Part 5

— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin allekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!

Mikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut komendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut aamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin tshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian selvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua samaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin odottamaan vuoroaan.

Vihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän kohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi ehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta niin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire...

Täsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain käsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta upioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti vapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi isäntiään.

Seuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että tavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä viikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään helläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä enemmänkin — matkaluvan Pietariin.

Toinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa olivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!

VII.

Bolshevismin kehitys kommunismiin.

Surullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa, bolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata tuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi ollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla, sillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja takaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen konstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä seisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän taipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja usein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisoviltaan seinää vasten torkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.

Tavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden kuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein tarkastusasemia, joilla "pussimiehiä" nypittiin täyteen ahdetuista vaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin menemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin kuin varsinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan ruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa. Talonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin muitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan rahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa, mitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita, läskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu niitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Eiintarvekomissariaatin julistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa jauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita elintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit, joutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän kuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan, vaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle perheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas keinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.

Viimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan kuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa salakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti Pietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran muodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi, että taloudelliseen ahdinkoon joutuneet ihmiset tavallista helpommin menettivät siveellisen ryhtinsä.

Kylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki sen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty. Bolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on mainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa — ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään (bolshevikit=enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V. 1903 Brüsselin—Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen puolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko toiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla) äänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä bolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin yleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa tuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokraattista suuntaa. Vasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä "Venäjän kommunistiseksi puolueeksi". Puolue silloin huomattavasti pieneni, sillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.

Tämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon alaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui aivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin siitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty "Korkein kansantalousneuvosto", jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla. Käynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus supistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin tällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä, mutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.

Kauppa oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella — niinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen sadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet kaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas myytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin puutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin vanhoista kätköistä?

Jo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä, laudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan hämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys. Joittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja auki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen joukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla useaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat synnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot eivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita ja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden välistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin mukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä sivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin saaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.

Kauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle, jolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu armeija.

Kaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla ei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli edelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes naulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään. Niitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa takavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin, että komissaarit saivat niihin tavaroihin "ordereja", he ja heidän rouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen kansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa lausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen tyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei asian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla vapaakauppa avattiin.

Samassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat. Apteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten saaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana. Lääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut saada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä piti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin, ennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.

Niin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen neuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä varsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin. Toimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa talokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee. Sitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin virastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean todistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä useista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin viikon juoksentelujen jälkeen, oltiin "orderi" ynnä hyvänlainen nippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin Talouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka lautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun lopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole. Vasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään maininnut.

Aikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa henkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös kansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä "ikuistuttaakseen" sai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin suunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin neuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja monilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja henkilöllisyytensä todistetuksi.

Pankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt kansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa mitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä koskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen "porvarin" irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin kansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi asuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari saattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset tai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten kuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.

Kaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan kansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt ei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä, mutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin yhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo oman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan tekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus jakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan, muutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet jakautuivat samalla tavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää paremmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut kuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi vanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähteä, ja toimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.

Näin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä sille rakentui.

VIII.

Asuntokysymys.

Kaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa. Isäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva "toisen työtä riistämätön kansalainen" oli velvollinen ottamaan vastaan talokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään pahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden. Talokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä tekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä henkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä ja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja yltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin saakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen siitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut käynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä ilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa, että se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on takavarikoitu, eikä ole mikään "spekulantti". Hyvällä omallatunnolla antoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt olisivat olleet itsensä komitean jäsenten "hovihankkijoita". Mutta "käsi kättä pesee", sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä auttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki todistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi todistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.

Yhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille sälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille juuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan erikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella velvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat. Terveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin tarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt kaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida talojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat raitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa raitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan, roska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään vallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät unohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi valtiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä, talokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.

Näin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja valtiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean puheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat joutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat talokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla. Kommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa talossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet joko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä varten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon asukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä, tahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.

Niinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja työvoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut saatavissa.

Jokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset kaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta tehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena vesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne alkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan vettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein Imatran ryöpyn.

Joissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten kustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli jäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan huoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä pitämisestä ei voinut olla puhettakaan.

Useimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla veden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli aina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja ihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin 55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta. Tämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet. Hyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa täydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.

Kun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati virastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa kaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka monta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen, montako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa polttaa puita j.n.e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö itse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa yhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai muuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää vapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla löysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa korjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen laskuun? Itsellään "sisäänmuuttajalla" ei ollut varoja.

Entä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.

Jo talvella 1918—19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana talvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin pitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia valtuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen valtuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea apunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet ja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen. Kuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä melkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin. Näistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan voitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein varastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma tuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j.n.e.

Jonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla tiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle. Muuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi puun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä halkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.

Väestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos halkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua, kun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä juoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin "porvareita" Judenithin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin Lesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain viisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta metriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen kamaraan. Tästä "juoksuhaudasta" saivat he sitten palkakseen lapun, jolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli houkutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15 virstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion hyväksi.

Joka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi purjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille vakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella ollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin tuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja sitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen puuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että kerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen halkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset. Neljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja lopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he olleet nähneet.

Minne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä jonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai tulla toimeen miten lystäsi.

Jotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita vartiosotamieheltä leivänmuruilla tai mahorkalla, toiset taas — verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan kotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka ne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin mukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat — aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät neuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi sormien.

Talvella 1920—21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille jaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä itse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän polttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä, keinottelijain "afääriksi". He saivat neuvostoherroille maksamalla repimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja lankkuja huikeista hinnoista.

Piirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan. Parasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä pakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2 — 4 ast. Reaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten ja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti puetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen omistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai muu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia pökäleitä "burshuikaan". Tämä nimitys — merkitsee muuten "porvaritar" — on pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan puita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai muu "mööpeli", monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin vaeltaa "burshuikan" molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle tee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei talvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä, alkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina yhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto seisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut, sikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa, kirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain huoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän huolenpidon alainen esine.

Vähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai työpaikkaansa "lämmittelemään". (Moskovassa kerrottiin kokonaisten perheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon jäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti työssäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m. jonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein tavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat kotiaskareet. Puita on kolhittava "burshuikaan" sopiviksi (helloja tai uuneja ei lämmitetä, sillä "burshuika" on puille säästäväisempi), vesi on haettava vähintään oman pihan perältä entisestä "dvornikan" asunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä joku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä toisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten ne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen lopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua mustanaan, sillä "burshuika" savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto voi olla kehuttava, kun "työväentasavallassa" ei tunneta nokikolarin ammattia.