Part 11

"Ribeira!" ärisi Lenormand. "Aina Ribeira... Ribeira, toisella nimellä Parbury... Sen konnan julkeutta! Hän pelkäsi, mitä vanha Steinweg saattaisi sanoa... ja tuli sieppaamaan hänet pois ihan nenäni edestä!" Hän noitui suuttuneena jalkaansa polkien: "Mutta, tuli ja leimaus, mistä hän tiesi Steinwegin täällä olevan, senkin vietävä! Vasta neljä tuntia takaperin kaahasin häntä Saint Cucufan metsässä... ja nyt hän on täällä!... Luulisipa hänen asustavan minun nahassani!..."

Hän vaipui tuollaiseen unelmoimisensa otteeseen, jossa hän ei tuntunut kuulevan eikä näkevän mitään. Rouva Kesselbach ohitse astuessaan kumarsi hänen vastaamattansa.

Mutta askeleiden kaiku käytävästä herätti hänet horroksistaan.

"Vihdoinkin. Tekö siellä, Gourel?"

"Olen saanut selville, miten se kävi, hra päällikkö", läähätti Gourel. "Niitä oli kaksi. Ne menivät tätä kautta ja ulos Place Dauphinelle. Siellä heitä odotteli automobili, jossa oli kaksi henkilöä -- toinen oli mustapukuinen mies, huopahattu silmille vedettynä."

"Se oli hän", mutisi Lenormand. "Se oli murhaaja, Ribeiran eli Parburyn rikostoveri! Ja kuka oli toinen?"

"Nainen -- nainen ilman hattua; saattoi olla palvelustyttö. Ja sievän näköinen, sanottiin, punatukkainen."

"Hei, mitä! Punainen tukkako, sanotte?"

"Niin."

Lenormand kiepahti toisaanne ja syöksyi alas portaita neljä astuinta kerrallaan, juoksi pihan yli ja sukelsi Quai des Orfèvresille.

"Seis!" hän hoilasi.

Parivaljakon vetämät vaunut olivat kiitämässä pois. Ne olivat rouva Kesselbachin. Ajuri kuuli ja pysähdytti hevoset. Lenormand hyppäsi vaunujen portaille.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, madame, mutta en tule toimeen ilman teidän apuanne. Antakaahan minun tulla mukaanne... Mutta meidän täytyy toimia ripeästi... Gourel, automobiilini!"

"Olen lähettänyt sen pois, herra päällikkö."

"No, toinen sitte. Ei väliä mikä..."

Miehet juoksivat kaikki eri suunnille. Mutta kymmenen minuuttia kului, ennen kuin eräs heistä toi automobilin. Lenormand hyppeli kärsimättömyydessään. Rouva Kesselbach seisoi katukäytävällä ja huojui puolelta toiselle, hajusuolapullo kädessään.

Viimein olivat he automobilissa istumassa.

"Gourel, nouskaa ajajan viereen ja kiidättäkää suoraan Garchesiin."

"Minun asunnolleni?" kysyi Dolores hämmästyneenä.

Toinen ei vastannut. Hän ojentausi ulos ikkunasta, heilutteli lupakirjaansa, selitteli katuliikennettä järjesteleville poliiseille, kuka hän oli. Vihdoin, heidän päästyänsä Cours-la-Reinelle, hän taas istuutui, sanoen:

"Pyydän teitä, madame, antamaan selviä vastauksia kysymyksiini. Tapasitteko neiti Geneviève Ernemontia kello neljän seuduissa?"

"Genevièveä... Kyllä... minä olin juuri pukeutumassa ulos mennäkseni."

"Puhuiko hän teille Steinwegiä koskevasta 'Grand Journalin' ilmotuksesta?"

"Puhui."

"Ja se sai teidät tulemaan minun puheilleni?"

"Niin."

"Olitteko neiti Ernemontin käynnin aikana yksinänne?"

"Tosiaan... en osaa sanoa... Miksi?"

"Muistelkaa. Oliko joku palvelustyttönne saapuvilla?"

"Luultavasti... pukeutuessani..."

"Mitkä ovat heidän nimensä?"

"Suzanne ja Gertrude."

"Toisella heistä on punainen tukka, vai mitä?"

"On, Gertrudella."

"Oletteko tuntenut hänet kauvankin?"

"Hänen sisarensa on aina ollut taloudessani... ja niin on myöskin Gertrud jo vuosikausia. Hän on itse uskollisuus ja rehellisyys."

"Vastaatte siis hänestä?"

"Oi, ehdottomasti!"

"Hyvä, hyvä..."

Kello oli puoli kahdeksan ja ilta alkoi hämärtää, kun automobili saapui Lepolaan. Seuralaisestaan välittämättä ryntäsi etsivän osaston päällikkö portinvartijan kojuun.

"Rouva Kesselbachin kamarineitsyt on juuri saapunut kotiin, eikö niin?"

"Ketä tarkotatte -- kamarineitsyt?"

"Gertrudia tietenkin, toista sisaruksista."

"Mutta Gertrud ei ole voinut olla ulkona, hyvä herra. Emme ole nähneet hänen menevän ulos."

"Mutta joku on kuitenkin vast'ikään tullut tänne."

"Ei ole, hyvä herra. Emme ole avanneet kenellekään ovea aina -- malttakaas -- kello kuudesta asti ehtoopäivällä."

"Eikö ole muuta ulospääsyä kuin tämä veräjä?"

"Ei. Muurit ympäröivät tilusta joka puolelta, ja ne ovat hyvin korkeat..."

"Rouva Kesselbach, menkäämme asuntoonne."

He menivät kaikki kolme, oven avasi Suzanne, toinen sisar.

"Onko Gertrude sisällä?" kysyi rouva Kesselbach.

"On, rouva; huoneessaan."

"Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä", pyysi etsivän osaston päällikkö.

Tovin kuluttua tuli Gertrude ylikerrasta, näyttäen hyvin miellyttävältä ja sievältä valkoisessa kirjaillussa esiliinassaan.

Hänellä oli tosiaankin jokseenkin kauniit kasvot, joita reunusti punainen tukka.

Lenormand tähysteli häntä pitkän ajan sanaakaan hiiskumatta, ikäänkuin koettaen lukea mitä noiden viattomien silmien takana liikkui. Hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Tovin kuluttua hän vain sanoi:

"Riittää, kiitos. Tulkaa, Gourel!"

Hän astui kersantin keralla ulos ja virkahti heidän käyskennellessään pitkin puutarhan pimeneviä polkuja:

"Hän oli se nainen!"

"Niinkö luulette, hra päällikkö? Hän näytti niin tyyneltä."

"Aivan liian tyyneltä. Toinen olisi ollut kummastuksissaan -- olisi tahtonut tietää, miksi olin hänet kutsuttanut. Eipä tämä. Ei muuta kuin kaikin mokomin hymyillä päättäneiden kasvojen tiukkaa ponnistusta. Mutta minä näin hikipisaran heruvan hänen ohimoltaan pitkin korvallista."

"Joten siis..."

"Joten siis kaikki käypi selväksi. Gertrude on liitossa niiden kahden roiston kanssa, jotka vehkeilevät Kesselbach-jutussa joko keksiäkseen ja toteuttaakseen tuon kuuluisan suunnitelman tai siepatakseen lesken miljoonat. Epäilemättä kuuluu toinenkin sisar samaan juoneen. Kello neljä Gertrude, kuullessaan että minä tiedän 'Grand Journalissa' olleen ilmotuksen, käyttää hyväkseen emäntänsä poissaoloa, kiirehtii Parisiin, etsii käsiinsä Ribeiran ja huopahattuisen miehen, ja laahaa heidät Oikeuspalatsiin, missä Ribeira ottaa Steinwegin takavarikkoon omia tarpeitansa varten."

Hän mietiskeli, ja lopetti:

"Kaikki tämä todistaa ensiksikin, että he pitävät Steinwegia hyvin tärkeänä henkilönä ja pelkäävät hänen paljastuksiaan; toiseksi, että rouva Kesselbachin ympärille on kietoutumassa järjestelmällinen juonien verkko; kolmanneksi ja viimeiseksi, että minulla ei ole rahtuakaan aikaa hukattavana, sillä juoni on kypsä."

"No niin", sanoi Gourel. "Mutta yksi seikka on selittämättä. Kuinka saattoi Gertrude poistua puutarhasta, jossa nyt olemme, ja tulla takaisin, portinvartijan ja hänen vaimonsa tietämättä?"

"Salaisen käytävän kautta, jonka nuo konnat kaiketi ovat ihan äskettäin saaneet muodostetuksi."

"Ja joka epäilemättä päättyy rouva Kesselbachin asunnossa", sanoi Gourel.

"Niin, kenties", vastasi Lenormand; "mutta minulla on toinen käsitys."

He kiersivät pitkin muurinviertä. Oli sees yö, ja vaikka heidän hahmojansa tuskin näkyi, niin näkivät he itse kyllin selvästi, voidakseen tarkastella muurin kivilaakoja ja varmistuakseen siitä, ettei niissä ollut taitavimmastikaan piilotettua aukkoa.

"Ehkä on käytetty tikapuita?" vihjasi Gourel.

"Ei; Gertrudehan pääsee pujahtamaan ulos keskellä päivää. Sellainen kulkutie, jota minä tarkotan, ei voi päättyä ulkosalla. Käytävän suun täytyy olla jossakin rakennuksessa."

"On vain nämä neljä puutarhataloa", intti Gourel, "ja ne kaikki asuttuja."

"Eipä sentään. Kolmas, Pavillon Hortense, on tyhjillään."

"Kuka sen on sanonut?"

"Portinvartija. Rouva Kesselbach vuokrasi sen, koska se on lähellä hänen omaa asuntoansa ja hän pelkäsi melua. Kuka tietää, vaikka hän niin tehdessään olisi toiminut Gertruden vaikutuksen alaisena?"

Hän käveli kysymyksessä olevan talon ympäri. Ikkunaluukut olivat suljetut. Hän nosti säppiä ja ovi aukesi.

"Haa, Gourel, luulenpa osanneemme oikeaan! Mennään sisälle. Sytyttäkää lyhtynne... Hm, eteinen... vierashuone... ruokahuone... vähät niistä. Täällä täytyy olla kellarikerta, koskapa keittiö ei ole tällä tasalla."

"Tätä tietä, herra päällikkö... keittiön portaat ovat täällä."

He laskeusivat jokseenkin tilavaan keittiöön, joka oli ahdattu täyteen puutarhatuoleja. Sen vieressä oli pesutupa, jota myöskin käytettiin kellarina, ja siellä oli samaten kaikenlaista rojua kasattu päällekkäin.

"Mikä tuossa kiiltelee, herra päällikkö?"

Gourel kumartui ja otti maasta messinkisen rintaneulan, jonka päänä oli keinotekoinen helmi.

"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."

Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.

"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa? Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."

Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo. Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.

"Olin oikeassa", puheli Lenormand. "Kulkutie on äskettäin valmistettu. Näkee heti, että se on hätiköittyä työtä eikä aijottua kestämään pitempää aikaa. Kaksi lankkua pikku välimatkojen päässä ristikkäin ja poikkihirsi katonkannattimena, siinä koko laitos. Se kestää minkä kestää -- kaikessa tapauksessa kelvatakseen tarkotukseensa, nimittäin: ollakseen Gertruden ja hänen liittolaistensa lymytienä... ja sitte jonakuna päivänä, jonakuna pian koituvana päivänä, tehdäkseen mahdolliseksi rouva Kesselbachin poisviennin eli oikeammin hänen täydellisen, käsittämättömän katoamisensa."

He etenivät varovasti, kartellen koskemasta muutamiin orsiin, jotka eivät näyttäneet kovinkaan turvallisilta. Kävi ilmeiseksi, että tunneli oli paljoa pitempi kuin ne enintään viisikymmentä metriä, jotka erottivat rakennuksen puutarhamuurista. Sen täytyi siis päättyä melkoisen etäällä muurista, tiluksen reunassa kulkevan tien tuolla puolen.

"Emmehän ole kulkemassa Villeneuveen ja järvelle päin, vai mitä?" kysyi Gourel.

"Emme ollenkaan; aivan toisaanne", vastasi Lenormand.

Tunneli laskeusi loivasti viettäen. Tuli porras-askelma, sitte toinenkin, ja he kääntyivät oikealle. Samassa he tölmäsivät oveen, joka oli sovitettu huolellisesti sementillä laastittuihin lohkokivipuitteisiin. Lenormand työnsi sitä, ja se avautui.

"Malttakaas, Gourel", hän sanoi pysähtyen. "Olisi kenties viisaampaa kääntyä takaisin."

"Miksi?"

"Meidän täytyy muistaa, että Ribeira kaiketikin on ennakolta ottanut lukuun vaaran, ja olettaa, että hän on ryhtynyt varokeinoihin siltä varalta, että maanalainen käytävä tulisi ilmi. Nyt hän tietää meidän olevan jäljillään. Hän epäilemättä näki meidän saapuvan taloon. Mistä tiedän, ettei hän parhaillaan ole virittämässä loukkua meille?"

Hän tähysteli eteensä. Tunneli vietti taas ylöspäin ja sen sulki viiden tai kuuden metrin päässä toinen ovi.

"Mennään tuonne asti", hän esitti, "ja päätämme sitte."

Hän astui sisälle ovesta, kintereillään Gourel, jonka hän käski jättää ensimäisen oven auki, ja käveli toiselle ovelle, itsekseen päättäen olla menemättä pitemmälle. Mutta tämä toinen ovi oli teljetty.

"Ovi on salvassa", hän sanoi. "Me lähdemme melua tekemättä takaisin. Muistaen tunnelin aseman voimme määritellä mistä päin meidän on ulkona haettava toista päätä."

He peräytyivät siis ensimäiselle ovelle, mutta Gourel, joka käveli etumaisena, huudahti kummastuneena:

"Hei, se on kiinni..."

"Kuinka niin? Kun käskin teitä jättämään sen auki!"

"Minä jätin sen auki, hra päällikkö, mutta ovi lienee omasta painostaan sulkeutunut."

"Mahdotonta! Me olisimme kuulleet tärähdyksen."

"Silloin..."

"Silloin..." Hän astui ovelle. "Katsotaanpa... Avain kääntyy. Mutta toisella puolella tuntuu olevan salpa."

"Kuka on sen voinut vetää eteen?"

"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."

Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:

"Ei ole mitään tehtävissä!"

"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa olemme pinteessä!"

"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.

He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä... kerrassaan mahdottomia murtaa.

"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai edes jonkin tukevan kapineen... tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti on... eikä meillä ole mitään."

Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:

"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua... Minä olen väsyksissäni... nukahdan siunaaman ajan... vartioitkaa sen aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme..."

"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!" huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka millaista ylivoimaa vastaan.

Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.

Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.

"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"

Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin vetelevän sikeätä unta vierellään.

"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia vihlaisuja... Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko juttu. Mikähän aika nyt lienee?"

Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli seisahtunut sekin.

Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten ohitse.

"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä... Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika lammikko."

"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle; voitte kuivailla itseänne..."

"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"

"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."

Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.

"Hra päällikkö... hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella äänellä, "te seisotte jalat vedessä."

"Joutavia... mutta niinpä tosiaan... No, sitä ei voida auttaa... Minä kuivaan ne auringossa..."

"Mutta ettekö näe?"

"Mitä?"

"Voi, se nousee, hra päällikkö, se -- nousee..."

"Mikä nousee?"

"Vesi..."

Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti valmistettu tulva.

"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini..."

Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi. Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui puolitiehen toista ovea kohti.

"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän. "Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."

"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.

Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa, Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa... ei muuta toivoa, kuin mahdoton ihme...

"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."

Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti, joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.

"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.

"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään..."

Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.

"Työhön!" hän huudahti. "Tahdon kaivaa tämän patsaan taitse kolme tai neljä metriä pitkän käytävän, joka yhtyy tunneliin oven tuolla puolen ja päästää meidät vapauteen."

"Mutta se vaatii tuntikausia, hra päällikkö; ja sillävälin vesi nousee."

"Näyttäkää minulle valoa, Gourel."

"Kahdenkymmenen minuutin tai enintään puolen tunnin kuluttua se saapuu jalkoihimme."

Lenormand sai pian kaivetuksi siksi ison komeron, että siihen mahtui mies.

"Nyt on minun vuoroni, hra päällikkö", sanoi Gourel.

Vesi ulottui heille nyt nilkkoihin asti. Olisiko heillä aikaa lopettaa alottamansa työ?

Kahden tunnin kuluttua oli työstä ehkä kolme neljännestä tehtynä, mutta vettä oli jo polviin asti. Tunnin kuluttua se saavuttaisi aukon, jota he kaivoivat.

Gourelin täytyi herjetä työstä, nälän näännyttämänä. Hän ei enää liikahtanutkaan, vapisten tuskasta, tuntiessaan jäätävän veden verkalleen nielevän hänet.

Lenormand taasen uurasti uupumattomalla innolla. Hänen kätensä olivat veriset. Häntä huimasi ravinnon puute. Ilman riittämättömyys ahdisti hänen hengitystänsä; ja tuon tuostakin muistuttivat Gourelin huokaukset hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka häntä aukon pohjalla uhkasi.

Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.

"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"

Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt, kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.

Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.

Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus... hän ryömi läpi...

"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.

Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.

"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"

"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan asti..."

"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje... Missä on lyhtynne?"

"Se on epäkunnossa."

"Ei väliä." Hän huudahti riemastuneena. "Porrasaskel... kaksi askelta... Portaat... Vihdoinkin!"

He sukelsivat ylös vedestä, tuosta kirotusta vedestä, joka oli ollut vähällä niellä heidät kitaansa. Elvyttävä vapahduksen tunne täytti heidän rintansa.

"Seis!" sanoi Lenormand.

Hänen päänsä oli kolahtanut johonkin. Kädet ojossa hän työnsi estettä, joka myötäsi heti. Se oli lasku-oven luukku, ja sen avattuaan hän huomasi olevansa kellarissa, johon ilmareijästä tunkeusi selkeen yön kajastusta.

Hän heitti luukun selko seljälleen ja kapusi viimeiset astuimet ylös.

Silloin putosi hänen silmilleen huntu. Käsivarret kytkivät hänet. Hän tunsi joutuvansa kietaistuksi jonkinlaiseen vaippaan, kuin säkkiin, ja sitte sidotuksi köysiin.

"Nyt toinen!" komensi ääni.

Sama temppu tehtiin Gourelille; ja ääni jatkoi:

"Jos ne huutavat, niin tappakaa heidät oitis! Onko teillä tikarinne varalla?"

"On."

"Tulkaa. Te kaksi otatte tämän... te kaksi tuon... Ei valoa, eikä pienintäkään äännähdystä... Se olisi vaarallista: ne ovat nuuskineet viereistä puutarhaa aamusta asti... niitä on siellä toistakymmentä penkomassa... Menkää takaisin taloon, Gertrude; ja jos mitään tapahtuu, niin ilmottakaa minulle puhelimella Parisiin."

Lenormand tunsi itseään nostettavan ylös ja kannettavan; tuokion kuluttua hän tunsi olevansa ulko-ilmassa.

"Tuokaa vankkurit lähemmäksi", virkkoi ääni.

Lenormand laskettiin laudoille. Gourel kiepautettiin hänen viereensä. Hevonen lähti juosta hölköttämään.

Ajoa kesti puolisen tuntia.

"Seis!" komensi ääni. "Nostakaa heidät alas. Hei, ajaja, kääntäkääpäs vankkurit niin, että takalauta tulee sillankaiteeseen kiinni... Hyvä... Eihän virralla näy venettä? Varmasti? No, älkäämme siis tuhlatko aikaa... Malttakaa, oletteko kiinnittäneet kivet heidän jalkoihinsa?"

"Olemme."

"Kaikki kunnossa! Uskokaa sielunne Jumalalle, hra Lenormand. Ja rukoilkaa minun, Parbury-Ribeiran puolesta, paremmin tunnettu parooni Altenheimin nimellä. Oletteko valmiit? Joko? No, toivotan teille hauskaa matkaa, hra Lenormand!"

Lenormand asetettiin kaiteelle. Joku työnnälsi häntä. Hän tunsi putoavansa tyhjyyteen ja kuuli vielä äänen hykähtelevän:

"Hauskaa matkaa!"

* * * * *

Kymmentä sekuntia myöhemmin tuli kersantti Gourelin vuoro.

VI.

Oikean Arsène Lupinin vangitseminen.

Tytöt leikkivät puutarhassa Mlle. Charlotten, Genevièven uuden apulaisen kaitsemina. Madame Ernemont tuli ulos, jakeli heille leivoksia ja palasi sitte huoneeseen, jota käytettiin työ- ja vierashuoneena, istuutui kirjotuspöydän ääreen ja alkoi järjestellä papereitansa ja tilikirjojansa.

Äkkiä hän tunsi, että huoneessa oli joku vieras. Hän kääntyi säikähtyneenä katsomaan:

"Sinä!" huudahti hän. "Mistä sinä olet tullut?"

"Hiljaa!" sanoi ruhtinas Sernine. "Kuule minua, älkäämme hukatko hetkeäkään. Geneviève?"

"Käymässä rouva Kesselbachin luona."

"Milloin tulee hän tänne?"

"Ei yhteen tuntiin."

"Sitten annan Doudevillen veljesten tulla. Minulla on sovittuna kohtaus heidän kanssaan. Miten jaksaa Geneviève?"

"Varsin hyvin."

"Kuinka usein on hän tavannut Pierre Leducia siitä asti kun minä kymmenen päivää takaperin läksin pois?"

"Kolmasti; ja hän tapaa hänet tänään rouva Kesselbachin luona, jolle hän sinun opastamanasi esitteli tuttavansa. Mutta sanonpa sinulle suoraan, ettei tuo sinun Pierre Leducisi ole mielestäni juuri mitään. Genevièven olisi parempi löytää joku hyvä mies omasta säädystään. Onhan hänen piiriänsä esim. tuo koulumestari."

"Olet järjiltäsi! Genevièvekö naisi koulumestarin!"

"Voinpa sen sanoakin, että hän on siihen nuoreen mieheen jokseenkin kiintynyt. Ja jos ajattelisit Genevièven onnea ensin..."

"Suu kiinni, Victoire! Kaakatuksesi ikävystyttää minua. Ei ole minulla aikaa haaskata tunteellisuuteen. Minä pelaan shakkia ja siirtelen noppiani niiden ajatuksista piittaamatta. Pelin voitettuani käyn käsiksi kysymykseen, onko Pierre Leducilla ja Genevièvellä sydäntä."

Toinen keskeytti hänet:

"Kuulitko? Vihellys..."

"Doudevillein merkin-anto. Käy hakemassa heidät sisälle, ja jätä meidät sitten yksiksemme."

Heti veljeksien tultua huoneeseen kuulusteli hän heitä tavanmukaisella täsmällisyydellään:

"Tiedän mitä sanomalehdet ovat kertoneet Lenormandin ja Gourelin katoamisesta. Tiedättekö te mitään lisää?"

"Emme. Etsivän osaston apulaispäällikkö, hra Weber, on ottanut asian hoitoonsa. Me olemme nuuskineet Lepolan puutarhaa koko viime viikon, eikä kukaan ole kyennyt selittämään, kuinka he ovat voineet kadota. Koko osasto on hämmennyksissään... Kukaan ei ole ennen nähnyt mokomaa: etsivän osaston päällikkö häviää jälkiä jättämättä!"

"Kamarineitsyet?"

"Gertrude on poistunut. Häntä etsiskellään."

"Hänen sisarensa Suzanne?"

"Hra Weber ja hra Formerie ovat kuulustelleet häntä. Tyttöä vastaan ei ole esiintynyt mitään."

"Onko teillä mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Onpa kylläkin, kaikki mitä emme ole sanomalehdille ilmaisseet."