Part 10

Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän kouraisi lujemmin... ja lujemmin... Ja äkkiä hän värisi kiireestä kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen kurkussaan... Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi tikarin kärki leuan alle.

Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki seurasi liikahdusta ja haava laajeni.

Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.

"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.

Hän ojentui katsomaan ulos.

Sora rauskahteli... varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä paiskautui kiinni... Eikä mitään muuta ääntä... ei mitään estelyä...

Pierre Leducista mitään piittaamatta huuteli hän:

"Gourel!... Doudeville!"

Ei vastausta. Maaseudun suuri yöllinen hiljaisuus...

Lenormand hyppäsi vuorostaan alas, kiersi valon sähkölyhtyynsä ja tarkasteli pimeyttä.

Etsintää ei kestänyt kauvan. Ihan hänen lähellään makasi miehen ruumis, ja kumartuessaan katsomaan sitä hän tunsi Gourelin.

"Lempo! Jos ne ovat hänet tappaneet, niin saavatpa sen kalliisti maksaa."

Mutta Gourel ei ollut kuollut, ainoastaan pökerryksissään. Muutaman minuutin kuluttua hän tointui ja murisi:

"Nyrkin isku vain, hra päällikkö... vain nyrkin isku, joka pamahti minua keskelle rintaa. Mutta olipa siinä miestä!"

"Heitä oli siis kaksi?"

"Niin; pienempi kapusi ylös, ja toinen vartioidessani yllätti minut aavistamattani."

"Entäs Doudevillet?"

"En ole heitä nähnyt."

Toinen heistä, Jacques, löydettiin veräjän läheltä, murtunut leuka verta vuotavana; toinen köhiskeli vähän etäämpänä, rinta lytistyneenä. "Mitä tapahtui?" kysyi Lenormand.

Jacques kertoi, että hänen veljensä ja hän olivat tölmänneet johonkuhun, joka oli iskenyt heidät kykenemättömiksi ennen kuin heillä oli ollut aikaa puolustautua.

"Oliko hän yksinään?"

"Ei; meidät sivuuttaessaan oli hänellä mukanaan, toveri, lyhempi kuin hän itse."

"Tunsitteko miestä, joka löi teitä?"

"Hartiain leveydestä päättäen ajattelin, että hän saattoi olla se Palace-hotellin englantilainen, joka katosi sieltä tietämättömiin."

"Majuri?"

"Niin; majuri Parbury."

Hetken mietittyään sanoi Lenormand:

"Tässä ei ole mitään epäilyksen varaa. Niitä oli Kesselbachin jutussa kaksi -- tikarimies, joka teki murhat, ja hänen apulaisensa majuri."

"Niin ajattelee ruhtinas Serninekin", mutisi Jacques Doudeville itsekseen.

"Ja tänä yönä", jatkoi etsivän osaston päällikkö, "ovat ne jälleen liikkeellä -- samat kaksi." Ja hän lisäsi: "Sitä parempi. Kahden pahantekijän kytkemisen mahdollisuus on sata kertaa suurempi kuin yhden."

Lenormand hoiti miehiänsä, toimitti heidät makuulle ja tarkasteli, olivatko ahdistajat pudottaneet mitään tai jättäneet jälkiä. Hän ei löytänyt mitään ja lähti taas itsekin levolle.

Kun Gourel ja Doudevillet eivät aamulla paljoakaan kärsineet vammoistaan, niin hän käski veljeksien kierrellä ympäristössä ja läksi itse Gourelin kanssa Parisiin jouduttamaan asioita ja antamaan ohjeita.

Hän söi puolipäivällistä konttorissaan. Kello kaksi hän sai hyviä uutisia. Dieuzy, hänen parhaita salapoliisejaan, oli saanut haltuunsa Steinwegin, Rudolf Kesselbachin kirjeenvaihtajan, saksalaisen astuessa ulos Marseillesin junasta.

"Onko Dieuzy tullut?"

"On, hra päällikkö", vastasi Gourel. "Hän on täällä saksalaisen keralla."

"Osota heidät luokseni!"

Samassa soi puhelin. Jean Doudeville puhui Garchesin postikonttorista.

"Tekö siellä, Jean? Onko uutisia?"

"On, hra päällikkö. Majuri Parbury..."

"Hä?"

"Olemme löytäneet hänet. Hänestä on tullut espanjalainen, ja hän on tummennuttanut ihoansa. Näimme hänet vast'ikään. Hän meni Garchesin vapaakouluun. Hänet vastaanotti tuo nuori neiti... tiedättehän, tyttö joka tuntee ruhtinas Serninen. Geneviève Ernemont."

"Horna!"

Lenormand paiskasi kuulotorven kädestään, kaappasi hattunsa, säntäsi käytävään, kohtasi Dieuzyn ja saksalaisen, huusi heitä tapaamaan häntä hänen konttorissaan kello kuudelta, porhalsi alas portaita Gourelin ja kahden poliisitarkastajan saattamana, jotka hän matkalla sieppasi seuraansa, ja sukelsi vuokra-automobiliin.

"Garchesiin niin joutuin kuin voitte... kymmenen frangia itsellenne!"

Hän pysähdytti vaunut hiukan ennen Villeneuven puistoon saapumista, koululle vievän kujan käänteeseen. Jean Doudeville odotteli häntä ja huudahti heti:

"Hän livahti pois kymmenen minuuttia takaperin kujan toisesta päästä."

"Yksinään?"

"Ei, tytön kanssa."

Lenormand ravisti Doudevillea takinkauluksesta.

"Vätys! Annoitte hänen mennä! Mutta teidän olisi pitänyt..."

"Veljeni on hänen jäljillään."

"Sekö mitään auttaisi! Hän pistää veljenne kuoliaaksi. Teissä ei ole hänen vastustaan kumpaisessakaan!"

Hän itse otti käsiinsä automobilin ohjauspyörän ja ajoi päättävästi kujaan, välittämättä kärryjen uurroista ja molemmin puolin kasvavista pensaista. Pian pääsivät he kylätielle, joka vei heidät viiden tien risteykseen. Epäröitsemättä valitsi Lenormand vasemmanpuolisimman, Saint Cucufan tien. Tosiaankin tapasivat he järvelle viettävän rinteen laella toisen Doudeville-veljeksen, joka huusi:

"He ovat vaunuissa kilometrin päässä!"

Lenormand ei pysähtynyt. Hän pani automobilin kiitämään alas rinnettä, viiletti pitkin polvekkeita, kiersi järven ja päästi äkkiä voitonriemuisen huudahduksen. Edessä olevan pienen mäen harjalla hän oli nähnyt vaunujen kuomun.

Pahaksi onneksi oli hän mennyt väärästä tienhaarasta, joten hänen täytyi peräyttää automobili. Päästessään teiden risteykseen näki hän vaunujen seisovan paikoillaan. Ja äkkiä, hänen kääntäessään, hyppäsi vaunuista tyttö. Astuimille ilmestyi mies. Tyttö ojensi käsivartensa. Kuului kaksi laukausta perätysten.

Hän oli varmaankin tähdännyt huonosti, sillä kuomun toiselta puolelta kurkisti pää, ja saadessaan näkyviinsä automobilin sivalsi mies hevosta tuimasti raipalla ja se nelisti eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä kätki tien mutka vaunut.

Lenormand sai perääntymisensä muutamissa sekunneissa suoritetuksi, lasketti suoraan ylös rinnettä, sivuutti pysähtymättä tytön ja teki rohkean käännöksen. Hän oli nyt jyrkällä, kapealla, kivisellä metsätiellä, jota saattoi kulkea ainoastaan hyvin hitaasti ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Kahdenkymmenen metrin päässä hänen edellään keikkuivat kaksipyöräiset kärryt kivien yli, hevosen pikemmin pidellessä niitä pystyssä kuin vetäessä. Ei ollut hätää. Pako oli mahdoton.

Ja molemmat ajoneuvot poukkoilivat alas ja pitkin mäen kuvetta. Kerran olivat ne jo niin likekkäin, että Lenormand aikoi miehineen astua alas maahan ja pistää juoksuksi. Mutta hän tunsi vaaralliseksi käyttää jarrua niin jyrkällä kohdalla ja kiiti edelleen, tiukasti vihollisen kintereillä, kuin jo koskettaen varmaa saalista...

"Jopa saamme hänet, hra päällikkö -- jopa saamme hänet!" mutisivat poliisitarkastajat.

Mäen juurella laajeni polku valtatieksi, joka kulki Seineä kohti, Bougivaliin päin. Tasaiselle maalle päästyään hiljentyi hevonen hölkkäjuoksuun, hätäilemättä pysytellen tien keskikohdalla.

Raju ponnistus tärisytti automobilia. Se tuntui hyppäilevän eteenpäin ja kyntävän tienviertä valmiina musertamaan jokaisen esteen. Se saavutti vaunut, tuli niiden tasalle, sivuutti ne...

Kirous Lenormandin huulilta... raivostuneita huutoja.

Vaunut olivat tyhjät! Hevonen taivalsi rauhallisesti ohjakset seljällä, epäilemättä paluumatkalla jonkun naapuristossa olevan majatalon talliin, mistä se oli siksi päiväksi vuokrattu...

Vaikka oli vimmaansa tukehtua, virkahti etsivän osaston päällikkö vain:

"Majuri on hypännyt ulos niinä muutamina sekunteina, joina vaunut olivat mäen laelta lähdettyänsä näkyvistämme poissa."

"Meidän täytyy vain tarkastaa metsä, hra päällikkö, niin varmasti..."

"Palaamme tyhjin käsin. Se vintiö on jo kaukana."

He palasivat nuoren tytön luo, jonka tapasivat Jacques Doudevillen seurassa näköjään vahingotta selvinneenä seikkailustaan. Lenormand esitteli itsensä, tarjoutui viemään hänet takaisin kotiin ja teki hänelle heti kysymyksiä englantilaisesta majuri Parburystä.

Tyttö ilmaisi kummastustaan.

"Hän ei ole englantilainen eikä majuri; hänen nimensä ei myöskään ole Parbury."

"Mikä hän sitten on nimeltään?"

"Juan Ribeira. Hän on hallituksensa apurahalla ranskalaisten koulujen toimintaa tutkimassa matkustava espanjalainen."

"Vaikka niinkin. Hänen nimensä ja kansallisuutensa eivät mitään merkitse. Hän on meidän etsimämme mies. Oletteko tuntenut hänet kauvan?"

"Pari viikkoa. Hän oli kuullut minun Garchesiin perustamastani koulusta ja kiintyi kokeeseeni niin suuressa määrin, että tarjoutui myöntämään minulle vuotuisen kannatuksen sillä ehdolla, että saisi aika ajoin pistäytyä katsomaan oppilasteni kehitystä. Minulla ei ollut oikeutta kieltäytyä."

"Ei, eipä tietenkään; mutta teidän olisi pitänyt kysyä tuttavienne neuvoa. Eikö ruhtinas Sernine ole teidän ystäviänne? Hän on järkevä mies."

"Oi, minä luotan häneen ehdottomasti; mutta hän on nykyään ulkomailla."

"Ettekö tiennyt hänen osotettaan?"

"En. Ja sitäpaitsi, mitä olisin voinut hänelle sanoa? Tuo herrasmies käyttäysi moitteettomasti. Vasta tänään... Mutta en tiedä voinko..."

"Minä pyydän, mademoiselle, puhukaa avoimesti. Voitte luottaa minuunkin."

"No niin, hra Ribeira saapui vast'ikään. Hän sanoi tulleensa erään ranskalaisen rouvan pyynnöstä, joka oli käymätiellä Bougivalissa. Rouvalla oli pieni tyttö, jonka kasvatuksen hän halusi uskoa minulle, joten hän tahtoi viipymättä tavata minua. Asia tuntui aivan luonnolliselta. Kun tänään oli lomapäivä ja hra Ribeiran vuokraamat ajoneuvot odottivat häntä puistokujan päässä, niin otin kernaasti sijani niissä."

"Mutta mikä oli hänen lopullinen päämääränsä?" Geneviève vastasi punastuen:

"Riistää minut matkaansa, siinä kaikki. Hän tunnusti sen minulle puoli tuntia jälkeenpäin..."

"Ettekö tiedä hänestä mitään?"

"En."

"Asuuko hän Parisissa?"

"Luulen niin."

"Onko hän milloinkaan kirjottanut teille? Sattuuko teillä olemaan joitakuitakaan rivejä hänen käsialaansa, tahi mitään hänen jättämäänsä, mikä voisi antaa meille jotakin vihiä?"

"Ei mitään... Ai, malttakaas... mutta en luule sillä olevan mitään merkitystä..."

"Puhukaa -- puhukaa... olkaa hyvä..."

"Niin, toissapäivänä hra Ribeira pyysi saada käyttää kirjotuskonettani, ja hän kyhäsi -- vaivaloisesti, sillä hän ei nähtävästi ollut tottunut käyttämään sellaista -- kirjeen, jonka osotteen sattumalta näin."

"Mikä oli osote?"

"Hän kirjotti 'Grand Journal'ille' ja pisti kuoreen parikymmentä postimerkkiä."

"Vai niin... varmaankin laati ilmotuksen henkilökohtaisten kyselyjen palstalle", sanoi Lenormand.

"Minulla on tämänpäiväinen numero taskussani, hra päällikkö", tokaisi Gourel.

Lenormand avasi lehden ja silmäili kahdeksatta sivua. Pian hän hätkähti. Hän oli lukenut seuraavat sanat:

"Hra Steinwegin tuttaville. Ilmottaja haluaa tietää onko hän Parisissa, sekä hänen osotteensa. Vastaus tähän samaan osastoon."

"Steinweg!" huudahti Gourel. "Mutta sehän on sama mies, jonka Dieuzy tuopi luoksenne!"

"Niin on", puheli Lenormand. "Sama mies, jonka kirjeen hra Kesselbachille minä sieppasin; sama mies, joka toimitti Pierre Leducin jäljille Kesselbachin... Nekin siis kaipaavat tietoja Pierre Leducista ja hänen menneisyydestään?"

Hän hykerteli käsiään; Steinweg oli hänen käytettävissään. Enintään tunnin kuluttua olisi Steinweg valmis puhuttavastansa. Enintään tunnin kuluttua se usmainen huntu, joka häntä painosti ja teki Kesselbachin jutun tuskaannuttavimmaksi ja käsittämättömimmäksi mitä hänelle vielä oli sattunut -- se huntu repeytyisi halki!

* * * * *

Lenormand palasi huoneeseensa poliisiprefektin virastoon kello kuudeksi. Hän kutsutti heti luokseen Dieuzyn:

"Onko miehenne saapuvilla?"

"On, hra päällikkö."

"Miten pitkälle olette päässyt hänen kanssaan?"

"En kovinkaan pitkälle. Hän ei tahdo puhua sanaakaan. Selitin hänelle, että uuden ohjesäännön mukaan tulee muukalaisten ilmottaa prefektinvirastoon Parisissa oleskelunsa tarkotus ja otaksuttava kestäminen, ja toin hänet tänne, kirjurinne konttoriin."

"Minä kuulustelen häntä."

Mutta samassa tuli sisälle viraston asiapoika:

"Eräs rouvashenkilö pyytää saada heti puhutella teitä, hra päällikkö."

"Onko sinulla käyntikorttia häneltä?"

"Tässä, hra päällikkö."

"Rouva Kesselbach! Osota hänet tänne."

Hän astui ovelle nuorta leskeä vastaan ja kehotti tätä istuutumaan. Tulijalla oli vielä sama apea katsanto, sama kituva ulkomuoto ja se äärimäisen nääntymyksen ryhti, joka ilmaisi hänen elämänsä haaksirikkoutumista.

Hän piteli "Grand Journalin" numeroa ja viittasi Steinwegià koskevaan ilmotukseen.

"Ukko Steinweg oli mieheni ystävä", hän sanoi, "ja pidän varmana, että hän tietää asioista paljon."

"Dieuzy", sanoi Lenormand, "kutsukaa tänne se henkilö, joka on odottamassa... Käyntinne, hyvä rouva, ei ole hyödytön. Pyydän teitä vain tämän henkilön saapuessa olemaan virkkamatta sanaakaan."

Ovi avautui. Näkyviin tuli vanha mies, jonka valkea poskiparta ulottui leuan alle, kasvot olivat syvien vakojen uurtamat, puku köyhyyttä ilmaiseva ja kasvoilla niiden poloisten vainottu ilme, jotka harhailevat maailmaa jokapäiväisen kannikkansa etsinnässä.

Hän seisoi kynnyksellä silmiänsä räpytellen, tuijotteli Lenormandia, näytti hämmentyvän äänettömyydestä, jolla hänet vastaanotettiin, ja pyöritteli epätoivoisena hattua käsissään.

Mutta äkkiä hän näytti tavattomasti hämmästyvän, silmät remahtivat suuriksi ja hän änkytti:

"Rouva... rouva Kesselbach!"

Hän oli nähnyt nuoren lesken. Ja tyyneytensä saavuttaen, hymyillen, ujoutensa heittäen, hän astui näkemänsä luokse ja haasteli leveällä saksanvoittoisella murteella:

"Voi kuinka olen iloissani!... Vihdoinkin!... Luulin jo, etten koskaan... Olin niin ihmeissäni, kun en saanut mitään tietoa Kapkaupunkiin... sähkösanomaa... Ja miten jaksaa rakas ystäväni Rudolf Kesselbach?"

Leski hoiperteli taaksepäin kuin kasvoihinsa iskun saaneena, vaipui tuolille ja ratkesi nyyhkimään.

"Mitä nyt?... Voi, mikä on hätänä?" kysyi Steinweg.

Lenormand puuttui puheeseen.

"Näen, hra Steinweg, ettei teillä ole tietoa muutamista tapahtumista, joita äskettäin on sattunut. Oletteko viipynyt matkalla kauvan?"

"Olen kolme kuukautta... Kävin sisämaassa Randilla asti. Sitte palasin Kapkaupunkiin ja kirjotin Rudolfille sieltä. Mutta kotimatkalla, itärannikon kautta tullen, rupesin hiukan töihin Port Saidissa. Rudolf on kaiketi saanut kirjeeni?"

"Hän on poissa. Minä selitän syyn siihen. Mutta ensin haluaisimme kovin mielellämme tietoa eräästä asiasta. Se koskee henkilöä, jonka te tunsitte ja jota teidän oli tapana mainita puheluissanne hra Kesselbachin kanssa, nimittäin Pierre Leducia."

"Pierre Leducia! Mitä! Kuka teille sanoi?"

Ukko oli tavattomasti hämmästyksissään.

"Kuka teille sanoi?"

"Hra Kesselbach."

"Mahdotonta! Uskoin sen hänelle salaisuutena, ja Rudolf säilyttää salaisuutensa... etenkin tämän..."

"Silti on ihan välttämätöntä, että vastaatte kysymyksiimme. Me olemme parhaillaan toimittamassa Pierre Leducista tiedustelua, joka on viipymättä saatava päätökseen; ja te yksin voitte antaa meille tietoja, kun kerran hra Kesselbach ei enää ole täällä."

"No niin", huudahti Steiweig, näköjään tehden päätöksensä, "mitä tahdotte?"

"Tunnetteko Pierre Leducin?"

"En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kauvan tiennyt erään häntä koskevan salaisuuden. Useiden sattumien avulla, joita minun ei ole tarvis tässä mainita, ja suotuisien tilaisuuksien ohjaamana sain lopulta varmuuden siitä, että mies, jonka löytyminen oli minulle tärkeä, vietti hurjistelevaa elämää Parisissa ja käytti Pierre Leducin nimeä, mikä ei ole oikea nimi."

"Mutta tietääkö hän itse oikean nimensä?"

"Luullakseni."

"Entäs te?"

"Kyllä; minä tiedän sen."

"No, sanokaa meille."

Hän epäröitsi, mutta epäsi sitte kiivaasti:

"En voi! Ei, en voi."

"Mutta miks'ette?"

"Minulla ei ole siihen oikeutta. Koko salaisuus kohdistuu siihen. Ilmaistessani salaisuuden Rudolfille piti hän sitä niin tähdellisenä, että antoi minulle ison summan rahaa vaitioloni ostamiseksi, ja hän lupasi minulle todellisen omaisuuden sinä päivänä, jona hänen onnistuisi ensinnäkin löytää Pierre Leduc ja toisekseen käyttää salaisuutta hyödykseen." Hän hymyili katkerasti. "Se iso rahasumma on jo menetetty. Minä tulin katsomaan kuinka pitkällä on omaisuuteni saanti."

"Hra Kesselbach on kuollut", virkkoi etsivän osaston päällikkö.

Steinweg ponnahti taaksepäin.

"Kuollut! Onko se mahdollista? Ei; se on ansa! Rouva Kesselbach, onko se totta?"

Tämä painoi päänsä alas.

Steinweg näytti odottamattoman surusanoman lannistamalta.

"Rudolf parka! Minä tunsin hänet jo pienestä pojasta asti... Hän kävi pihallani Augsburgissa leikkimässä... Minä pidin hänestä hyvin paljon." Ja rouva Kesselbachiin kääntyen: "Ja hän minusta, eikö totta, rouva Kesselbach? Kai hän on teille kertonut... Setä Steinwegiksi hän minua nimitteli."

Lenormand astui hänen eteensä ja puheli painavasti: "Kuulkaa. Hra Kesselbach kuoli murhattuna... ja rikoksen kaikki asianhaarat todistavat, että pahantekijä oli saanut tietoa tuosta suunnitelmasta. Oliko suunnitelmassa mitään sellaista, josta voisitte arvailla..."

Steinweg seisoi kuin kivettyneenä. Hän sopersi:

"Vika oli minun... Ellen minä olisi asiata hänelle esittänyt..."

Rouva Kesselbach astui hänen luokseen, pyydellen:

"Luuletteko... Onko teillä mitään aavistusta? Voi, Steinweg, minä rukoilen teitä!"

"Minulla ei ole mitään aavistusta... en ole miettinyt", mutisi toinen. "Minun täytyy saada aikaa miettiäkseni..."

"Ajatelkaa hra Kesselbachin ympäristöä", kehotti Lenormand. "Eikö kukaan ottanut osaa silloisiin keskusteluihinne? Eikö hän olisi itse saattanut uskoa aikeitanne jollekulle?"

"Ei tietääkseni."

"Harkitkaa tarkoin."

Molemmat odottivat kiihtyneesti hänen vastaustansa.

"Ei", hän sanoi; "en näe..."

"Harkitkaa tarkoin", toisti etsivän osaston päällikkö. "Murhaajan nimikirjaimet ovat L ja M."

"L", kertasi toinen. "En näe... L... M..."

"Niin; nämä kultaiset nimikirjaimet ovat murhaajan savukekotelon kulmassa."

"Savukekotelon?" kysyi Steinweg, muistiansa vaivaten.

"Tykkimetallisen savukekotelon... toinen puolisko on jaettu kahtia, pienempi osasto savukepapereita, isompi tupakkaa varten..."

"Kaksi osastoa! Kaksi osastoa!" toisti Steinweg, jonka ajatuksia tuo piirre näytti elvyttävän. "Ettekö voisi näyttää sitä minulle?"

"Tässä se on, tai oikeastaan on tämä siitä tarkka jäljennös", sanoi Lenormand, antaen hänelle savukekotelon.

"Ka! Mitä!" huudahti Steinweg, ottaen savukekotelon käsiinsä.

Hän tarkasteli sitä tyhmistyneenä, käänteli sitä joka puolelle ja äkkiä häneltä pääsi huudahdus -- kamalan aatoksen valtaaman miehen huudahdus. Ja hän seisoi siinä valjuna, vapisevin käsin ja silmissä hurja kauhu.

"Puhukaa!" sanoi Lenormand.

"Puhukaa, minä vannotan teitä!" rukoili rouva Kesselbach epätoivoissaan pidellen hänestä kiinni.

"Oi", hän sanoi ikäänkuin valon huikaisemana; "nyt on kaikki selvillä!..."

Hän työnsi heidät molemmat syrjään, astui horjuen ikkunain luo, palasi sitte ja ryntäsi etsivän osaston päällikön eteen:

"Hyvä herra... Rudolfin murhaaja... minä sanon... Niin..."

Hän vaikeni äkkiä.

"No?" äännähtivät molemmat toiset.

Syntyi tovin hiljaisuus...

"Ei", mutisi Steinweg. "Ei; minä en voi..."

"Mitä sanottekaan?" ärähti etsivän osaston päällikkö raivostuneena.

"Sanon etten voi!"

"Mutta teillä ei ole oikeutta vaieta. Laki vaatii teitä puhumaan!"

"Huomenna. Minulla täytyy olla aikaa miettiäkseni... Huomenna kerron teille kaikki mitä tiedän Pierre Leducista... kaikki mitä ajattelen savukekotelosta... Huomenna, sen lupaan."

Lenormand taipui.

"Hyvä on. Minä annan teille aikaa huomiseen. Mutta minä varotan teitä, että jollette huomenna puhu, niin minun täytyy mennä tutkintotuomarin puheille."

Hän soitti kelloa, vei sivulle poliisitarkastaja Dieuzyn ja sanoi:

"Menkää hänen kanssaan hotelliin ja pysykää siellä... Minä lähetän teille kaksi miestä... Ja muistakaakin pitää silmänne auki. Joku voi yrittää riistää häntä haltuunsa."

Poliisitarkastaja poistui Steinwegin keralla, ja palaten rouva Kesselbachin luo, johon tämä kohtaus oli rajusti vaikuttanut, Lenormand pahotteli:

"Olen sydämeni pohjasta pahoillani. Ymmärrän kuinka järkyttävää tämä on teille ollut."

Hän tiedusti rouvalta, mihin aikaan Kesselbach oli uusinut välinsä Steinwegin kanssa ja kuinka kauvan näitä välejä oli kestänyt. Mutta leski oli niin näännyksissään, että hänen oli herjettävä.

"Pitäneekö minun palata huomenna?" kysyi rouva Kesselbach.

"Ei; ei se ole tarpeellista. Ilmotan teille kaikki mitä Steinweg kertoo. Saanko saattaa teidät alas vaunuihinne asti?"

Hän avasi oven ja vetäytyi sivulle, antaakseen toisen kulkea oli. Samassa kuului käytävästä huutoja, ja ihmisiä ryntäsi esille -- päivystäviä poliisitarkastajia, asiapoikia, kirjureita:

"Päällikkö! Päällikkö!"

"Mikä hätänä?"

"Dieuzy!..."

"Mutta hän läksi täältä juuri..."

"Hänet on löydetty portailta..."

"Eihän kuolleena?..."

"Ei; huumattuna, pökerryksissään..."

"Mutta mies... mies joka oli hänen kanssaan... vanha Steinweg?"

"Hän on kadonnut..."

"Turkanen!"

Hän ryntäsi pitkin käytävää ja alas portaita, tavaten Dieuzyn pitkällään ensimäisen huonekerran porrassiltamalla, ympärillään ihmisiä, jotka hoitelivat häntä.

Hän näki Gourelin taas tulevan ylös:

"Hoi, Gourel; oletteko ollut alikerrassa? Tapasitteko ketään?"

"En, hra päällikkö..."

Mutta Dieuzy oli tulossa tajulleen ja jupisi melkein ennenkuin oli silmänsäkään avannut:

"Täällä, porrassiltamalla, pikku ovi..."

"Oh, lempo soikoon, 7. oikeussalin ovi!" karjaisi etsivän osaston päällikkö. "Enkö minä sanonut, että se oli pidettävä lukossa?... Oli varmaa, että ennemmin tai myöhemmin..." Hän tarttui ovenripaan. "Niin, tietysti! Ovi on nyt teljetty toiselta puolelta!"

[Hra Lenormandin poistuttua etsivän osaston palveluksesta on kaksi muuta rikollista pujahtanut pakoon samasta ovesta, riuhtaistuaan itsensä kuljettajiensa käsistä irti. Poliisiviranomaiset pitivät molemmat tapaukset salassa. Kuitenkin olisi aivan helppoa, jos tätä väliovea ehdottomasti tarvitaan, irroittaa hyödytön salpa oven toiselta puolelta, jotta pakolainen ei pääsisi katkaisemaan kaikkea takaa-ajoa ja rauhallisesti kävelemään pois 7. oikeussaliin ja oikeuden ensimäisen puheenjohtajan huoneeseen johtavia käytäviä myöten.]

Osa ovesta oli himmennettyä lasia. Hän iski yhden ruudun säpäleiksi revolverinsa tukilla, veti salvan auki ja sanoi Gourelille:

"Juoskaa tätä kautta ulko-ovelle Place Dauphinen puolelle..."

Hän palasi Dieuzyn luo.

"No, Dieuzy, kertokaahan. Kuinka tulitte antaneeksi toimittaa itsenne tähän tilaan?"

"Isku vatsakuoppaan, hra päällikkö..."

"Isku? Tuon ukon kädestä?... Mutta hänhän vaivoin pysyy jaloillaan..."

"Ei ukon, hra päällikkö, vaan erään toisen, joka käveli edes takaisin käytävässä Steinwegin ollessa luonanne ja seurasi meitä kuin olisi hänkin ollut menossa ulos. Tähän asti tultuamme hän pyysi tulta... Minä kopeloitsin tikkujani... Silloin hän mojautti minua vatsaan... Minä kuukerruin, ja kaatuessani olin näkevinäni hänen avaavan tuon oven ja raahaavan vanhusta mukanansa..."

"Tuntisitteko häntä jälleen?"

"Kyllä, hyvin, hra päällikkö... tanakka mies, hyvin tummaverinen... varmasti etelämaalainen..."