Chapter 5

Sun äitis vienon hellät kehtolaulut elosi halki sulle soikohon, ett' tunne puhdas kallein sun on aartees -- jos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!

23/11 1892.

"TUNNE ITSESI".

Kuin houkkio hulluja hourehiaan yhä hautovi, toivoo vain, kuin hulttio koirakin ruokkijataan läpi etsivi maailmain -- niin aatetta elämän etsinyt oon, kunis koito jo kyllästyin, niin juossut mä toisien jälkiä oon, kunis vihdoin mä hengästyin.

Jään yksin -- ja sieluni sirpalehet taas vankaksi tammeks saan, min latvassa vuossadan hengettäret nyt soittavat soitintaan; mut pohjalta sieluni löydän mä sen, mitä muualta turhaan hain: elon-aate ja hengetär kaikkeuden oli kätkössä rinnassain.

Kuin narri mä haavetta hapuilin, oman aarteeni unhottain kera varjoni vauhkona kilpailin; sisällystäni sieltä mä hain, mikä outoa, onttoa kuorta on vaan, jos kuinkakin pettävä lie -- niin, ystävä, onnehen korkeimpaan oman sielusi tutkimus vie.

Koko luonto sun täytyvi yllättää, tuhatkarvainen kaikkeus on; vaan muita sä kuin voit ymmärtää, oma itseys outo jos on? Siis syöpyös sielusi rikkauteen, oma pohjasi sieltä sä luo, elontarkotus, kätketty kaikkeuteen, oman henkesi helmasta tuo!

1893.

ERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.

Niin musta on tumman tukkasi vyö kuin synkin ja pilvisin syksynen yö ja helmyet keskeltä suortuvien ne välkkyvät tuikkeella tähtöisten.

On hieno sun poskesi pinnaltaan kuin keväällä raitojen umput vaan ja purppura niillä on hurmaavin kuin ruskonen taivas on iltaisin.

Nuo silmäsi suuret ja kirkkaat on kuin nousu on Pohjolan auringon, min pilvien juontehet varjostaa kuin katsetta kulmasi kaunistaa.

Suu sulla on pienonen mansikkasuu; sen mettä jos juo, niin hullautuu, ja kaulasi luntakin valkeemp' on ja rintasi kumpu on moitteeton.

Ihanteitaan luojasi kai unelmoi juur hetkellä sillä, kun sun hän loi: hän työhönsä itsekin hurmaus niin, että jäi hältä järkesi -- unhoksiin!

1892.

KEVÄTKYLMÄT.

Kevätkylmät ne runteli tunteeni oraat, vei henkeni helpehet hennoimmat; mut lohdutus sentään pieni on mulla: syyshalla ei harmaja paljoa saa.

VANHOJEN MATKIJALLE.

Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät, vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät. Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama, joka sun ei omas lie, vaan muilta lainaks saama! Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin, joka miestä matkiessa otti taaton mällin, puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin -- kunnes huomas, että pilkkaa kaikkialla tehtiin.

1893.

Z. Topeliukselle.

(Seppeleen kanssa runolijavanhuksen täyttäessä 80 vuotta.)

Viikatteine vihlovine kulki Tuonen tyly mies, korjas tyynnä taltehensa, mitä parhainta se ties, Suomen toivon, Suomen voiman tallas alleen vankkurit, jotka roiskuin ihmisverta raskahinna vyörysit.

Lasten parku, naisten itku, miesten kostonhuudot nuo eivät auta, eivät turvaa Tuonen viikatteelta suo -- itse maa nyt itkee verta, vetten kalvot punertaa, itse Luojan sinitaivas hurmetta nyt heijastaa.

Sotatouvon majesteetti synkin rautakasvoineen ratsastaa nyt rautaorhin, vaatii viljan korjuuseen -- majesteetin kantapäillä hiipii syys ja talvisää, jäätää huolten huokaukset, maille roudan hengähtää.

Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi, korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi, palui siellä polvillansa auttajata itkien, kunnes Luoja vaikerrukset kuuli kansan viluisen.

Nosti päivän taivahalle, päivän terään tulta kaas, päivä ratkoi roudan sillat, luonnon keiju heräs taas, purki talven valkokankaat, hankki morsioksi maan, nosti nurmen silkkiverhon, nosti onnen apilaan.

Mitkä lehdet apilaassa? Voima, laulu, työ ja lempi; voiman työssä voitokkaassa kevätkansa suurta luo. Mutta mikä voiman suo? Laulu, joka tenhoisempi on kuin voima -- Väinön maassa.

Laulun lämmin hengähdys yli vetten, maitten käy, loihtee liljat kukkimaan, miss' ei ennen kortta näy, kulokankaat vihertää, peittää verta juoneen maan, järvet jälleen sinertää, kevätlinnut livertää -- laulun taikahelkähdys voittaa kuolon ruhtinaan.

Niinkuin joustava, nuori mies, nuori vyöltä ja varreltaan, astuu Suomi nyt tietään uutta kohden aamua, vastaisuutta.

Kussa kulki, jo mettä joi, kussa kuunteli, lehdot soi, kunne katseli, autiomaat kanervankukkia teille loi. Laulun mahti se siivet antoi, laulun keiju se kuiskeet kantoi rannoilta toivojen siintävän maan. Mistäpä lienee se tullutkaan tuo tuntehen nuoruus ja silmän koi, nyt joka ihmeitä tehdä voi?

Olihan kuin olis rinnassa hällä soinut kuin koskien kuohuvat laulut riemuja soittavat keväämmällä, virrat kun viskovat kahlivan jään, Ahti kun nostavi vaahtovan pään puistaen helmiä kutreiltansa, niin että taivahan kaari ja kansa helmillä kuohujen leikkiä voi.

Laulun mahti se ihmeet loi. Näät laulun kun kulkevi ruhtinas, hän käy kuin kruunattu kuningas, ei hoida hän aarteitaan kuin saita, tää lemmen ja toivojen valtias: hän loihtee ruusuja, verhoo maita, hän syttää rintoja toivekkaita ja urhojen haudalle, itkien hiljaa, hän kylvää muiston ja maineen liljaa.

Oi terve sä laulun ruhtinas taas, nyt ottaos haltuusi kruunus ja maas, se kansa mi nukkui horros-unta, kun synnyit sä, kantelo vierelläsi, sun laulus nostama valtakunta nyt seisoo nuorra sun edessäsi: se vastalahjaksi lauluistas, sä Herran voideltu ruhtinas, nyt tarjoo laakeriseppeleen ja tien sun kansasi sydämeen.

Se tahtoo nähdä sun harmaan pääsi, sen miehen, jonka jo Luoja sääsi tuhanten lohduksi laulamaan, se etsii katsetta taikurin sen, ken sytti suurehen lempehen, ken tenhoi, että hän mettä joi, ken loihti, että ne lehdot soi ja kuka se kummalla laulullaan myös taikoi poltetun autiomaan, se kanervat teille kun äkkiä loi.

Siis kiitos, laulujen ruhtinas, sä lemmen ja toivojen valtias, sun laulus nostama valtakunta ei enää uinu se horros-unta, vaan tarjoo sulle nyt seppeleen ja tien sun kansasi sydämeen!

POËTA LAUREATUS.

(K. A. Tavaststjerna k. 20/3 1898).

Kun huomentuulosen valtahan runopurtesi rohkean annoit, niin puhalsi vuorilta tuulispäät ja pystyssä pääsi sä kannoit: sä näit vain nousevan auringon ja toivojen taivaankaaren, sä näit vain läikkyvän allokon ja kaukana siintävän saaren.

Oli aamu se kaunis ja keväinen, oli kevättä täys sun rinta, soi vuossadan tuuli sun purjeissas, sitä vahtosi merten pinta, ja laulusi laineilla karkeloi, myös leikiten vellamot läikkyi, runopurtesi nuorissa kantelet soi ja keulassa keijuset väikkyi.

Kuin Väinämö nuori sä lasket vain päin unten ja toivojen saarta, sä näät vain pilvissä impyen ja katselet Pohjan kaarta -- mut ilkeä lappi sun yllättää, on noidalla nuoli kyinen -- ja kohta on laineilla musta jää ja essäsi syksy syinen.

Ei ollut se nuoruustoivojen maa, mihin lappi sun loidulla voitti, oli päivillä ääretön hiljaisuus, yölauluja huuhkain soitti, ja ylläsi taivaat kylmät on, mut allasi musta nielu -- sen syvyys meille on mittaamaton: yli lentävi yksin sielu.

Mut laululla voitat sä lappien kyyt ja tai'alta kärjen taitat, sä ihmeitä sydämesi lämmöllä luot, jäät kukkaistarhaksi laitat -- ja onpa kuin kukkisi edelweiss nyt lauluista laajenneista ja onpa kuin päätäsi kierteleis ikiseppele laakereista.

Sun kantelo mahtavan voiman saa, jäävuorikin kaiun antaa, evoê, sinä sävelten sankari taas, jota keijuset hautahan kantaa! Nyt lappi ja tuonetar ei sua vie -- ei kestänyt pohjola jäässä -- ikimaineen templihin vei sinun tie, kun läksit sä seppel päässä.

LAULAJAN RUKOUS.

Oksattomat, lakkapäiset hongat pilvenkorkuiset -- vuoret harmaat, jäkäläiset, valjut vaarain rintehet -- syvät nielut vuoren alla, eessä aavat ulapat, synkät pilvet taivahalla, joista säihkyy salamat, yllä korkeudessa tuolla räsähdellen ajaa jyryllänsä ukkonen, pauhaa täällä, pauhaa tuolla, väsähdellen painuu sentään vihdoin läntehen.

Karmaan kallion rintamaa notkosta, rytöjen alta nousee, nousee ja kapuaa mies, joka kalvakalta ja laihalta näyttää, nuorukainen, niin varrelta hento kuin heikko nainen. Mut kulmansa ryppyset nuo ja katse säihkyvä tuo se tuiskuvi hengen tulta ja sielua mahtavaa: se kirkasta on kuin kulta tuo liekki, mi singahtaa hänen silmistä vapaista, voimakkaista, se tietävi miestä, ei hentoa naista.

Siinä on koko maailma vaivoineen tuossa ahjossa kärsimysten, ja onpa kuin Jumala taivoineen yli mustien viettelysten niissä oisi jo voittonsa voittanut ja kuin tuolle jo päiv' olis koittanut.

Mut päivä tää nous helmasta yön, nous helmasta vaivan ja hengen työn, nyt alla arkisten huolien ja maalina taistelun nuolien tulis uusi ja voimakas luoda polvi, ja tehdä jättejä kääpiöistä ja kaartaa taivaalle laajempi holvi, ja päästää aurinko vuorten vöistä.

Mut voimat mistä? Sitäpä juuri hän miettivi huipulla kallion, se öin ja päivin on murheensa suuri ja sitä hän vuosia miettinyt on; vaan taas kun taivahat välkähtää ja honkien latvat hohtaa, niin pystyyn heittyvi uljas pää ja salama salaman kohtaa, hän puhuu nöyrän ja rohkean lailla ja katseensa matkaavi oudoilla mailla:

"Sinä Herra voimien taivaisten, jota ihmiset luojaksi sanoo, sinä, jolta johtajat vaivaisten elonohjetta nöyrinä anoo. Sinä, jota ei kuolema tapaa, sinä ääretön, pohjaton, vapaa, sinä, jonka on pitkäisen nuolet, oi, näe toki poikasi huolet!

Olen syntyä Sun sekä juurta, ikihengen heimoa suurta, ja sen luomisen mahtavan innostuksen, jota itse sa tunsit, kun maailman loit, sen tunnen ma myös sekä uskalluksen, min suuria toimia varten soit. Sun kaikille riittävän rakkautesi sen annoit myöskin sä kuvallesi -- mut moittia nyt jos tahtoisit: miks kuvani kirkkahan tahrasit ja harhaan vieviä teitä kuljit ja Luojasi ääneltä korvasi suljit? Jos kysynet näin, minä suorasti vastaan: niin, miksikä johtanut isä ei lastaan, miksikä ääntä sä monta tarjosit, miksikä kirkkaankin päivän varjosit, miks loit pahan ja miksikä hyvän, miksikä vuoren ja laakson syvän, miksikä mustan ja valkean, niin, miksikä loit tämän maailman, kun minäkin paremman luoda voisin, jos voimassa vertaises vain oisin?

Mull' onpihan atteeni valtakunta ja siipeni kantavat sinunkin luo ja vaikka on kaikki mun haaveeni unta, niin mun on luomani maailma tuo; minä luomani maailman kansoitan, minä salamas orjiksi lannistan, minä sulta en koskaan pyytänyt armoa, vain tahtoni voimasta sain minä tarmoa, ei säikytä minua myrskysi sää, en kerjää henkeä sulta, ei taivuta niskaani kruunattu pää, ei houkuta vuortesi kulta, en tavannut ihmistä päällä maan, joka oisi mun pitänyt orjanaan, ja koska on sieluni ikuinen, niin viikatemiestäsi pelkää en.

Ja sentään eessäsi nöyristyn, kuin kääpiöt muutkin ma köyristyn -- mut huomaa: itseni vuoksi en saapunut nyt sinun luoksi, vaan veljien, siskojen, kansani tähden nyt lankean maahan kaikkien nähden: Jos on sulla maassa ja taivaassa valta ja valta valtaasi jakaa, suo silmät mun keksiä kaikkialta ne kansani lapset kuin makaa, suo valta heitä mun nostattaa, suo valta heitä mun johdattaa ja koska ma tahdon suurta ja hyvää ja jaloa, vapaata, laajaa ja syvää, niin auta, mahtava, lastasi, auta ja salli mun poistaa se koi, joka syö; oi, kruunaa sillä mun henkeni työ, ettei minun kansaani nielisi hauta!"

Ja onpa kuin suvinen, lempeä tuuli taas honkien latvoissa soitteleis ja vuorilta jylhiltä sanoman uuden nyt laakson lapsille laulaen veis -- ja onpa kuin seestyisi jälleen päivä ja haihtuisi taivaalta viimeinen häivä -- kas, takaa vaarojen rusko jo viestin toi, ett' uuden aamun jo koittavi huomenkoi.

Ja onpa kuin lämmön jo noustessansa myös auringon kultainen kehrä sais ja onpa kuin laulajan suortuvilla se leikkis ja kohta ne kultoais, ja huuruten lämpee jo vuorten rinta ja kauniina kiiltävi ulapan pinta -- kai ihmeitä kalpean laulajan rukous loi? Niin, rakkaus ja usko ne ihmeitä tehdä voi.

ERAKON UNELMA.

(Istuu talvisena, pilveilevänä iltapäivänä, lumisen vuoriston keskellä sijaitsevan luolansa edessä).

En tiedä, miksi nyt tuntuu niin, kuin mieleni ilmoihin ikuisiin ja elämän sieluhun vaipuis? -- On sydän niin laaja ja pohjaton kuin merten aavikko tyynellä on, kuin hetken huoleni haipuis!

On määrätön katseeni kantama ja rinnassa soi niin kummalta kuin kaikkeus-kannel se oisi. Kuin pientä on kaikki mun ympärilläin! -- ja tuossako ennen ma elämän näin -- sitä tuskinpa uskoa voisi?

Niin heikot ja alhaiset aatteiltaan, niin köyhät on kaikki he sielultaan, mitä suurta on nuorisolla? Sen katsetta hyttynen hämmentää, se voi vain joukossa temmeltää -- ei tohdita yksin olla.

Ol' ennen nuoriso vartio maan ja uuden huomenen otsallaan kuin päivyen parvi se kantoi: nyt kytkyt kaulassa kaikki käy, ei vapaan katsetta kellään näy -- ja kelle se ohjansa antoi?

Nyt versovat vaivaiset sielut vaan, ne ährivät, tuhrivat, täyttävät maan, nuo peukalomiehet -- ne johtaa! Ja siksi ei puilta he metsää nää ja rinta on kylmä ja tyhjänä pää, ja aatetta yhtään ei kohtaa.

Se koi, joka nuorilta voimat söi, ja hinta, min vuoksi he aatteet möi, on pienten sielujen valta. Mut korvessa kasvaa jo polvi uus, sen voima on suuruus ja lennokkuus pois peukalomiehet jo alta!

Ja kanssako näiden kuhnivain tai perhojen, hyttystanssijain ma hyppinyt lienen myöskin? Siis nauran ma narrikuvallein ja vuoret nauravat naurullein: on sellaista ollut työskin!

On niinkuin unessa harhaillut ja polkuja kääpiön polkenut ma öisin vierailla mailla; en itse se ollut, oli henkeni poiss', ja on kuin toinen se ollut ois, maan orja ja silmiä vailla.

Lie silmäni saatana sokaissut, hän haahmossa mun lie kulkenut -- mun sieluni ollut ei siellä. Mun henkeni lentoa kaipoaa, mun sieluni suuruutta janoaa, ei viihdy se narrien tiellä!

Nyt nään kuin tuolla jo kangastaa mun henkeni, kaihoni kaivattu maa, mun toivojen lentoni määrä. Sen vuoria kultaavi aamunkoi, sen rannalta vapahat laulut soi -- ei orjien kuoro väärä.

Lumi peittävi luonnon, jonka mä nään -- mut keväällä, keväällä nostaa pään taas kukka ja vihreä heinä. Ja honkain valkeat latvat soi, ne uusia elämänlauluja soi -- elä uhkaa, luolani seinä!

Mun toivojen maassahan kevät jo on! Ja suvinen tuulonen huoleton käy päivänkumpuja kohti; ja kevät oli kullakin rinnassaan ja päiv' oli kaikilla katseessaan ja valoa vapaus johti!

Tään henkeni uusivan keväimen, mun lemmenpäiväni paahteisen ne rakkaimmalleni annan. Ja rakkain mulle on valkeus ja tunteen ja aattehen vapaus -- niin, niille ma uhrini kannan.

Täss' istuin ma yksin ja kuuntelin ja sieluni silmällä katselin, oi, katselin monta vuotta! Nyt korviini siipien suhina käy ja vaikka ei kaikille kotkat näy, ma tiedän, en vartonut suotta.

Tuo siipien suhina ilmoittaa, mun päiväni vihdoin valkeaa ja haihtuvi hyttyjen kansa; käyn ehkä jo piilosta maailmaan -- kas, salamat heillä on oppaanaan, joill' aamu on otsallansa.

Tuo salama olla tahdon ma ja hankkia ilmaa puhdasta, niin koittavi päivä Herran. Siis lähden ja säilääni tartun taas -- ja siunaa, Herra, sun palvelijaas, vaikk' oisi se vain tään kerran!

ETSIJÄN PALAUS.

Runosikermä.

1.

Nyt jylhien mustien metsien yli käy illan tuulonen tohahtain ja kantaa kuiskeita torpan luota, miss' istuvi nuorikot kuhertain -- mut yöhön eksynyt kulkija, tuo mailta oudoilta palaava, hän kuulevi, kuulevi kuisketta tuota, on silmässä toivo ja avoinna syli, vaan sentään tuohon ei luota.

Niin usein aavoja astuissansa hän kuunteli herkällä korvallansa, niin usein risahti metsässä oksa, tai lauloi lintu ja lähteensuoni, niin usein petti jo silmä ja korva, ett' arkana, peljäten pettyvänsä, ei usko hän nytkään itseänsä.

2.

Kuni metsään eksynyt kulkija, jonka jäljet vuotavat hurmetta, jonka otsan on okaiset oksat lyöneet, jonka voimat on taistelut turhat syöneet, niin on hän nyt verhossa kuluneen vaatteen, tuo ylpeä etsijä elämän aatteen.

3.

Tuo korska hän tuorehin tuntein lähti ja ohjeenaan oli Pohjolan tähti -- ei kysynyt tietä hän keltään, ei ei pyytänyt vanhemmilta hän lupaa, hän sietänyt vain ei ahdasta tupaa -- niin lykkäsi purtensa vesille vaan ja laski ja laski kuin uhmallaan yli selkien tuttujen, outojen vetten, mihin vuorten vilppahat vihurit vei.

Kun pelotti, lauleli pelkonsa pois -- ken valjuna raukkana seilata vois, kun yllänsä taivahat siintävät kaartuu ja ehtoolla Pohjolan tähtönen koittaa, kun alla on vihreän läikkyvät laineet ja aamulla tuuloset mastossa soittaa!

4.

Yli aaltojen vahtoisen harjanteen, yli kauvaksi häipyvän läikkyvän veen, näki venhossa istuva maata, maata, joka päivyen kullassa hohti. Sitä laski hän kohti, kohti, käsi voimakas ruoria johti -- ei voi tuo olla vain kangastusta, ei hullun ja houkkion uskallusta, ei harhaan viedä se saata: noin kultahan, purppuraan ei voi hyvä luojakaan toki pelkkää valhetta verhota, ei!

Ja aallot ne vierii ja tuulet ne käy ja purjeissa täysissä juoksevi haaksi ei tuttuja rantoja enää näy ja peikkojen öisten maaksi on nähty jo unten ja uskon saari, ja virvojen liekiksi taivaankaari.

5.

Se maa se on talvisten lunten maa ja mustien merten ranta, sen luonto se kuolleena uinahtaa ja luita sen kasvavi santa; sen taivaalla paistavi musta päivä, ja musta on päivän kieli ja kerran jos hetkeksi häipyvi häivä, niin sentään on autio mieli.

6.

Tähän talvisen saaren rantaan, tähän jäisehen, luisehen santaan meni pirstaksi haaksi hältä, tuolta hennolta etsijältä.

Mut talven saari on saari vain -- yli senkin siintävi kangastain yhä uusia toivon maita. Ei ain' ole toivehet unta, ei ain' ole talvella lunta, sen päiväkin pilvestä puhjeta voi ja pilvien lomasta kevään koi.

Jos menikin purtensa pirstoihin, sen jälleen kuntohon laittaa, elon oksia keulahan taittaa ja uusin purjehin, toivehin hän jättää talvisen, oudon maan ja etsivi kultaista aatettaan.

Tuo talvinen saari on unta vaan ja unta on mustien merten maat -- nyt peikkojen ruhtinas, turhaan saat tämän venhosen kanssa sa kilvoitella, kun laskee se uudella purjehella kotilahtosen varmahan valkamaan!

7.

Mut missä on impi ken rannalle jäi ja jonka hän kuvaa kantoi öin, päivin toivona rinnassaan, kun tuulille purjehet antoi, ja joka se lempeenä tähtenä vilkkui, yön peikot kun purtensa keulassa ilkkui?

Hän kulkevi yössä ja kuuntelee, mikä tuuli sen äänen toisi, jota kohden lähtisi eksynyt mies, johon vihdoin uskoa voisi ja joka ei pettäis kuin metsän immet ja synkkien metsäin hyllyvät rimmet?

8.

Nyt kulkeva ritari rauhaton, joka ulapat laski ja korvet kulki, ja elämän aatetta etsinyt on, koti valmis kun on, kuka tiensä nyt sulki sen luo, joka henkeä kalliimp' on hälle ja joka on aurinko etsijälle?

Joko sammui syvien silmien palo, joko hälveni ijäksi taivaalta valo, joka syksyisten mertenkin aallokossa oli sielunsa vilkkuva majakka, jossa levon löytävän sentään hän luuli, kun kulkua auttaisi myötäinen tuuli ja aalloista nousisi tuttava talo?

9.

Vait! Kuuluu ääniä? mistä ne käy? Ei missään Metsolan impiä näy, ei kuulu kansoa Tapion -- mikä kumma se kuiske on?

Se on kuisketta kaukaista, hiljaisaa, mut soi kuin viereltä soisi, se on tyyntä ja sielua rauhoittaa kuni äityen ääntä se oisi. --

Eijaa, se on omasta rinnasta, sulosointuja nukkujan valveuneen! Kuin hellänä helkkyy se kuiskeena; sydän tietävi tien luo hälvenneen, sydän näyttävi syvien silmien palon ja nostavi taivaalle päivyen valon.

10.

Hän, jonka tuntehet turtuneet jo vuosia monta nukkui, hän, jolta toivehet murtuneet jo vallan nuorena hukkui, hän, joka on kaikkea epäillyt, mut etsiessä ei lepäillyt, hän, etsijä onnen ja autuuden, sen pohjasta sykkivän sydämmen nyt löytävä vihdoin, vihdoin ois, jos syvien silmien auringosta sais lohtua hän kuin uskonnosta -- niin, jospa hän toivotun säteen sois!

SATUKUNINGAS.

Minä olen se ruhtinas satumaan, jonka valtakunta on laaja; mun istuin pilvien kaarella on ja liittooni kutsun ma auringon, jonka tahdosta taivahat kaareuu, jonka käskyä noutavi hopeinen kuu sekä tähtien tarha taaja.

Tule kanssani Tapio Mielikkines! Sinipiikojen ketterä parvi nyt käyköhön kilvalla halavistoon kera keijujen eessämme karkeloon -- ma tahdon riemua nähdä vaan ja kukkia luokohon täyteen maan nyt Tapion runsaussarvi!

Tuolla rinteellä pehmeä penger on, jonka kunniakattona kuusi, sinne viereeni vien minä Tellervon ja kiehkuran tarhasta Pellervon hän saakohon ympäri pään. Mut itsekö kruunutta jään? Hoi, kruununi tuokaa se uusi!

Mitä kuiskaat? Lappiko kruununi vei, jonka kehdossa sain minä kerran? Se on valhetta, peikkojen juonta vaan, minä olenhan kuningas satumaan -- ja jos minun kruunuuni kurkkii ken, niin taivaan salamat murskaavat sen, se kruunu on antama Herran.

Hei, Nyyrikki, nokkelajalkainen mies! Sinun täytyy mun kruununi noutaa! Kuinka voisin ma kohdata auringon, jos auvoa vailla mun kiharat on, kun huomenkultansa niille se suo? Siis joutuhun kruununi kirkas tuo -- sun seuraksi Tierakin joutaa.

Kas noin, nyt haihtuvat hämärät yön, keto helmistä kastehen loistaa, käki kukkuu kuusikon liepeellä jo ja Mielikin lempeä koivikko kevätlintujen lauluja soi -- tuolla paimenet torvilla kullervoi ja vaarat ne kaikuja toistaa.

Hei, siinähän Nyyrikki kruununi tuo! Sen löysitkö ristinpuulta, missä karsikot huojuu? Siitä mä viis, siin' onhan ne helmyet tallella? Siis sinipiiat ja keijuset karkelohon, nään tuolla jo nousevan auringon ihan Ahtolan lahden suulta.

Noin häilyen, heiluen kaksittain hovikeijuni kentällä väikkyy, satakielet ja rastahat raksuttaa, mut karhut ne kateina katsoa saa, kun satujen kuningas ruhtinoi ja uhrina Ukolle karkelot soi -- puun latvoissa päivä jo läikkyy.

Minä olen se ruhtinas satumaan, jonka valtakunta on laaja; mun istuin pilvien kaarella on ja liittooni kutsun ma auringon, jonka tahdosta taivahat kaareuu, jonka käskyä noutavi hopeinen kuu sekä tähtien tarha taaja!

KANTELETTAREN SYNTY.

"Soiton Suomelle sorean, kanteloisen kansallensa" jätti vanha Väinämöinen, kun hän vaskisin venosin sinipilvihin katosi, jätti helyn hietikolle, synkän korven kainalohon, alle rannan ritvakoivun.

Selän saarettoman tuulet, vettä vellovat vihurit soitteli ulapan virttä, vonkui myrskyistä säveltä Väinön orpo-ontelolla, kaihoisella kantelolla; taikka sitten illan tullen, kun jo maininki maseni, heratyyneksi tyveni, ja kun Väinön venhon jälki vetten kalvossa kuvasti, silloin kuusikon kohusta, liekkui tuuli lauhan lämmin lahden pinnalla karehti -- sormilla Suvetar-immen, hienoisilla hyppysillä kieltä kantelon hiveli, jotta hiljainen hyminä lailla kaislikon kahinan tahi kukkas-kuiskehena liiteli ulapan vyötä vesiperhojen välillä, kiistaten sulossa soiton luonnon lintusten keralla; soiden tuolla, soiden täällä, soiden rantaheinän päällä, helkki haapojen lehillä, lakkahongan latvuksissa, siitä ilmoihin yleni luonnon lauluna kajaten koko ilman kannen alla.

Vaanpa kannelta vilutti kun ei ihmisen sydäntä eikä korvin kuulevata, jolle antaisi iloja, taikka kaihoja kajaisi, kuta konsa viihdyttäisi, konsa intohon ajaisi.

Tulipa päivän päättyessä, iltaruskon sammuessa tuonne terhenniemen taakse impi kuusikon kohusta, oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen; verkkaisilla askelilla astui kohti kanteletta, kultakutrit olkapäillä, sinisilmät kyynelissä, surun kaihoa povessa -- miksi, tuskin itse tiesi.

Näki kantelon kulossa, sävellippahan setänsä -- sit' oli kauvan kaivannunna, etsinyt ikävät illat, talven pitkät puhdehetket, hoivoa halaten, orpo, sydänhuolten huojennusta.

Nyt sen vihdoinkin tapasi surun suurimman ajalla.

Nosti kantelon kulosta, suori soiton polvellensa, silmäsi selälle järven, jossa päilyi illan rusko, katsoi taivahan laelle, missä valkopilvet liiti, kuuli kaislikon kahua, kukan vienon kuiskehia, siinä istuissa kivellä, avojalat hietikolla, jota illan lieto laine huuhtoi hiljaa suuteloilla.

Hiljaa immen hienot sormet kannelkieliä hiveli; kaiholtansa katkeralta oli orpo opin saanut.

Pian itki ihana laulu, virsi vaimea valitti sydänkaihot, surun tuskat, jotka orporaukan mieltä suvin, talvisin rasitti.

Siinä laulun lämmön taika kulki kantelon povesta povehen nuoren neitokaisen, kaihomielen, kultakutrin, jonka siskoset kedolla päätä pientä nyökytellen itki illan kastehelmet.

Sydänlohtua suloista, lemmen kaihon lääkitystä soittimesta saatuansa, otti koito kantelehen, kätki kainaloisehensa, painui kuusikon povehen oksat tieltä taivutellen, marjanvarsia varoen kulkiessa päin kotia taattovainajan talolle.

Sinne kukkana katosi tytär Väinämöisen veljen, sinisilmä, kultakutri, kaihomieli Kanteletar.

SALAMAIN KESKELLÄ.