Part 7

Viljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin huomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään perustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien pohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä palveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan kolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin auttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään kannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva hallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin kohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen keinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät surkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomissariaattien kirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin tarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla pyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen satoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa vikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan, eikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä eripuraisuus. "Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen, kuinka sitten vieraitten ihmisten parissa", kuuli kommuunien jäsenten valittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan, ennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuskaan, vielä vähemmän esimerkillään seuraajia houkutella.

Yksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi hänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita hallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian selviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä. Hänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole kovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut olemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien mukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten käytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta ajoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia kyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa tsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt sotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten neuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön ja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi. Arvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli kirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä kysymyksessä. Komissariaatin mahdollisesti lähettämä "instruktori" oli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä, semminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista yhtään mitään.

Nopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten kanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt pettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle talonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan se, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan, ettei sitä vallan helposti löytynyt.

Mutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli tavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu, nälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat talonpojille duuman rahat ja "kerenkit", silloinkuin ne vielä olivat arvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin, kun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat äveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat niillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain rahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu, rupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat keskivarakkaidenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja. Samoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne ovat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut. Nyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa taskussaan, hänen "baabansa" (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä ja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole harvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita, kultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa herrasväen "mööbelit" pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa kuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten kaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat ilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin tarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka viimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai asuttavaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja, päivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli suuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta hengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat tavaroitaan tinkimättä.

Edellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia neuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä yhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla viety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja poikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät neuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta. Useammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä valkoiset "vapauttajat" hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin kenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän näytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa. Valtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen herransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet väestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat rientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä tiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet ensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika havainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän — tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes löytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.

Tulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely on kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten kertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla ratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa, samoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt, kun raa’at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin kaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!) Tällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän agitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät luonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten kenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan, että Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja sen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen työhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että emme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää meidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa he vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen isänmaallisen innostuksenkin.

Talonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin muitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan ennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja turva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa tilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli neuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920 kosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee, mutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea, niinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai maakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.

XI.

"Köyhälistön diktatuuri."

Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että "jokainen maa on millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille." Tämä oli juuri siihen aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen, mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.

Lenin kaivoi myös esille "köyhälistön diktatuurin." Se merkitsi sitä, että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä — diktatuurin harjoittaja — on 9/10 osaa koko maan väestöstä ja muita — siis diktatuurin alaisia — vain 1/10.

Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys. "Meitä" osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään "diktaattorin" valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan, sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen, vieläpä sen muutamien _yksilöjen rajattomasta vallasta_.

Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s.t.s. ei-kommunisti, jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka perustuslaki sen hänelle takaakin.

Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin "liberaalinen", joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö. Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa "meitä" todellakin on 9/10 koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja keinoilla.

Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta. Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi "instruktori", jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien 20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat Pietarin neuvostoon.

Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia yllätyksiä ei voi sattua.

Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita. Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua. Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman, jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät hallituksen radioasemat ympäri maailman "kaikille, kaikille, kaikille" huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.

Niitä Leninin "meitä" oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan ollessa 600,000 (nyt ehkä 3— 400,000) Venäjän samaan aikaan 130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä, sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.

Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten, että joku samoin ajatteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston, joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.

Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin _kaikki_ jäsenensä n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian lakkasivat.

Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä _kokeneimmat ja varmimmat_ kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä. Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.

"Köyhälistön diktatuuri" Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa jokaisen viraston komissaari "putiikkiaan" verrattain itsevaltaisesti. Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa ravintoa, tämä vastasi: "kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen puoli oppii paremmin työskentelemään." Ja yhtäkaikki oli kysymys työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisesti palvella "köyhälistövaltaa". Niin, työläinen oli ennen ollut tämä komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana. Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.

Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla kunniansa suuretkin johtajat, sekä Zinovjevit että Trotskit, mutta virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat ministerit pitävät häntä pimeydessä!

XII.

Neuvosto-vallan virkakoneisto.

Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä, joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole tässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä maineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston aivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920 virkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin on otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola, ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija jokaista 60—70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat, saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.

Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja, kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.

Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu, ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia olennaisimpia piirteitä.

Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähän, mitä maan sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään. Olen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan, kun hänen edessään dekreettiin vedottiin: "dekreetti dekreettinä, mutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu". Ja täytyy myöntää, että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka yrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta siinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo ujesdi (= kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan, puhumattakaan enää volosti (= pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka eivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan paikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä, sillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.

Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin "tehtävänsä tasalla", niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin. Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukerolta ja toimivat — arviokaupalla.

Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia "virkaherroja" sieltä löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe, valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei voi saada selvää.

Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa, ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti. Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto, kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto, tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j.n.e., pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin, aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida puhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, sillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.