä eteisessä.

"Tahdon puhua kanssanne", hän sanoi kiihkeästi, "vakavasta asiasta... Näittekö hänet?"

"Kenet?"

"Parooni Altenheimin. Mutta se ei ole hänen nimensä... tahi ainakin on hänellä toinenkin. Minä tunsin hänet... Hän ei sitä tiedä."

Hän seurasi Sernineä ulos ja näytti hyvin kiihtyneeltä.

"Tyyntykää, Geneviève..."

"Hän on se mies, joka yritti viedä minut pois... Ilman hra Lenormand parkaa olisin ollut hukassa... Niin, tehän tiedättekin, sillä te tiedätte kaiken."

"Hänen todellinen nimensä siis on..."

"Ribeira."

"Oletteko varma siitä?"

"Hänen oli turha muuttaa ulkoasuansa, ääntänsä, sävyänsä. Tunsin hänet heti, siitä kauhusta, jota hän minussa herättää. Mutta minä en sanonut mitään... kunnes te palasitte."

"Ettekö sanonut mitään rouva Kesselbachillekaan?"

"En. Hän näytti niin onnelliselta, tavatessaan miehensä ystäviä. Mutta tehän puhutte hänelle siitä, vai mitä? Te suojelette häntä... En tiedä mitä hän valmistellee häntä vastaan, minua itseäni vastaan... Nyt kun ei hra Lenormandia enää ole, ei hänellä ole mitään peljättävänä; hän tekee mitä tahtoo. Kuka voi paljastaa hänet?"

"Minä voin. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei sanaakaan kenellekään."

He olivat saapuneet portinvartijan kojulle. Veräjä avattiin. Ruhtinas sanoi:

"Hyvästi, Geneviève, ja olkaa ihan huoletta. Minä olen saapuvilla."

Hän sulki veräjän, kääntyi menemään ja säpsähti hiukan. Vastapäätä häntä seisoi silmälasia käyttävä mies, parooni Altenheim, pää pystyssä, tanakka vartalo suorana.

He silmäilivät toisiaan pari kolme sekuntia äänettöminä. Parooni myhäili.

Sitte sanoi parooni:

"Minä odottelin teitä, Lupin."

Kaikesta maltistaan huolimatta tunsi Sernine säväyksen ruumiissaan. Hän oli tullut paljastamaan vastustajaansa; ja hänen vastustajansa oli ihan ensi hetkessä paljastanut hänet. Ja samalla ryhtyi vastustaja taisteluun rohkeasti, röyhkeästi, ikäänkuin varmana voitosta. Sellainen rehentely todisti verrattain suurta miehuutta.

Molemmat miehet, hurjan vihamieliset toinen toiselleen, mittelivät toisiansa katseillaan.

"Ja mitä sitte?" kysyi Sernine.

"Mitäkö sitte? Ettekö luule, että meillä on syytä tavata toisemme?"

"Miksi?"

"Minä haluaisin puhua kanssanne."

"Minä päivänä soveltuu teille?"

"Huomenna. Syömme yhdessä puolipäivällistä jossakin ravintolassa."

"Miks'emme asunnossanne?"

"Ette tiedä osotettani."

"Tiedänpä kyllä."

Nopealla liikkeellä ruhtinas sieppasi Altenheimin taskusta esille pistävän sanomalehden, joka oli vielä ristisiteessään, ja luki ääneensä:

"29, Villa Dupont."

"Osava temppu!" kehaisi toinen. "Sanokaamme siis huomenna minun asunnossani. Mihin aikaan?"

"Kello yksi."

"Minä olen vastassa. Hyvästi!"

He olivat kävelemäisillään erilleen. Altenheim seisahtui:

"Hei, sana vielä, ruhtinas. Tuokaa ase mukananne."

"Miksi?"

"Minulla on neljä miespalvelijaa, ja te olette yksinänne."

"Minulla on molemmat nyrkkini", vastasi Sernine. "Olemme siten tasaväkiset."

Hän käänsi toiselle selkänsä, mutta huusi sitte vielä jälkeensä:

"Hei, sana vielä, parooni. Hankkikaa neljä palvelijaa lisää."

"Miksi?"

"Olen ajatellut asiaa. Minä tuonkin ratsuraippani mukanani."

* * * * *

Täsmälleen kello yksi seuraavana päivänä saapui ratsumies sisälle niin sanotun Villa Dupontin veräjästä. Se on rauhallinen, yksityinen maalaistie, jonka ainoa pääsy on Rue Pergolèselta lähellä Avenue du Boisia.

Sitä reunustavat puutarhat ja sievät yksityis-asumukset, ja toisen pään sulkee pienoinen puisto, jossa on iso vanha rakennus; sen takana kulkee Parisin esikaupunkirata. Tässä talossa, n:o 29:ssä, asui parooni Altenheim.

Sernine viskasi hevosensa ohjakset tallirengille, jonka oli lähettänyt sinne ennakolta, ja sanoi:

"Tuo se takaisin puoli kolmelta."

Hän soitti kelloa. Puutarhaveräjä avautui ja hän käveli etuportaille. Siellä oli häntä vastassa kaksi kookasta lakeijan asuun puettua miestä, jotka osottivat hänet suunnattoman avaraan, kylmään, koristelemattomaan kivi-eteiseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan kumealla jymähdyksellä; ja niin suuri ja lannistumaton kuin hänen urheutensa olikin, tuntui hänestä kuitenkin epäilyttävältä jäädä yksikseen vihollisten keskelle tuohon syrjäiseen vankilaan.

"Ilmottakaa ruhtinas Sernine."

Vierashuone oli lähellä ja hänet osotettiin suoraan sisälle.

"Ahaa, siinäpä tulettekin, ruhtinas", tervehti parooni, lähestyen häntä. "Uskotteko... Dominique, puolipäivällinen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Siihen asti älkää antako meitä häiritä. Uskotteko, ruhtinas, että minä tuskin odotin teitä näkeväni?"

"Vai niin! Miksi?"

"No, onhan tämän-aamuinen sodanjulistuksenne niin selvä, että keskustelu käy tarpeettomaksi."

"Sodanjulistukseni?"

Parooni levitti auki "Grand Journalin" numeron ja viittasi näin kuuluvaan uutiseen:

'Meille ilmotetaan asianomaiselta taholta, että hra Lenormandin katoaminen on herättänyt toimintaan Arsène Lupinin. Lyhyen tiedustelun jälkeen ja kerran päätettyään selvittää Kesselbach-jutun vakuuttaa Arsène Lupin nyt etsivänsä käsille hra Lenormandin elävänä tai kuolleena, ja luovuttavansa oikeuden haltuun tuon hirvittävän rikossarjan tekijän tai tekijät.'

"Tämä asianomainen julistus on teidän, ruhtinas, tietysti?"

"Kyllä, minun se on."

"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."

"Niin."

Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi suostuttelevalla äänellä:

"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa. Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."

"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."

Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:

"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"

"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai Parburyksi?"

"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin: olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme tasaväkiset... Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette. Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi? Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!... Se on kerrassaan typerää."

"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.

"Mikä niin?"

"Että te luovutte."

"Älkää härnätkö. Minä puhun tosissani. Esitys, jonka teen, ei ole tutkimatta hyljättävä. Se on kahdella sanalla lausuttuna: Olkaamme kumppanuksia!"

"Kah!"

"Tietysti kumpainenkin meistä pysyy yksityis-asioissaan itsenäisenä."

"Mitä panette pohjaksi?"

"Minäkö?"

"Niin, te. Tiedätte mitä minulla on takanani: Olen antanut siitä todisteita. Tiedätte millaisen osuuden minä panisin liittoomme. Mitä on teillä?"

"Steinweg."

"Eipä ole paljoa."

"Siinä on suunnattoman paljon. Steinwegin kautta pääsemme selville Pierre Leducista. Steinwegin kautta saamme tiedon Kesselbachin kuuluisasta suunnitelmasta."

Sernine purskahti nauruun.

"Ja te tarvitsette minua siihen?"

"En ymmärrä..."

"No, veikkonen, onhan tarjouksenne lapsellinen. Teillä on Steinweg käsissänne. Jos haluatte minua avuksenne, niin on syynä se, että teidän ei ole onnistunut saada häntä puhumaan. Muutoin tulisitte kyllä minutta toimeen."

"No, mitä siitä?"

"Minä kieltäydyn."

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, rajuina ja leppymättöminä.

"Minä kieltäydyn", sanoi Sernine. "Lupin ei toimiaksensa kaipaa ketään. Minä olen niitä, jotka kulkevat yksinään. Jos te olisitte vertaiseni, joksi tekeydytte, niin kumppanuuden aatos ei olisi milloinkaan pälkähtänyt päähänne. Mies, jolla on johtajan ryhti, käskee. Liitto vaatii tottelemista. Minä en tottele."

"Te kieltäydytte? Te kieltäydytte?" toisti Altenheim, loukkauksesta vaaleten.

"Muuta en voi hyväksenne tehdä, veikkonen, kuin tarjota teille paikan joukossani. Aluksi tulee teistä pelkkä sotamies. Minun johtoni alaisena saatte nähdä, kuinka kenraali voittaa taistelun... ja kuinka hän korjaa saaliin itse ja itselleen. Sopiiko sinulle... Pekka?"

Altenheim oli suunniltaan raivosta. Hän kiristeli hampaitaan.

"Olette väärässä, Lupin", mutisi hän, "olette väärässä... En minäkään ketään kaipaa; eikä tämä juttu ole minulle sen työläämpi kuin monet muut, joista olen suoriutunut... Sanoin sanomani vain jotta saavuttaisimme tarkotuksemme nopeammin ja toinen toistamme haittaamatta."

"Te ette haittaa minua", sanoi Lupin halveksivasti.

"Mutta kuulkaahan! Jollemme lyöttäydy yhteen, niin ainoastaan toinen onnistuu."

"Se on minulle hyvä kyllä."

"Ja hän onnistuu ainoastaan astumalla toisen ruumiin yli. Oletteko valmistautunut sellaiseen kaksintaisteluun, Lupin? Kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, ymmärrättekö?... Veitsi on menetelmä, jota te halveksitte. Mutta jos saisitte sellaisen kurkkuunne, Lupin?"

"Ahaa! Sitä siis lopultakin ajattelette?"

"En; minä en suurestikaan pidä veren vuodattamisesta... Katsokaa nyrkkejäni. Minä isken... ja mies kaatuu... minulla on omia erityisiä lyöntejäni... Mutta 'se toinen' tappaa... muistakaa... pikku haava kurkkuun..."

"Parooni", naureskeli Sernine, "luulisipa teidän pelkäävän liittolaistanne!"

"Minä pelkään muiden puolesta, niiden jotka sulkevat tietämme, teidän, Lupin. Hyväksykää tarjous, tai olette hukassa. Minä toimin itse, jos on tarvis. Päämäärä on liian lähellä... se on jo melkein käsissäni... Väistykää tieltäni, Lupin!"

Sernine kohautti hartioitaan.

"Hyväinen aika, onpa minulla nälkä!" virkahti hän haukotellen. "Myöhäinen hetki puolipäivälliselle!"

"Puolipäivällinen on pöydässä", ilmotti pöydänkattaja.

"Hei, hyvä oli kuulo!"

Ovessa Altenheim tarttui Sernineä käsivarteen ja hoki palvelijan läsnäolosta välittämättä:

"Jos noudatatte neuvoani... suostukaa. Tämä on vakava hetki elämässänne. Minä vannon teille, että teidän on viisasta suostua."

"Kaviaaria!" huudahti Sernine. "Siinäpä teitte herttaisesti... Muistitte kestitsevänne venäläistä ruhtinasta."

He istuutuivat vastatusten, välillään paroonin vinttikoira, iso, hopeavillainen elukka.

"Sallikaa minun esitellä teille Sirius, uskollisin ystäväni."

"Maanmieheni", sanoi Sernine. "En ikinä unohda sitä, jonka tsaari suvaitsi minulle antaa, kun minulla oli kunnia pelastaa hänen henkensä."

"Vai niin, teillä oli se kunnia... kait oli kysymyksessä terroristinen salaliitto?"

"Niin, minun tekaisemani salaliitto. Koira, tietäkääs, oli nimeltään Sevastopol..."

Ateria jatkui hilpeästi. Altenheim oli saanut takaisin hyvän tuulensa ja nuo kaksi miestä kilpailivat keskenään sukkeluudessa ja kohteliaisuudessa. Sernine kertoili kaskuja, joita Altenheim höysti toisilla.

"Hei", sanoi Sernine, "onpa meillä hieno ammatti! Se saattaa meidät tekemisiin ihmiskunnan parhaimmiston kanssa. Seh, Sirius, saas tästä palanen tryffelöityä kananpoikaa!"

Koira ei siirtänyt katsettansa hänestä ja hotaisi kaikki mitä Sernine sille heitti.

"Lasillinen chambertinia, ruhtinas?"

"Mielihyvällä, parooni."

"Voin suositella sitä. Se tulee Leopold kuninkaan kellareista."

"Lahja?"

"Niin, lahja, jonka annoin itselleni."

"Se on erinomaista... Verraton tuoksu!... Tämä pâté de foie-gras on verraton! Minun täytyy onnitella teitä, parooni; teillä on parasta lajia keittiöpäällikkö."

"Keittiöpäällikköni on naiskokki, ruhtinas. Minä lahjoin hänet suunnattomalla kullan paljoudella lähtemään Levraudilta, sosialisti-edusmieheltä. Mutta koettakaapas tätä suklaajäätelöä; ja antakaa minun kiinnittää erikoista huomiotanne noihin pieniin leivoksiin, joita on sen mukana. Ne ovat neron keksintöä nuo leivokset."

"Muoto on ainakin viehättävä", puheli Sernine, ottaen tarjottua. "Jos ne maistuvat yhtä hyviltä kuin näyttävät... Tässä, Sirius, sinulle herkkupala..."

Hän otti yhden leivoksen ja antoi sen koiralle. Sirius nielaisi sen kokonaisena, seisoi hievahtamatta pari kolme sekuntia kuin huumaantuneena, pyörähti sitten ympäri ja kaatui kuolleena lattialle.

Sernine hypähti taaksepäin, jotta joku lakeijoista ei olisi aavistamattomasti hyökännyt hänen kimppuunsa ja remahti nauramaan:

"Kuulkaahan, parooni, kun vastakertana tahdotte myrkyttää jonkun ystävänne, niin koettakaa estää ääntänne värähtelemästä ja käsiänne vapisemasta... muutoin teitä epäillään... Mutta sanoittehan muistaakseni murhan olevan teille vastenmielistä?"

"No nähkääs", arveli toinen, ihan häikäilemättömänä, "täytyyhän terästää ruokahaluansa. Tahdoin nähdä, miltä se tuntuu."

"Turkanen, poikaseni, valitsettepa kokeilunne hyvin! Venäläisen ruhtinaan!"

Hän astui Altenheimin luo ja puheli tuttavallisella äänellä:

"Tiedättekö mitä olisi tapahtunut, jos te olisitte onnistunut: toisin sanoen, jos ystäväni eivät olisi nähneet minun palaavan kello kolmelta? Niin, puoli neljä olisi poliisiprefekti tarkoin tiennyt kaikki mitä niin sanotusta parooni Altenheimista oli tiedettävää; ja sanottu parooni olisi ennen iltaa vangittu ja teljetty tyrmään."

"Pyh!" vähitteli Altenheim. "Vankilasta pääsee pakoon... kun sitä vastoin ei pääse takaisin siitä valtakunnasta, jonne olin teidät lähettämässä."

"Totta kyllä, mutta teidän olisi lähetettävä minut sinne ensin; eikä se ole aivan helppoa."

"Siihen tarvittiin vain suupalanen tuollaisesta leivoksesta."

"Oletteko ihan varma siitä?"

"Koettakaa."

"Yksi asia on varma, veikkonen: teissä ei ole vielä sitä ainesta, josta suuret seikkailijat ovat tehtyjä; ja epäilen, saatteko sitä konsanaan, kun ajattelen millaisia ansoja minulle virittelette. Koetelkaahan, veikkonen. Minä puolestani olen tyrmistymätön ja nujertumaton."

Sernine palasi tuolilleen.

"Lopettakaamme ateriamme. Mutta kun minun tekee mieleni todistaa väittämäni ominaisuudet ja kun en toiselta puolen tahdo loukata kokkinne tunteita, niin antakaahan minulle tuo leivoslautasellinen."

Hän otti yhden leivoksen, mursi sen kahtia ja ojensi toisen puolikkaan paroonille:

"Syökää tuo!"

Toinen teki kammoksuvan eleen.

"Pötyä!" virkahti Sernine.

Ja paroonin ja hänen käskyläistensä ihmettelevien silmien edessä hän alkoi syödä leivoksen ensimäistä ja sitte toista puolikasta, rauhallisesti, tunnollisesti, niinkuin maistellaan herkkupalaa, josta ei annettaisi pienimmänkään hitusen joutua hukkaan.

* * * * *

He tapasivat toisensa jälleen.

Samana iltana kutsui ruhtinas Sernine parooni Altenheimin päivälliselle Cabaret Vateliin, seurueenansa muuan runoilija, muuan rahamies ja kaksi kaunista Théâtre Française näyttelijätärtä.

Seuraavana päivänä he söivät yhdessä puolipäivällistä Boisissa ja tapasivat toisensa illalla oopperassa.

He kohtasivat toisiansa joka päivä viikon ajan. Olisi voinut luulla, että he eivät viihtyneet ilman toinen toisensa seuraa, että heidät yhdisti luja ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen luottamukseen, myötätuntoon ja arvostamiseen.

He viettivät aikansa hauskasti, joivat hyviä viinejä, polttelivat hienoja sikaareja ja nauraa hälisivät kuin hullut.

Todellisuudessa he tuimasti väijyivät toinen toistansa.

Verivihollisina, joita erotti armoton viha, kumpainenkin varmana voitostaan ja hillitsemättömällä kaiholla ikävöiden sitä, he odottivat otollista hetkeä.

Kumpainenkin tiesi, ettei loppuratkaisua voisi viivyttää kauvan.

Se oli jännittävää draamaa, jollaisen kiihdyttävä voima pakostakin elähytti Serninen laista miestä. Tuntea vastustajansa ja elää hänen vierellään, tuntea kuoleman vaanivan jokaisella harha-askeleella, jokaisella ajattelemattomalla hetkellä -- mikä ilo ja riemu!

Eräänä iltana he olivat kahden kesken Rue-Cambon-klubin puutarhassa; Altenheim oli klubin jäseniä hänkin. Oli tunti ennen kesäkuun iltahämyä, johon aikaan käydään päivälliselle ennen kuin jäsenet saapuvat korttipöydän ääreen. He kiertelivät pikku nurmikkoa pitkin, jonka reunalla kulki pensaston verhoama muuri. Pensaitten takana oli pieni ovi. Äkkiä, Altenheimin puhuessa, Sernine kavahti vaanimaan häntä silmänurkastaan. Altenheim piti kättään takkinsa taskussa, ja Sernine näki käden, vaatteen läpi, puristavan tikarin kahvaa, epäröiden, empien, päättäväisenä ja heikkona vuorotellen.

Rinta pystyssä, kädet seljän takana, Sernine odotteli mielihyvän ja tuskallisuuden vaihdellessa hänen sielussaan. Parooni oli nyt tauonnut puhumasta ja he astelivat äänettöminä eteenpäin vieretysten.

Sernine katsoi häntä suoraan silmiin. Toinen oli valju ja vavahteli tehottomasta voimastaan.

"Senkin ämmälauri, miks'ette iske?" ivaili Sernine. "En saa teistä ikinä kalua. Sanonko teille totuuden? No, te pelkäätte minua! Niin, veikkonen, te ette milloinkaan tunne olevanne ihan varma siitä, mitä saattaa tapahtua teille, ollessanne kasvoista kasvoihin minua vastassa. Te tahdotte toimia, mutta minun mahdolliset toimenpiteeni ne hallitsevat asemaa. Ei, on päivän selvää, ettei teissä vielä ole miestä minua nitistämään."

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun tunsi jonkun kuristavan kurkkuansa ja tempaisevan häntä taaksepäin. Joku pensastossa pikku oven lähellä piileksinyt oli syössyt hänen kimppuunsa. Hän näki kohonneessa kädessä välkkyvän tikarin. Käsi iski; tikarin kärki osui hänen kurkkuunsa.

Samassa hyökkäsi Altenheim täydentämään salamurhan, ja he kierähtivät nurin kukkapenkereeseen. Koko tapaus vei enintään pari-, kolmekymmentä sekuntia. Niin voimakas ja kokenut painiskelija kuin olikin, hellitti Altenheim melkein heti kivusta voihkaisten. Sernine nousi ja juoksi pikku ovelle, joka oli juuri sulkeutunut tumman haamun eteen. Se oli myöhäistä. Hän kuuli avaimen kiertyvän lukossa. Hän ei saanut sitä auki.

"Haa, senkin roisto!" sadatti hän. "Päivä, jona sinut tavotan, on päivä, jona ensi kerran vuodatan verta! Sen vannon!"

Hän palasi taistelupaikalle, kumartui ja otti maasta tikarin kappaleet; sen terä oli iskiessään katkennut.

Altenheim alkoi liikkua. Sernine kysyi:

"No, parooni, voitteko jo paremmin? Te ette tuntenut sitä lyöntiä, vai mitä? Minä sitä nimitän oikoiseksi iskuksi polttopisteeseen, se kun niistää ihmiseltä elämänliekin kuin kynttilän. Se on näpsä, joutuisa, kivuton... ja erehtymätön. Tikarin isku sitä vastoin... pyh! Tarvitsee vain käyttää pientä teräksestä kudottua kaulahaarniskaa, kuten minä, uhmataksensa koko maailmaa, etenkin pientä mustapukuista toverianne, hän kun aina iskee kurkkuun, pöhkö... Katsokaahan hänen lempikaluaan... sirpaleina!"

Hän tarjosi toiselle kätensä:

"No, nouskaapa ylös, parooni. Syömme päivällistä yhdessä. Ja muistakaakin etevämmyyteni salaisuus: lannistumaton sielu nujertumattomassa ruumiissa."

Hän palasi klubihuoneisiin, varasi pöydän kahdelle, istuutui sohvalle ja jupisi päivällistä odotellessaan itsekseen:

"Peli on tosin hupaisa, mutta se alkaa käydä vaaralliseksi. Minun täytyy saada siitä loppu. Kiusana on se, etten voi tehdä mitään ennen kuin löydän ukko Steinwegin, sillä lopultakin on ukko Steinweg ainoa tärkeä tekijä koko jutussa. Altenheim on hänen kanssaan tekemisissä joka päivä; se on epäilemätöntä. Niinikään on epäilemätöntä, että hän tekee kaikkensa kiskoakseen häneltä tiedon Kesselbachin suunnitelmasta. Mutta missä tapailee hän ukkoa? Minne on hän vankinsa teljennyt? Ystävien luo? Omaan taloonsa, Villa Dupontin 29:ään?"